Tolkku pois?

 

Tolkku ja tolkuttomuus

 

Anna Kontulan kirjassa (ks. eilinen blogi) käsitellään kiinnostavia asioita ja niitä kannattaa vilkaista vielä kerran.

Theodor Adorno ym. kirjoittivat aikoinaan kirjan autoritaarisesta persoonallisuudesta. Tähän heitä innoitti ns. massayhteiskunnan nousu ja autoritaaristen liikkeiden menestys eri puolilla Eurooppaa ja erityisesti Saksassa. Ns. kriittistä teoriaa kehittänyt Adorno osoitti käytännössä olevansa varsin löyhästi todellisuudessa kiinni oleva persoona, joka aina väillä intoutui kerrassaan huikeisiin johtopäätöksiin. Jotkut muistanevat hänen kirjoituksensa Sibeliuksesta, jota hän nimitti maailman huonoimmaksi säveltäjäksi.

Luulen, että Adornon merkitys myös meille ja etenkin ns. suurille ikäluokille kulttuurivallankumouksineen on ollut melkoinen. Hän on kiteyttänyt sanomansa näin: Nuoria pitää varoittaa kurinalaisuudesta sen jokaisessa muodossa sekä niin kutsutusta järjestyksen kultista, jossa ei ole järjen hiventäkään.

Kulttuurivallankumouksen pyörteisiin vakaasta maalaisyhteisöstä joutuneelle 1960-luvun nuorelle tässä oli todella vallankumouksellinen sanoma: älä tottele äläkä kunnioita ketään eikä mitään paitsi omia impulssejasi. Kerranhan sinäkin vain elät.

Tässä oli kuitenkin epäilemättä ylitetty tolkullisuuden raja. Oli ilmeistä, etteivät kuri ja järjestys oman itsensä vuoksi olleet mitään arvokasta, mutta entäpä sitten vastakohta: anarkia ja röyhkeimpien valta toisten yli? Vai pitikö uskoa, että sen jälkeen, kun ns. valtarakenteet puretaan, vallitsee särötön sopusointu ja kaikki ovat onnellisia?

Tähän jälkimmäiseen uskoi esimerkiksi Lenin, kuten voidaan todeta hänen yhdestä merkittävimmästä kirjoituksestaan: Valtio ja vallankumous. Kun Lenin ei voinut millään järkevällä tai kokemukseen perustuvalla argumentilla todistaa, että vapaasti itseään hallitsevat kommuunit ilman muuta vapaasti yhdistyisivät harmoniseksi kokonaisuudeksi, hän yritti vakuuttaa toiset asiasta sättimällä epäilijöitä pikkuporvareiksi.

Adornon vuonna 1950 esittämä ongelma kehityksessään kesken jääneestä persoonallisuudesta, joka ei voinut elää ilman auktoriteetin tukipuuta, oli sinänsä vakava kysymys. Siihen oli puuttunut jo Erich Fromm vuonna 1941 ja sitä tarkasteli myös David Riesman vuonna 1950 ilmestyneessä teoksessaan The Lonely Crowd.

Psykoanalyysin pohjalta ponnistanut ja jo vuonna 1941 ideansa julkaissut Fromm esitti, että ratkaisu ongelmaan seksuaalisesti täysin kehittynyt ihminen (genitaalis-produktiivinen tyyppi). Tällainen ihminen ei tarvinnut tuhon ja väkivaltaisen hallinnan prinsiippejä maailmansa tueksi, hän halusi rakentaa ja siittää uutta elämää eikä tuhota olemassa olevaa.

