Naittajat

 

Kun akat viekastelivat

Martti Vuori, Savon sydämmessä. Kansantapojen kuvaus. Kolminäytöksinen huvinäytelmä. Otava, Kuopio 1898, 128 s.

 

Martti Vuoren (Bergh-Wuori, 1858-1934) elämä oli monivaiheista. Hän opiskeli maisteriksi ja toimi sitten keisarin Suomen asiain kanslian eli ministerivaltiosihteerin viraston virkamiehenä Pietarissa ja ilmeisesti osasi erinomaisesti venäjää.

Kuten uusi suomalais-venäläisiä kirjallisuussuhteita kartoittava kirja (ks. Vihavainen: Haun hellman tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) kertoo, Vuori oli ahkera venäläisten klassikoiden (Lermontov, Tolstoi) suomentaja ja käänsi suomeksi myös ranskalaisia klassikoita Maupassantista Musset’hen.

Lisäksi Vuori kirjoitteli paljon näytelmiä, joita etenkin maamme lukuisat seuranäyttämöt esittivät. Tätä näytelmää kuitenkin kirjan mukaan esitettiin ensi kerran peräti Suomalaisessa teatterissa Helsingissä 17.11.1897. Ilmeisesti siitä siis on olemassa toinenkin laitos tai sitten käytettiin käsikirjoitusta.

Mitä Vuoren uraan tulee, hän nousi vuosiksi 1903-1905 jopa Kuopion läänin kuvernööriksi (maaherraksi), mitä varmastikin edesauttoi hänen venäjän kielen taitonsa, joka autonomisen Suomen virkamiehistön piirissä oli harvinaisuus.

Kuten tunnettua, myöntyvyyttä edustaneiden vanhasuomalaisten ja perustuslaillisten välinen kuilu oli noihin aikoihin syvä ja jyrkkä ja jopa terroria esiintyi. Venäjää taitava maaherra sai runsaasti lokaa niskaansa, mutta vaihtoehtonahan olisi ollut ehta venäläisen miehen sijoittaminen tuolle paikalle. Vastaava dilemma oli aikoinaan miehitetyissä Baltian maissa.

Lohdutuspalkintona vuoden 1905 kuohuissa eronnut maaherra sai todellisen valtioneuvoksen tittelin, mikä yhä voimassa olleen venäläisen rankijärjestyksen mukaan merkittiin luvulla neljä ja vastasi kenraalimajuria, kontra-amiraalia ja hoviarvoissa kamariherraa. Kenraaleitahan kuvernöörit yleensä olivatkin.

Tämä pikku huvinäytelmä kertoo olevansa kansantapojen kuvaus, jonka juoni on äärimmäisen simppeli. Siinä keskushenkilöinä ovat kovapäinen nuori talonpoika, joka ei onnistu pääsemään läpi rippikoulusta, mikä olisi ehtona naimisiin menolle ja nuori mökin tytär, joka on naimaiässä, mutta ei ole kiinnostunut tuosta mainitusta tomppelista, joka näytelmässä esitetään puolihöperönä ja pannaan myös kompastelemaan.

Kuitenkin kaksi naista, tytön äitipuoli eli emintimä ja pojan äiti päättävät, että naimiskauppa on tehtävä. Tytön isä yrittää pitää vastahakoisen lapsensa puolta, mutta on toivoton nahjus.

Puuttuvan rippikoulun naiset keksivät mitätöidä sillä juonella, että selittävät pappilassa rovastille morsiamen olevan jo raskaana, joten muodollisuudet voidaan nyt ohittaa.

Hirmustunut rovasti haukkuu akat pahanpäiväisesti näiden kurjan kasvatuksen ja huonon silmälläpidon takia. Pöljä sulhasmies on kaikesta kovin hämillään, edes ymmärtämättä, mitä hänen oletetaan tehneen.

