Vähän vihapuheesta ja sen kohteesta

 

Huonoja ihmisiä

 

Anna Kontula, Pikkuporvarit. Pohdintaa aikamme hengestä. Into 2021, 194 s.

 

Antti Eskola jossakin pamfletissaan 70-luvulla (?) hahmotteli kuvan kaikkein kauheimmasta ihmisestä. En muista enää, millainen se konkreettisesti oli, mutta ainakin siinä oli kyse maailman arvottamisesta rahan kautta. Vain se, millä oli hinta, oli arvokasta ja juuri hintansa verran arvokasta tämän hirviön mielestä. Eskola kauhistui häntä ja varmaan enimmät hänen lukijansakin.

Kyseessä oli tietenkin vanha ystävämme poroporvari eli pikkuporvari, jota on Euroopassa halveksittu ja vihattu jo noin kaksisataa vuotta. Jo Puškinin Jevgeni Oneginissa kuvataan hengetön, mutta menestyvä tyyppi, joka näkee tehtäväkseen tässä maailmassa maineen, rahan ja virkojen (slavy, deneg i tšinov) hankkimisen. Tämä tyyppi ei näe outoja unia eikä halveksi seurapiirin roskajoukkoakaan, mikäli voi siitä jotenkin hyötyä.

Venäjän intelligentsijan piirissä pikkuporvarillisuudesta tuli, uskaltaisinko sanoa bête noire (tätä käsitettä käytetään paljon myös englanninkielisessä tekstissä). Kukapa merkittävä venäläinen intelligentti ei olisi tavalla tai toisella hyökännyt tuota inhotusta vastaan. Kyseessä eivät olleet vain vasemmistoradikaalit Tšernyševskistä Herzeniin ja Gorkiin ja Leninistä 1920-luvun komsomoleihin, myös Dostojevski ja Berdjajev omistivat asialle paljon huomiota.

Venäjällä oli tapana puhua meštšanstvosta, jolla alun perin viitattiin venäläisen yhteiskunnan viralliseen säätyyn. Olen tästä aiheesta kirjoittanut kirjan (The Inner Adversary, Struggle against Philistinism as the Moral Misson of Russian Intelligentsija, 2006. Venäjäksi Внутренный враг, борьба с мещанством как моральная миссия русской интеллигенции, 2004).

Vaikka käytössä oli useita termejä ja kussakin maassa vallitsivat omat painotuksensa, voi sanoa, että ainakin jonkinasteinen poroporvarin (pikkuporvarin, filistiinin) halveksunta yhdisti koko Euroopan älymystöä 1800-luvulta lähtien. Gustave Flaubert kiteytti asian sanomalla, että porvarin vihaaminen on hyveen ensimmäinen edellytys.

Näinä vihapuheen päivinä tuntuu joka tapauksessa oudolta kuulla sapekkaita hyökkäyksiä kohdistettavan yhteen kansanryhmään, olkoonkin, ettei kyseessä ainakaan täysin ehdottomasti ole perinnöllinen ryhmä, johon synnytään ja jossa kuollaan. Poiskin sieltä pääsee, jos pääsee.

On selvää, että intelligentsijan vallitsevan mielipiteen mukaan pikkuporvarit/poroporvarit ovat vihattavia ja halveksittavia sen takia, että heillä on vääränlaiset mieltymykset. Demokraattisessa, pluralistisessa yhteiskunnassa tämä ajatus kieltämättä särähtää korvaan: siis kuka määrää siitä, millaisista asioista ihmiset saavat pitää ja mitä heidän tulee tavoitella tässä elämässä? Intelligentsijalla epäilemättä on ollut tähän rooliin kova halu, mutta kaiketi epäonnistumisten tuottamat turhautumat ovat katkeroittaneet heidät.

Pikkuporvarien tavoitteet ja elämäntapa tuntuvat sentään varisin viattomilta: tämä joukko arvostaa niin Kontulan kuin monien muidenkin mielestä ennen muuta rahan keräämistä, toisten ihmisten silmissä hienolta ja etevältä näyttämistä, kovaa työtä, turvallisuutta, oman itse hallintaa, terveitä elämäntapoja ja keskinkertaisuutta.