Kuten Frommin, myös Riesmanin typologia lähti kehityksen ajatuksesta: vanhat yhteiskuntamuodot olivat toimiakseen edellyttäneet ulkoa ohjautuvaa persoonallisuustyyppiä. Perinteet ja auktoriteetti pitivät kasassa yhteiskuntaa. Sen tilalle oli kuitenkin uudessa, pluralistisessa yhteiskunnassa tulossa sisältä ohjautuva tyyppi, joka viihtyi myös tilassa, jossa ulkoinen auktoriteetti puuttui. Se saattoi valita monista vaihtoehdoista. Kehityksen edistyessä saatoimme odottaa autonomista persoonallisuutta, jossa ihmisen persoonallisuus oli kyllin vahva luodakseen itselleen omat norminsa. Toki ne oli sovitettava yhteisön muiden jäsenten normien kanssa.

Tämä oli syvästi optimistinen näkemys ja täytyy sanoa, että itsekin odotin sen toteutumista liki puolen sataa vuotta, kunnes Ylen ja hesarin vaipuminen nykyiseen tilaansa veivät toivon rippeetkin.

Adornon et el. tolkuttomuuksilla on varmasti ollut merkittävä roolinsa myös meillä Suomessa, jossa sosiologiasta tuli kulttuurivallankumouksen muotitiede par excellence. Sosiologia, ainakin Antti Eskolan menetelmäoppaan mukaan neuvoi kääntämään vanhat totuudet vastakohdikseen, jolloin niistä saattoi löytää käyttökelpoista viisautta. Eskola otti esimerkiksi sananparren yhteistyö on voimaa ja selitti, miten sosiologinen tutkimus onkin saanut selville, että erimielisyys on voimaa: ristiriitoja sietävä yhteisö on suvaitsematonta vahvempi.

Toki tällainen vapaa suhtautuminen hulluihinkin ajatuksiin edisti uusien ajattelutapojen löytymistä ja vanhan yhteiskunnan ja ajattelun puutteellisuuksien paljastamista. Sen negatiivinen rooli taas löytyi, kun ajatuksia vietiin tolkuttomuuksiin asti ja venytettiin käsitteitä kulloisenkin tarpeen mukaan.

Anna Kontulan kirjassa nostetaan esille monia kulttuurivallankumouksen lempiajatuksia: työnteolla ei ole mitään arvoa sinänsä, ihmisen on saatava toteuttaa syvimpiä tarpeitaan piittaamatta ympäristön paineesta, rahvaanomaisuus on yhtä hyvää kuin yläluokkaiset piperrykset ja niin edelleen.

Kontula ottaa paheksumisensa kohteeksi nimenomaan tolkun ihmiset. Tämän käsitteenhän Niinistö lanseerasi muutama vuosi sitten. Ilmeistä onkin, että mikäli ihminen on krampinomaisen suorituspaineen alainen ja tuntee voittamatonta pakkoa pysyä aina ns. hyvien tapojen ja moraalin puitteissa aina ajatuksiaan myöten, typistyy hänen elämänsä todennäköisesti aivan tarpeettomasti.

Positiivisina mahdollisuuksina Kontula esittää sen sijaan tolkuttoman rakastumisen, tarkoituksettoman löhöilyn ja vastaavat asiat. Itse asiassa naistenlehtemme ovat tainneet jo kauan olla samalla asialla. Kukapa ei ainakin joskus nuorena haluaisi irrotella: vetää kunnon lärvit, ehkä pitempänäkin putkena tai mennä vieraan viettelijättären mukaan tolkuttomasti rakastelemaan vaikkapa nyt viikoksi -pariksi.

Useimmat kai kuitenkin tuntevat, että raja kulkee jossakin. Intohimojensa orjaksi ryhtyvä ei todennäköisesti tule onnelliseksi. Sivumennen sanoen, tutkimukset ovat osoittaneet, että suomalaisten käsitys onnellisuudesta on sangen vakavaa laatua: raha, tuo pikkuporvarin jumala ei ole siinä kovinkaan korkealla sijalla.

Tolkuttomuus lieneekin se suurin ja läheisin intellektuaalinen vaara, joka nuorilla sosiologeilla on edessään, kun käsitteet alkavat heidän mielikuvituksessaan muuttua eläviksi. Käsitteelliset spekulaatiot avaavat huikeita näköaloja, mutta todellisuus voi olla paljon tylsempi ja jopa ankeampi. Tolkuttomuuden suuret ajat ovat aina olleet onnettomia aikoja. Muistakaamme vain Venäjän 1990-lukua, jolloin kaikkialla tuli tarvetta uudelle käsitteelle nimeltään bespredel -tolkuttomuus.