Onnelliseksi lopuksi saapuvat paikalle itse viaton tyttö ja hänen todellinen rakkautensa ja kihlattunsa, joka on vain renki, mutta eteenpäinpyrkivä ja kirstunsa pohjalle jo satoja markkoja koonnut.

Pari saa toisensa ja akkojen juonet valuvat tyhjiin. Näytelmän lopuksi rovasti, jota todellisuuden paljastuminen suunnattomasti huvittaa, alkaa kertoa sitä rouvalleen esiripun laskeutuessa.

Kun nykypäivän lukija pohtii, mitä ihmettä yleisö joskus ja vielä vasta vähän yli sata vuotta sitten tällaisesta teatterikappaleesta oikein sai, lienee vastattava, että kyseessä oli nimenomaan tilaisuus nauraa hölmöjen eli siis maalaisten ja erityisesti heidän keskuudestaan löytyvien vähälahjaisten tomppelien kustannuksella.

Murretta näytelmässä on vain nimeksi, vaikka sille nauraminen oli pitkään myös erilaisten iltamien vakionumeroita. Tässä on kysymys erityisesti sivistyneistön eli pappilan väen ja kaukana kylillä asuvien maalaisten välisestä kulttuurisesta kuilusta, jonka oikealla puolelle sivistyneen yleisön on helppo asettua.

Pelkään pahoin, ettei tämä näytelmä nykyään saisi ketään erityisesti nauramaan tai muutenkaan mainittavasti reagoimaan, joten sitä tuskin nähdään näyttämöllä.

En suinkaan tarkoita sitä, että se olisi selvästi huonompi kuin erinäiset nykyaikaiset kantaa ottavat näytelmät, mutta erilainen se on. Se edustaa aivan toista aikakautta.

Onhan sekin syy siihen tutustua.

Konjunktuurista toiseen

 

Muurinmurtajat II

 

Henkinen muuri. Suomalaisvenäläiset kirjallisuussuhteet 1800-1930. Toimittanut Tomi Huttunen. SKS 2024, 549 s.

 

Tämä kirja on siis oikeastaan artikkelikokoelma, mutta sellaiseksi poikkeuksellisen hyvä ja merkittävä. Tuota kunnioitettavaa julkaisumuotoahan on Venäjällä tapana pilkata ”joukkohaudaksi” (bratskaja mogila), jonne ne artikkelit häviävät ikuisiksi ajoiksi ja vain ani harvat niitä löytävät.

Tämän kirjan osaksi sellainen kohtalo ei varmastikaan tule. Se koostuu ihan oikeista tutkimuksista eikä ole pelkkä vanhojen käsitysten kompilaatio. Sen lähimpänä edeltäjänä pidettävästä Kiparskyn kirjasta se poikkeaa niin paljon, että alasta kiinnostuneen on ehdottomasti luettava molemmat. Niissä on tuskin mitään yhteistä.

Muuan kirjoittajien mielenkiinnon kohde ovat olleet venäläisen kirjallisuuden suomennokset. Ben Hellmanin muutama vuosi sitten julkaiseman bibliografian täydennykseksi on tässä kirjassa löytynyt niin paljon etenkin lehdissä ilmestynyttä aineistoa, että se on alan asiantuntijatkin hämmästyttänyt.

Ben Hellman ja vaimonsa Erja ovat tässäkin kirjassa jatkaneet ansiokasta uraansa suomalais-venäläisten kirjallisuussuhteiden tutkijoina. Muitakin vanhemman polven tutkijoita on ollut asialla, mutta myös uutta polvea, mukaan lukien sellaista, jolla on äidinkielenään venäjä.

Venäjää ja sen tutkimusta harjoittavan väen määrä Suomessa on 1970-luvusta lähtien kasvanut valtavasti. Silloin porukka vielä mahtui yhteen taksiin, nyt pitää olla jo linja-auto, ehkäpä peräti kaksikerroksinen.

Myös Helsingin yliopiston Venäjän kielen ja kirjallisuuden laitoksen tuolloin aloitetut ulkomaansuhteet ovat yhä uudelleen tuottaneet tulosta, mikä näkyy tässäkin julkaisussa.