Todellisista hengen aarteista poroporvarit eivät ole tippaakaan kiinnostuneita eivätkä edes ymmärrä, mitä ne voisivat olla. Oopperassa ja teatterissa he käyvät antaakseen muille vaikutelman korkeasta sivistyksestä. Kaikki tällainen on heille kuitenkin vain väline. Viime kädessä poroporarin sydäntä jäytää pelko siitä, että hän putoaa alempaan yhteiskuntaluokkaan ja nykyään tämä pelko on hyvin aiheellinen.

Pikkuporvarista tekee vaarallisen se, että hän ei tunnusta eikä ymmärrä muita arvoja kuin omansa, kertoo Kontula. Kun oma elämäntapa koetaan ainoaksi oikeaksi, halutaan siihen pakottaa myös muut. Se tekee pikkuporvarista hyvin, hyvin vaarallisen, kirjoittaa Kontula.

Pikkuporvarillisuus, jota käytetään aina silloin tällöin poroporvarillisuuden synonyyminä, lienee ollut myös itsensä Saksan natsisimin nousun taustalla, arvelee kirjoittaja toistaen sodanjälkeisten Frankfurtin koulukunnan jäsenten, Adornon ja Frommin pohdintoja.

Kontulan siteeraamat kirjoittajat, kuten hän itsekin, intoutuvat välillä sangen irvokkaisiin johtopäätöksiin tehdessään normaalista pelottavaa ja vaarallista.

Pikkuporvarillisuutta ei kirjoittajan mielestä voi pitää yhtenä arvovalintana muiden joukossa, kun se on potentiaalisesti niin vaarallinen kantajiensa psyykkisestä rakenteesta johtuen.

Väite on mielenkiintoinen ja olisi heti aluksi kiinnostavaa saada kuulla, mitä ne muut vaihtoehdot sitten olisivat? Muutamassa paikassa kirjoittaja näyttää haluavan sanoa, että olisi paljon arvokkaampaa ja siis kaiketi parempi (missä mielessä?), mikäli pikkuporvaristo omaksuisikin työväenluokkaiset arvot sen sijaan, että esimerkiksi valittaa öisestä metelöinnistä naapurissa tai maahanmuuttajien oudoista tavoista, jotka häiritsevät normaalia taloyhtiön elämää.

Kaikesta päätellen kirjoittaja pitää aivan sallimattomana sitä ajatusta, että keskiluokkaisessa miljöössä olisi omaksuttu kehittyneempi tapakulttuuri ja että alempien yhteiskuntakerrosten piirissä ovat tosiaankin kasaantuneet myös kaikki karkeat, kehittymättömät ja jopa rikolliset tavat.

Itse asiassa koko ajatus siitä, että yhteiskunta olisi historian kuluessa siirtynyt pikkuhiljaa kohti korkeampia tasoja, torjutaan tässä kirjassa. Koska näin ei ole, ei keskiluokkaisella väestöllä ole mitään oikeutta vaatia muita ottamaan mallia itsestään tai edes nyt ainakin välttämään naapuriensa häiritsemistä.

Luulenpa, että pikkuporvaristoa, tuota poroporvarillisen elämäntavan linnaketta, voidaan ja on syytäkin pitää muiden alakulttuurien lailla edes jossakin määrin arvokkaana itsessään. On tietenkin ikävää ja jopa traagista, mikäli tuo ryhmä on epäonnistunut itsensä sivistämisessä ja jopa luopunut sen yrittämisestä ja luisunut sen sijaan primitiivisen materialismin ja hengettömyyden tilaan.

Sopinee kuitenkin kysyä, onko tämä nyt varmasti syy vihata tätä joukkoa, vain antaisiko se pikemmin aihetta sääliin ja myötäkärsimykseen: traagistahan se on, mikäli ihmisistä on todella tullut sellaisia kuin Kontula kuvailee. Voisiko heitä jotenkin auttaa?

Mutta ilmeisesti hän onkin halunnut kuvata ennen muuta jonkin ideaalityypin, joka kyllä vaikuttaa pikemmin aivokummitukselta kuin elävästä elämästä siepatulta. Kaikkihan me, Kontula mukaan lukien, olemme jossakin määrin alttiita poroporvarillisuuden houkutuksille, kuten hän itsekin toteaa. Jopa Karl Marx (ja tämä on jo hirveää!) pisti tyttärensä pianotunnille.

En ole ihan varma siitä, mitä johtopäätöksiä kirjasta olisi tehtävä. Ainakin kirjoittajalle voisi antaa sen vihjeen, että myös Venäjällä tämä teema on ollut hyvin merkittävä ja se kannattaa huomioida.