Konjunktuurista toiseen

 

Muurinmurtajat II

 

Henkinen muuri. Suomalaisvenäläiset kirjallisuussuhteet 1800-1930. Toimittanut Tomi Huttunen. SKS 2024, 549 s.

 

Tämä kirja on siis oikeastaan artikkelikokoelma, mutta sellaiseksi poikkeuksellisen hyvä ja merkittävä. Tuota kunnioitettavaa julkaisumuotoahan on Venäjällä tapana pilkata ”joukkohaudaksi” (bratskaja mogila), jonne ne artikkelit häviävät ikuisiksi ajoiksi ja vain ani harvat niitä löytävät.

Tämän kirjan osaksi sellainen kohtalo ei varmastikaan tule. Se koostuu ihan oikeista tutkimuksista eikä ole pelkkä vanhojen käsitysten kompilaatio. Sen lähimpänä edeltäjänä pidettävästä Kiparskyn kirjasta se poikkeaa niin paljon, että alasta kiinnostuneen on ehdottomasti luettava molemmat. Niissä on tuskin mitään yhteistä.

Muuan kirjoittajien mielenkiinnon kohde ovat olleet venäläisen kirjallisuuden suomennokset. Ben Hellmanin muutama vuosi sitten julkaiseman bibliografian täydennykseksi on tässä kirjassa löytynyt niin paljon etenkin lehdissä ilmestynyttä aineistoa, että se on alan asiantuntijatkin hämmästyttänyt.

Ben Hellman ja vaimonsa Erja ovat tässäkin kirjassa jatkaneet ansiokasta uraansa suomalais-venäläisten kirjallisuussuhteiden tutkijoina. Muitakin vanhemman polven tutkijoita on ollut asialla, mutta myös uutta polvea, mukaan lukien sellaista, jolla on äidinkielenään venäjä.

Venäjää ja sen tutkimusta harjoittavan väen määrä Suomessa on 1970-luvusta lähtien kasvanut valtavasti. Silloin porukka vielä mahtui yhteen taksiin, nyt pitää olla jo linja-auto, ehkäpä peräti kaksikerroksinen.

Myös Helsingin yliopiston Venäjän kielen ja kirjallisuuden laitoksen tuolloin aloitetut ulkomaansuhteet ovat yhä uudelleen tuottaneet tulosta, mikä näkyy tässäkin julkaisussa.

Venäjän tutkimus vietti sattuneesta syystä kituvaa elämää Neuvostoliiton mahtavuuden aikoina. Sitten se sai äkillisen piristysruiskeen, kun EU:ssa haluttiin tietää lisää siitä, miten suomalaiset olivat onnistuneet hoitamaan idänsuhteensa niin hyvin. Sen takana täytyi olla ylivertaista Venäjän tuntemusta.

En puutu tässä enempää siihen, missä määrin ja missä suhteessa kyseessä oli harhakäsitys. Joka tapauksessa siinä oli yksi esimerkki siitä, miten suhdanneherkkää akateemnenkin Venäjän tutkimus on ollut niin meillä kuin muuallakin.

Venäjän tullessa ns. normaaliksi valtioksi katsottiin rahoittajapiireissä, ettei sen tutkimiseen ole syytä erityisemmin panostaa. Rahahanat pantiin kiinni yhtä helposti ja perusteellisesti kuin ne oli erityisesti Amerikassa avattu toisen maailmansodan aikana ja erityisesti sen jälkeen.

Putinin kehittäessä uudentyyppistä fasistista järjestelmäänsä kiinnostus Venäjään lisääntyi, mutta Ukrainan sodan alettua se on aika yksipuolisesti suuntautunut Venäjän olemuksellisen pahuuden selvittämiseen ja välineellisiin tutkimuksiin, joiden on haluttu edistävän sen vastaista taistelua.

Kaunokirjallisuus on erityisesti Venäjällä aina ollut poikkeuksellisen tärkeä kansallisen kulttuurinmuoto. Kirjailijat ovat olleet siellä niin historioitsijan kuin papin ja tuomarin roolissa ja kirjallisuuden kautta älymystö on pyrkinyt tuomaan esille sen elämän totuuden (pravda žizni), jota valta on yhä uudelleen yrittänyt monopolisoida ja kätkeä.

Pidän selvänä, että kirjallisuuden tutkimus ja siihen perehtyminen antavat enemmän sille, joka haluaa tuntea Venäjää, kuin parhaimpienkaan ajatushautomoiden lennokkaat epistolat.