Venäjän tutkimus vietti sattuneesta syystä kituvaa elämää Neuvostoliiton mahtavuuden aikoina. Sitten se sai äkillisen piristysruiskeen, kun EU:ssa haluttiin tietää lisää siitä, miten suomalaiset olivat onnistuneet hoitamaan idänsuhteensa niin hyvin. Sen takana täytyi olla ylivertaista Venäjän tuntemusta.

En puutu tässä enempää siihen, missä määrin ja missä suhteessa kyseessä oli harhakäsitys. Joka tapauksessa siinä oli yksi esimerkki siitä, miten suhdanneherkkää akateemnenkin Venäjän tutkimus on ollut niin meillä kuin muuallakin.

Venäjän tullessa ns. normaaliksi valtioksi katsottiin rahoittajapiireissä, ettei sen tutkimiseen ole syytä erityisemmin panostaa. Rahahanat pantiin kiinni yhtä helposti ja perusteellisesti kuin ne oli erityisesti Amerikassa avattu toisen maailmansodan aikana ja erityisesti sen jälkeen.

Putinin kehittäessä uudentyyppistä fasistista järjestelmäänsä kiinnostus Venäjään lisääntyi, mutta Ukrainan sodan alettua se on aika yksipuolisesti suuntautunut Venäjän olemuksellisen pahuuden selvittämiseen ja välineellisiin tutkimuksiin, joiden on haluttu edistävän sen vastaista taistelua.

Kaunokirjallisuus on erityisesti Venäjällä aina ollut poikkeuksellisen tärkeä kansallisen kulttuurinmuoto. Kirjailijat ovat olleet siellä niin historioitsijan kuin papin ja tuomarin roolissa ja kirjallisuuden kautta älymystö on pyrkinyt tuomaan esille sen elämän totuuden (pravda žizni), jota valta on yhä uudelleen yrittänyt monopolisoida ja kätkeä.

Pidän selvänä, että kirjallisuuden tutkimus ja siihen perehtyminen antavat enemmän sille, joka haluaa tuntea Venäjää, kuin parhaimpienkaan ajatushautomoiden lennokkaat epistolat.

Joitakin symbolista on siinä, että kuten Valentin Kiparskyn teos Suomi Venäjän kirjallisuudessa ilmestyi sodan aikana, niin myös tämä suomalais-venäläisten kirjallisuussuhteiden suuri kartoitus ilmestyy aikana, jolloin valtioidemme välinen raja on kokonaan suljettu.

Mutta asiaan. Ne välittäjäryhmät, jotka toimivat Suomea ja Venäjää erottavan Kiinan muurin murtajina olivat ymmärrettävästi ennen muuta sellaisia, joille molemmat kielet olivat tuttuja jo lapsuudesta. Pietarin suomalaiset ja inkeriläiset olivat tässä suhteessa poikkeuksellisen tärkeitä, mikä sinänsä on tunnettu asia, mutta vasta tässä nousee todelliseen merkitykseensä.

Ammattiryhmistä yllättävän tärkeä olivat upseerit, jotka aina osasivat venäjää ja usein olivat myös Venäjällä kauan palvelleita. Kääntäjiä löytyi aina kenraalitasolle saakka.

Papit ja opettajat ja aivan erityisesti Pietarin suomalaisen seurakunnan ja koulun piirissä toimineet olivat keskeinen ryhmä sekä venäläisen kirjallisuuden kääntäjinä että suomalaisuusaatteen edistäjinä, myös koko maan kannalta ajatellen. Tämäkin asia on sinänsä tunnettu, mutta tuskin vieläkään täydessä määrin arvostettu.

