Sisyfoksen jäljillä

 

Epätoivoista työtä?

 

Anna Kontula, Kadonneen järjen metsästys. Into 2024

 

Anna Kontula on joskus kertonut olevansa eduskunnan ainoa kommunisti ja on myös maininnut olevansa anarkisti.

Nuo kaksi ideologiaa poliittisina suuntauksina olivat toki verivihollisia niin sanotun reaalisosialismin aikana. Silloinhan oli jo autuaasti unohdettu, että Lenin oli nimenomaan sanonut, että kommunisteilla oli sama päämäärä kuin anarkisteilla, ”vain” keinot olivat toisenlaiset.

Mutta pelkkää retoriikkaahan nuo tuollaiset nimilaput nyky-Suomessa ovat. Yhtä hyvin joku voisi sanoa olevansa rojalisti tai bonapartismi. Ei sellaisilla ideologioilla ole mitään käytännön mahdollisuuksia eikä merkitystä.

Voimme kyllä panna merkille, että ”kommunistin” tittelin käyttäminen on nykyäänkin vielä sallitun rajoissa. Natsiksi tai kansallissosialistiksi en sen sijaan kehottaisi ketään urastaan huolehtivaa poliitikkoa ilmoittautumaan.

Itse sijoittaisin nuo mainitut letkautukset huumorin piikkiin. Kontulalla on riittävästi rohkeutta uhmata erilaisia pyhiä lehmiä ja ilmeisesti myös taipumusta säikytellä poroporvaria niin oikealla kuin vasemmalla. Tämähän kuuluu intellektuellin perinteiseen rooliin (ks, épatage).

Kontulan kirjallinen ja muukin ura puhuvat puolestaan: hän on ollut seksialan työntekijöiden liiton SALLI ry:n varapuheenjohtajana, vaikka tuskin itse on koskaan toiminut alalla tai edes sellaista suunnitellut. Hän on äänestänyt ainoana hallituspuolueen kansanedustajana Kreikan tukipakettia vastaan ja äänestänyt myös Suomen Nato-jäsenyyttä vastaan.

Hän on uskaltanut ääneen kummeksua erilaisia feministisiä ajatuskummituksia, esimerkiksi väitteitä siitä, että seksityö muka aina olisi tahdonvastaista ja nimittänyt feminismiä valtiokirkoksi.

Erilaiset porno- ja pedofiilipaniikit, jotka ovat sopulijulkisuudessa paisuneet yli kaikkien normaalien rajojen, ovat saaneet hänestä arvostelijansa.

Tältä pohjalta on lupa odottaa, että tämäkin kirja perustuu kriittiseen ja omintakeiseen ajatteluun eikä ole pelkkää kovanäänisimpään ja poliittisesti korrekteimpaan kuoroon yhtymistä.

Kirjoittajan ajatukset eivät välttämättä ole aina erityisen hyvin perusteltuja, mutta ainakin ne ovat perusteltuja ja siis myös ajatuksia eivätkä pelkkää yninää tai murinaa, mitä saamme kuulla jo riittävästi. Huomaan muuten kirjoittaneeni jo aiemminkin eräästä Kontulan kirjasta (Vihavainen: Haun anna kontula tulokset).

Tällä kertaa olen siinä aika epäkiitollisessa asemassa, että unohdin nyt käsiteltävän kirjan maalle, enkä voi tarkistaa, vastaavatko sen lukemisesta minulle jääneet mielikuvat kirjoittajan ajatuksia. Kehotan siis suhtautuaan varovasti siihen, mitä seuraavassa sanon. Se saattaa vastata enemmän minun kuin kirjoittajan näkemystä.

Kirjan otsikko on mainio ja tarttuu erittäin vakavaan aikamme ongelmaan. Kun amerikkalaisen radical-chicin nimiin vannovat pseudotieteet ovat tehneet yhteiskunnasta niiden kannattajien mielestä ennen muuta erilaisten tunteiden, erityisesti pahastumisen ja mielensäpahoittamisen forumin, ovat rationaaliset argumentit joutuneet heikoille ja ne on yhä useammin yksinkertaisesti unohdettu.

Miksipä tuhlaamaan aikaa asioiden perustelemiseen, niiden suhteuttamiseen ja niiden sijoittamiseen tärkeysjärjestykseen: riittää, kun ilmaisee tunteensa, joka on kumoamaton argumentti kaikkialla. Asiaan kuuluu, että marginaaliryhmät nousevat keskeisiksi ja että ainoastaan ne itse voivat arvostella kokemiaan ongelmia.

Feministisen valtiokirkkouskonnon kannattajat puolestaan saavat julkisuudessa läpi kaikenkarvaisia uusi dogmeja. Me too-ilmiötä nimitettiin peräti vallankumoukseksi, vaikka tälläkään alalla tapahtui tuskin mitään, siis kohun lisäksi.

Totta kai on moitittavaa, mikäli erityisesti auktoriteettiasemassa olevat henkilöt kinuavat seksiä vastapalvelukseksi uran edistämisestä tai vastaavasta.

 Valitettavasti ihmisluonto on syntinen. Eihän väärin saisi tehdä millään muullakaan kuin seksuaalielämän alalla, mutta niin vaan aina silloin tällöin tuppaa käymään. Eihän sellaista hyväksyä pidä, mutta ei se yhteiskunnan keskeisiin ongelmiin kuulu.

Kukapa meistä nyt ihan varmasti olisi synnitön, kysäisee tekijä vielä varmuuden vuoksi. Toki on mahdollista, ettei kaikilla ole moiseen mahdollisuutta.

Seksuaalisia saalistajia olivat myös Jean-Paul Sartre ja Simone Beauvoir, jotka muuten eivät pitäneet seksuaalista häirintää sinänsä edes maininnan arvoisena asiana.

Nämä oman alansa profeetat ihmisinä ja heidän saarnaamansa oppi toisaalta olivat tietenkin myös eri asioita. Tuskinpa siis olisi mitään järkeä ruveta niin sanotusti känselöimään heitä.

Näinhän ei tietysti tehtäisikään, mikäli ihmiset ajattelisivat normaalilla järjellä. Se on kuitenkin yhä harvinaisempaa ja siitä muistuttaminen vastaavasti sitä tärkeämpää..

Kontula ohjaa kädestä pitäen yhteiskunnallista keskustelua argumenttien käyttämisen pariin. Se nyt vain on niin, että pelkkä tunne tai edes sen lietsonta valtaviinkaan mittasuhteisiin ei ole mikään argumentin korvike.

Varsin pitkä essee kirjassa käsittelee kissojen ulkoiluttamista. Kun en itse jaksa kiinnostua asiasta, luin sen vain kursorisesti enkä yritä toistaa sen argumentteja. Tässä joka tapauksessa on asia, joka on jyrkästi jakanut ihmisiä ja nostattanut suuria tunteita.

Niiden sijasta kirjoittaja, joka kyllä näyttää olevan intohimoisesti kissaansa rakastava, pyrkii keskustelemaan klassisesti argumentoiden eikä kissojen sorron vuoksi syntyneen tunteen voimalla. Valitettavasti en muista, miten asia olisi hänen mielestään järjestettävä. Niin sanoakseni puhdas anarkia ei ainakaan toimi tässäkään.

Kirja ei minusta ole poikkeuksellisen briljantti, mutta ei liiemmin tylsäkään. Sen perussanomaa voi joka tapauksessa tervehtiä oireena siitä, että palaamista järjen käyttöön on havaittavissa myös laitavasemmalla.

Se on rohkaiseva asia tässä järjen yössä, jossa Minervan pöllön huhuilua harvoin kuulee.