Joitakin symbolista on siinä, että kuten Valentin Kiparskyn teos Suomi Venäjän kirjallisuudessa ilmestyi sodan aikana, niin myös tämä suomalais-venäläisten kirjallisuussuhteiden suuri kartoitus ilmestyy aikana, jolloin valtioidemme välinen raja on kokonaan suljettu.

Mutta asiaan. Ne välittäjäryhmät, jotka toimivat Suomea ja Venäjää erottavan Kiinan muurin murtajina olivat ymmärrettävästi ennen muuta sellaisia, joille molemmat kielet olivat tuttuja jo lapsuudesta. Pietarin suomalaiset ja inkeriläiset olivat tässä suhteessa poikkeuksellisen tärkeitä, mikä sinänsä on tunnettu asia, mutta vasta tässä nousee todelliseen merkitykseensä.

Ammattiryhmistä yllättävän tärkeä olivat upseerit, jotka aina osasivat venäjää ja usein olivat myös Venäjällä kauan palvelleita. Kääntäjiä löytyi aina kenraalitasolle saakka.

Papit ja opettajat ja aivan erityisesti Pietarin suomalaisen seurakunnan ja koulun piirissä toimineet olivat keskeinen ryhmä sekä venäläisen kirjallisuuden kääntäjinä että suomalaisuusaatteen edistäjinä, myös koko maan kannalta ajatellen. Tämäkin asia on sinänsä tunnettu, mutta tuskin vieläkään täydessä määrin arvostettu.

Opettajat myös Suomessa ahkeroivat käännösten parissa ja tietenkin on noteerattava erityisesti ns. Moskovan maisterien rooli. Heihinhän kuului merkittävä ja sekalainen joukko, josta löytyvät niin opettaja ja poliitikko ”hurja Hilja” Riipinen ja kirjailija Ilmari Kianto, sekä monitoimimies Toivo T. Kaila kuin kristillisessä työssä ja Pikkujättiläisen toimittajana ansioitunut Yrjö Karilas.

Erikoisimpiin tässä joukossa kuuluu aktiivinen kirjailija ja kääntäjä Martti Bergh (Wuori), joka aikanaan toimi myös Kuopion kuvernöörinä.

Konservatiivien piirissä Venäjää ja sen tarpeita pyrittiin ymmärtämään ja vanhasuomalaiset saivat sortokausien aikana niskaansa todellisen vihan ryöpyn ja hengenvaarakin oli tarjolla. Joka tapauksessa suuria venäläisen kirjallisuuden ystäviä olivat aikoinaan muiden muassa niin V.A.Koskenniemi kuin Maila Talvio.

On kiinnostavaa, että Suomessa ilmestyneellä Finljandskaja Gazetalla oli keskeinen rooli suomalaisten kirjailijoiden teosten kääntäjänä. Bobrikovilaisena syystäkin pidetty lehti julkaisi paljin myös kiivaiden venäläisen sortopolitiikan vastustajien, kuten Juhani Ahon, Bertel Gripenbergin ja Eino Leinon tekstejä.

Kyseessä saattoi olla suunnitelmallinen kulttuurioffensiivi ja määrätietoista vaikuttamisyritystä voi havaita tiettyjen kirjailijoiden suuntaan.

Tässä kirjassa valotetaan kiinnostavasti entistä syvemmältä sitä murrosta, jonka mukana venäläisestä kulttuurista haluttiin sitten suuren suojasään jälkeen jo ennen ensimmäistä maailmansotaa kääntyä poispäin, erityisesti länteen.

Romaanisten maiden suuntaakin ehdoteltiin ja niillä oli roolinsa myös esimerkiksi Koskenniemen uralla. Toki Saksa nousi sittemmin uusien konjunktuurien myötä johtavaan rooliin.

1900-luvun alku oli venäläisen kirjallisuuden suurta juhlaa Suomessa ja asiaa edisti suuresti se, että Venäjän intelligentsija oli yleensä aina Suomen puolella taantumuksen sortopolitiikkaa vastaan, jopa hyvin aktiivisesti ja riskin ottaen.

Suuri Suomen ystävä oli tunnetusti Maksim Gorki, joka moitti suomalaisia siitä, että nämä olivat alentuneet myöntyvyyspolitiikkaan, siis samoin kuin Lenin, joka tuskaili suomalaisten puuttuvaa aktiivisuutta separatismissaan. Gorkista tuli bolševikki, mutta myös monet kiivaat antibolševikit kannattivat Suomea ja suorastaan ihailivat sitä. Erityisesti Aleksandr Kuprin, joka yhä syystäkin luetaan suuriin venäläisiin klassikoihin.