Opettajat myös Suomessa ahkeroivat käännösten parissa ja tietenkin on noteerattava erityisesti ns. Moskovan maisterien rooli. Heihinhän kuului merkittävä ja sekalainen joukko, josta löytyvät niin opettaja ja poliitikko ”hurja Hilja” Riipinen ja kirjailija Ilmari Kianto, sekä monitoimimies Toivo T. Kaila kuin kristillisessä työssä ja Pikkujättiläisen toimittajana ansioitunut Yrjö Karilas.

Erikoisimpiin tässä joukossa kuuluu aktiivinen kirjailija ja kääntäjä Martti Bergh (Wuori), joka aikanaan toimi myös Kuopion kuvernöörinä.

Konservatiivien piirissä Venäjää ja sen tarpeita pyrittiin ymmärtämään ja vanhasuomalaiset saivat sortokausien aikana niskaansa todellisen vihan ryöpyn ja hengenvaarakin oli tarjolla. Joka tapauksessa suuria venäläisen kirjallisuuden ystäviä olivat aikoinaan muiden muassa niin V.A.Koskenniemi kuin Maila Talvio.

On kiinnostavaa, että Suomessa ilmestyneellä Finljandskaja Gazetalla oli keskeinen rooli suomalaisten kirjailijoiden teosten kääntäjänä. Bobrikovilaisena syystäkin pidetty lehti julkaisi paljin myös kiivaiden venäläisen sortopolitiikan vastustajien, kuten Juhani Ahon, Bertel Gripenbergin ja Eino Leinon tekstejä.

Kyseessä saattoi olla suunnitelmallinen kulttuurioffensiivi ja määrätietoista vaikuttamisyritystä voi havaita tiettyjen kirjailijoiden suuntaan.

Tässä kirjassa valotetaan kiinnostavasti entistä syvemmältä sitä murrosta, jonka mukana venäläisestä kulttuurista haluttiin sitten suuren suojasään jälkeen jo ennen ensimmäistä maailmansotaa kääntyä poispäin, erityisesti länteen.

Romaanisten maiden suuntaakin ehdoteltiin ja niillä oli roolinsa myös esimerkiksi Koskenniemen uralla. Toki Saksa nousi sittemmin uusien konjunktuurien myötä johtavaan rooliin.

1900-luvun alku oli venäläisen kirjallisuuden suurta juhlaa Suomessa ja asiaa edisti suuresti se, että Venäjän intelligentsija oli yleensä aina Suomen puolella taantumuksen sortopolitiikkaa vastaan, jopa hyvin aktiivisesti ja riskin ottaen.

Suuri Suomen ystävä oli tunnetusti Maksim Gorki, joka moitti suomalaisia siitä, että nämä olivat alentuneet myöntyvyyspolitiikkaan, siis samoin kuin Lenin, joka tuskaili suomalaisten puuttuvaa aktiivisuutta separatismissaan. Gorkista tuli bolševikki, mutta myös monet kiivaat antibolševikit kannattivat Suomea ja suorastaan ihailivat sitä. Erityisesti Aleksandr Kuprin, joka yhä syystäkin luetaan suuriin venäläisiin klassikoihin.

Myös Leonid Andrejev oli tunnetusti suomalaismielinen ja samaan joukkoon voi tosiaan laskea koko intelligentsijan yleisestikin, se kun oli kauttaaltaan vallitsevan järjestelmän vihollinen. mikäli joku sitä tavalla tai toisella tuki, joutui nopeasti ulkopuolelle leirin.

Intelligentsija käänsi ja julkaisi ennen vallankumousta suomalaista kirjallisuutta suuren antologian, jonka tekemiseen osallistuivat alan huiput.

Suomalais-Venäläinen veljeily saavutti kulminaatiopisteensä keväällä vuonna 1917, kun Suomessakin yleisesti ja poikkeuksetta juhlittiin ja ylistettiin vapauden sankaria, Kerenskiä.  Pietarissa avattiin silloin suuri suomalaisten taitelijoiden näyttely, jota Ivan Bunin on herkullisesti selostanut, mistä Ben Hellman on kirjoittanut suomeksi (ks. Vihavainen: Haun mnogo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Syksy ja erityisesti vuosi 1918 toivat sitten uuden vaiheen suomalais-venäläisiin suhteisiin. Maailmansodan aikana tavattomasti paisunut venäläisväestö Suomessa joutui suoranaisen rasismin kohteeksi ja yritettiin kokonaan karkottaa.