Mutta entä se luokkakysymys, sanan marxilaisessa mielessä? Miksi Marx ylipäätään oli kiinnostunut luokista?

Luokat olivat toki taloustieteilijän keskeisiä käsitteitä ja sikäli marxilaisuuden ytimessä. Olennaista oli se, että luokat ajateltiin vallankumouksen agenteiksi. Pikkuporvaristo oli juuri siitä syystä problemaattinen luokka, ettei se ollut vallankumouksellinen. Myöskään ryysyköyhälistö ei ollut vallankumouksellinen, vaan helposti porvariston puolelle lahjottavissa.

Pikkuporvareita olivat myös köyhien talonpoikien monimiljoonaiset joukot, sillä heidän psykologiansa määräsi yksityistalous, pienikin. Näin ajateltiin aivan tosissaan.

Pikkuporvarillisuuden vihaaja Maksim Gorki meni tolkuttomuuksiin kirjoittaessaan vallankumouksen jälkeen hurjistuneen pamfletin O russkom krestjanstve -Venäjän talonpoikaistosta. Gorkia kauhistutti se tolkuttomuus ja primitiivinen raakuus, joka Venäjän vallankumouksessa oli ilmennyt, mutta hän lohdutti itseään sillä, ettei siihen  syynä ollut lukumäärältään vähäinen Venäjän työväenluokka, vaan pikkuporvarillinen talonpoikaisto…

No, vallankumous oli sentään saatu aikaan, eikä suinkaan ilman tuon pikkuporvarillisen talonpoikaiston myötävaikutusta. Sikäli asiat olivat menneet hyvin.

Vai olivatko? Tuon vallankumouksen luonne valtavana kansallisena ja kansainvälisenä onnettomuutena alkaa näköjään haihtua ihmisten mielestä. Kirjaa lukiessa ymmärrän, toivottavasti väärin, että Kontula toivoisi marxilaisen luokkavallankumouksen tuloa myös meille. Eikö vuosi 1918 sitten vielä olisikaan ollut tarpeeksi?

Vai olisiko niin, että kirjoittaja pelkää tuollaista kehitystä, kun keskiluokka koko aja kutistuu?

Tuo jälkimmäinen vaihtoehto ei kyllä tullut mieleen kirjaa lukiessa. Marxilaisuushan lähtee nimenomaan siitä, että perustavat ristiriidat eivät ole soviteltavissa, vaan ratkeavat vain ja ainoastaan vallankumouksen kautta. Tervetuloa siis vallankumous!

Suurin osa kansastamme, kaikki tolkun ihmiset mukaan lukien ovat varmaankin vallankumousta vastaan. Yhteiskunnan rakenteissa paras turva siinä mielessä onkin nimenomaan aina ollut laaja keskiluokka ja tietenkin erityisesti pikkuporvaristo, eihän sitä mammonaa kaikille riitä yhtä paljon, mutta järjestystä ja hyvä tapoja kyllä voi oppia kunnioittamaan missä yhteiskuntaluokassa tahansa.

Kontulan esittämä ajatus pikkuporvaristosta sosiaalipsykologisena ongelmana ei uutuudellaan häikäise, toki hän on siinä hyvinkin pitkän tradition jatkona.

Itse asiassa noita ongelmia tietenkin on jossakin määrin olemassa, myös juuri niitä hänen esille nostamiaan. Kun meidän tässä maailmassa sentään kannattaisi keskittyä olennaiseen, olisi syytä tunnustaa, että laajan ja hyvinvoivan keskiluokan olemassaolo on kaikkien kannalta hyvä asia ja vallankumous taas kaikissa muodoissaan aina kansallinen onnettomuus ja vakava sairaus.