Venäläisen kirjallisuuden harrastus ja ihailu eivät kuitenkaan Suomessa päättyneet, vaan jatkuivat yllättävänkin elinvoimaisina. Vanhat ystävät, kuten Maksim Gorki, joka tosin olikin poliittisesti muuttunut aivan eri mieheksi, haluttiin nyt unohtaa ja sen mukana muukin venäläisyys, jonka varjo oli noussut uhkaavana koko maan ylle.

Mutta konjunktuurit vaihtelevat. Kaikki venäläisyys nousi taas toisen maailmansodan jälkeen arvoon arvaamattomaan. Kenties paradoksaalisena voisi pitää, että se tapahtui juuri silloin, 1970-luvulla, kun venäläisyys oli Suomesta hävinnyt miltei kokonaan ja neuvostoturistitkin saapuivat tänne vain pistäytymään ja liikkuivat pelokkaina ryhminä, joita paimennettiin paikasta toiseen.

Nyt elämme taas erästä uutta vaihetta venäläis-suomalaisissa suhteissa. Samaan jokeen ei voi kahta kertaa astua ja nytkin tilanne on omalla tavallaan aivan uusi ja entisistä aallonpohjista poikkeava.

Meillä on nyt maassa vakituisesti asuvia venäjänkielisiä ihmisiä sekä suhteellisesti että absoluuttisesti enemmän kuin koskaan ennen ja samaan aikaan ulkopoliittinen kriisi koettelee Suomen ja Venäjän suhteita, jotka ovat käytännössä katkenneet.

On selvää, että myös tänä aikana venäläisväestössä on niin omat Suomen ystävänsä kuin bobrikovilaisensa. Toisin kuin ennen, meillä on myös suuri määrä kaksoiskansalaisia. Voi pitää erinomaisena suorituksena sitä asiaa, ettei mitään mainittavaa konfliktia ole ainakaan vielä syntynyt.

Todettakoon, että myös viime sotien aikana venäläinen vähemmistömme pysyi solidaarisena Suomelle. Sehän oli kauttaaltaan antibolševistista ja syystä pelkäsi rajan murtumista.

Luojan kiitos, sodalta olemme vielä säästyneet, mutta on selvää, että putinistisen Venäjän politiikka vaikuttaa voimakkaasti myös venäläisyyden ja venäläisen kulttuurin asemaan kaikkialla. Olisi suuri virhe ja vanhinko meille itsellemme, mikäli sitä alettaisiin naiivisti syrjiä.

Tältäkin kanalta uusi teos ansaitsee kiitosta. kaiken kaikkiaan, se on kirja, jonka jokaisen asianharrastajan ja yleensäkin myös suomalaisesta kulttuurista kiinnostuneen solisi lukevan.

Kirjassa mainitaan useita nyt jo täysin unohtuneita teoksia, joiden aiheena ovat esimeriksi Pietarin suomalaiset. Tämä teema on kirjallisuudessa niin vähän tunnettu, että soisi kustantajien ottavan onkeensa uusintapainosten mahdolllisuduen. Tekijänpalkkiotkaan eivät enää ole ongelmana.

 

 

 

 

Aikansa paradoksi

 

Punainen sankari

 

Eino Leino: Punainen sankari (1919). Kootut teokset VIII, Otava 1919 s. 325-421.

 

Suomen kansalliseksi merkkipaaluksi on muodostunut vuoden 1918 sota, joka yhä tehokkaasti jakaa kansaa vuohiin ja lampaisiin.

Perusteos, joka määrää suuren yleisön näkemykset tuosta tapahtumasarjasta on epäilemättä Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla”. Sitähän on nimitetty myös Suomen kansallisromaaniksi, eikä suotta.

Romaania on myös syytetty suorastaan historianväärennökseksi: eihän siinä kuvattu päähenkilö, pappilan torppari, ollut mitenkään edustava lajissaan, eikä edes koko torpparilaitos ollut merkittävä syy radikalisoitumiselle ja vuoden 1918 kapinalle.

Linnan historiakuva kuitenkin on ja pysyy. Kaunokirjallisuus on tehokkaampaa historiankirjoitusta massoille kuin oppineet tutkimukset, olivat ne sitten miten oppineita ja perinpohjaisia tahansa.

Kaunokirjallisuudessa vuotta 1918 tarkasteltiin aluksi silmiinpistävän vähän ja etenkin sen pimeä puoli valkoisten osalta jäi varjoon. Se ilmeisesti oletettiin, ellei nyt olemattomaksi, niin ainakin varsin vähäiseksi ja ymmärrettäväksi. Se oli reaktiota hirmutöihin. Käsillä olevasa kirjassa se mainitaan valittaen.

Kirjailijoista toki muutama puuttui jo tuoreeltaan noihin tapahtumiin. Esimerkiksi F.E. Sillanpää piirsi irvokkaan kuvan tuon ajan ”oikeudenkäytöstä” teoksessaan ”Hurskas kurjuus” ja Jarl Hemmerin ”Man och hans samvete” piirsi kafkamaisen kauhukuvan vankileiristä.

Teema oli kuitenkin kaikkea muuta kuin turvallinen. Sen sai kokea omakohtaisesti Hjalmar Linder (ks. Vihavainen: Haun hjalmar linder tulokset), joka julkaisi tunnetun artikkelin ”Lopetettakoon teloitukset”.

Hän oli upporikas liikemies, mutta myös autonomian ajan peruja Venäjällä kamariherra ja siis monen mielestä ilmeinen ryssän kätyri. Rohkean moraalisen julistuksensa takia hän itse asiassa joutui lähtemään maanpakoon Ranskaan.

Eino Leino runoilijasieluna oli suuri vallankumouksen ystävä, joka vuonna 1917 riemuitsi ylenpalttisesti ”kansojen keväästä”. Punaisten vallankaappaus yhteistyössä bolševikkien kanssa oli sen sijaan hänestä, kuten monesta muustakin kirjailijasta yksinkertaisesti sekä maanpetos, että rikos aitoa kansanvaltaa vastaan.

Leinosta tuli nyt valkoisten laulaja ja saksalaisen avun suuri ylistäjä: kauniisti maksoi Saksa kunniavelkansa Kustaa Adolfin päiviltä auttamalla sumalaisia vapautumaan saksalaista verta vuodattamalla. Sellainen oli ollut ja oli vapauden hinta.

Leino oli viihtynyt erinomaisesti vasemmistolaisessa seurassa Vuolijokien kanssa kesäisin Kukkiajärven rannalla ja oli yhteydessä vallankaappauksesta erilleen jääneisiin sosialisteihin myös kapinan aikana.

Suomen sosialidemokraattinen puolue oli hänestä ollut vilpittömän ihanteellinen ja isänmaallinen ennen sen siirtymistä bolševikkien puolelle. Kapinan jälkeen hän viihtyi erityisesti valkoisessa seurassa.

Leinon pienoisromaani Punainen sankari ilmestyi aluksi nimellä ”Elina”. Seuraavassa painoksessa nimi oli muutettu ja siinä oli kirjailijan apologia alkuperäisen, hyvin epäonnistuneen nimen takia. Näin oli päässyt tapahtumaan ”osaksi tilapäisestä kannanpuutteesta, osaksi joidenkin ystävieni ja myöskin kustantajan (Minerva) toivomuksesta”.

Tällaiset selitykset ovat kirjallisuudessa hyvin harvinaisia ja kuvaastavat osaltaan tuolloisen  tilanteen erikoislaatuisuutta.

Joka tapauksessa, kirjan sankari on pappilan torpparin poika. Pappilan opiskeleva ja professoriksi tähtäävä nuoriherra on innostunut köyhän asiasata ja tutkii torpparien oloja. Siinä samalla huomataan erään torpanpojan suuri lahjakkuus ja pappi kustantaa hänen koulutuksensa ylioppilaaksi.

Ylioppilaana nuori mies ryhtyy myös ns. Moskovan maisteriksi eli matkustaa Venäjän valtion stipendiaattina Venäjälle opiskelemaan kieltä. Tämä auttaa häntä myös suuresti virkauralla sortovuosina.

Nuoresta miehestä tulee sosialisti, mutta ei bolševikkia ja kapinaan hän suhtautuu kielteisesti, suostuen kuitenkin pienen paikkakunnan miliisipäälliköksi.

Siellä ilmestyy sosialistinen sanomalehti, jonka päätoimittaja on armoton juoppo, mukava, mutta humalassa ylitsevuotavan sentimentaalinen mies, jonka vaimoon sankari rakastuu.

Vaimokin on sosialisti ja sankaripari ymmärtää puolin ja toisin, ettei koko tuo meneillään oleva vallankaappaus ollut mikään oikea sosialistinen vallankumous ja että se oli tuomittu häviämään.

Itse asiassa tiedetään, että monet kapinan johtohenkilöistä ymmärsivät myös asian, mutta menivät silti mukaan ja ottivat vastuun mielettömyydestä.

Miksei sotaa voitu lopettaa, kun sen tarkoituksettomuus ymmärrettiin molemmin puolin? Siinäpä kysymys ja vastaus oli, että tarvittaisiin vain se mies, jonka piti olla sekä kyllin rohkea että kyllin vaikutusvaltainen. Sitä vain ei näkynyt.

Kun sodan lopulla punakaartin raakalaismainen päällikkö vangitsee joukon paikallisia valkoisia panttivangeiksi, jotka sitten valkoisten tullessa murhattaisiin, näkee sankari hetkensä tulleen ja ampuu päällikön keskelle katua.

Tämän takia hänet itsensäkin sitten pian teloitetaan, mutta vankilaan hän on saanut rakastetultaan Elinalta kirjelapun, jossa tämä nimittää häntä sankarikseen. Vankilassa käynyt pappikin arvelee, että hänelle vielä pystytettäisiin sankaripatsas.

No, tuollaistahan ei tosiasiassa tapahtunut, vaikka Leino yhdistelee tarinaansa aineksia sodan tositapahtumista. Silti kirjassa on paljon kiinnostavaa ja omana aikanaan varmasti tärkeää ainesta.

Jo pelkkä teoksen nimi ”Punainen sankari” oli hyvin epäsovinnainen, kuten sen vaihtamisesta voi päätellä. Punaiset eivät tässä kirjassa suinkaan muodosta yhtenäistä verenhimoisten maanpettureiden massaa, vaan mukana on myös ihanteellisia sosialisteja ja osa sosialisteja on jättäytynyt tätä menosta kokonaan pois. Myös se pappilan poika.

Sitten on noita muuten vain mukavia miehiä, kuten mainitun sosialistisen lehden päätoimittaja, joka mielellään juopotteli porvarien kanssa myös kapinan aikana. Ja viimein on tämä entinen torpan poika, joka hieman arveluttavasti oli lähtenyt Venäjän stipendiaatiksi, mutta ei ryhtynyt bobrikovilaiseksi, vaan säilytti sielussaan sankaruuden perustan.

Vastaavia tapauksiahan oli paljon, Ilmari Kiannosta (vrt. Vihavainen: Haun moskovan maisteri tulokset) ja J.K. Paasikivestä Hilja Riipiseen. Leinon sankarista tulee mieleen Matti Vuoren (vrt. Vihavainen: Haun bergh tulokset) tarina, vaikkei sankari kuvernööriksi astimpäässytkään.