Myös Leonid Andrejev oli tunnetusti suomalaismielinen ja samaan joukkoon voi tosiaan laskea koko intelligentsijan yleisestikin, se kun oli kauttaaltaan vallitsevan järjestelmän vihollinen. mikäli joku sitä tavalla tai toisella tuki, joutui nopeasti ulkopuolelle leirin.

Intelligentsija käänsi ja julkaisi ennen vallankumousta suomalaista kirjallisuutta suuren antologian, jonka tekemiseen osallistuivat alan huiput.

Suomalais-Venäläinen veljeily saavutti kulminaatiopisteensä keväällä vuonna 1917, kun Suomessakin yleisesti ja poikkeuksetta juhlittiin ja ylistettiin vapauden sankaria, Kerenskiä.  Pietarissa avattiin silloin suuri suomalaisten taitelijoiden näyttely, jota Ivan Bunin on herkullisesti selostanut, mistä Ben Hellman on kirjoittanut suomeksi (ks. Vihavainen: Haun mnogo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Syksy ja erityisesti vuosi 1918 toivat sitten uuden vaiheen suomalais-venäläisiin suhteisiin. Maailmansodan aikana tavattomasti paisunut venäläisväestö Suomessa joutui suoranaisen rasismin kohteeksi ja yritettiin kokonaan karkottaa.

Venäläisen kirjallisuuden harrastus ja ihailu eivät kuitenkaan Suomessa päättyneet, vaan jatkuivat yllättävänkin elinvoimaisina. Vanhat ystävät, kuten Maksim Gorki, joka tosin olikin poliittisesti muuttunut aivan eri mieheksi, haluttiin nyt unohtaa ja sen mukana muukin venäläisyys, jonka varjo oli noussut uhkaavana koko maan ylle.

Mutta konjunktuurit vaihtelevat. Kaikki venäläisyys nousi taas toisen maailmansodan jälkeen arvoon arvaamattomaan. Kenties paradoksaalisena voisi pitää, että se tapahtui juuri silloin, 1970-luvulla, kun venäläisyys oli Suomesta hävinnyt miltei kokonaan ja neuvostoturistitkin saapuivat tänne vain pistäytymään ja liikkuivat pelokkaina ryhminä, joita paimennettiin paikasta toiseen.

Nyt elämme taas erästä uutta vaihetta venäläis-suomalaisissa suhteissa. Samaan jokeen ei voi kahta kertaa astua ja nytkin tilanne on omalla tavallaan aivan uusi ja entisistä aallonpohjista poikkeava.

Meillä on nyt maassa vakituisesti asuvia venäjänkielisiä ihmisiä sekä suhteellisesti että absoluuttisesti enemmän kuin koskaan ennen ja samaan aikaan ulkopoliittinen kriisi koettelee Suomen ja Venäjän suhteita, jotka ovat käytännössä katkenneet.

On selvää, että myös tänä aikana venäläisväestössä on niin omat Suomen ystävänsä kuin bobrikovilaisensa. Toisin kuin ennen, meillä on myös suuri määrä kaksoiskansalaisia. Voi pitää erinomaisena suorituksena sitä asiaa, ettei mitään mainittavaa konfliktia ole ainakaan vielä syntynyt.

Todettakoon, että myös viime sotien aikana venäläinen vähemmistömme pysyi solidaarisena Suomelle. Sehän oli kauttaaltaan antibolševistista ja syystä pelkäsi rajan murtumista.

Luojan kiitos, sodalta olemme vielä säästyneet, mutta on selvää, että putinistisen Venäjän politiikka vaikuttaa voimakkaasti myös venäläisyyden ja venäläisen kulttuurin asemaan kaikkialla. Olisi suuri virhe ja vanhinko meille itsellemme, mikäli sitä alettaisiin naiivisti syrjiä.

Tältäkin kanalta uusi teos ansaitsee kiitosta. kaiken kaikkiaan, se on kirja, jonka jokaisen asianharrastajan ja yleensäkin myös suomalaisesta kulttuurista kiinnostuneen solisi lukevan.

Kirjassa mainitaan useita nyt jo täysin unohtuneita teoksia, joiden aiheena ovat esimeriksi Pietarin suomalaiset. Tämä teema on kirjallisuudessa niin vähän tunnettu, että soisi kustantajien ottavan onkeensa uusintapainosten mahdolllisuduen. Tekijänpalkkiotkaan eivät enää ole ongelmana.

 

 

 

 

Naittajat

 

Kun akat viekastelivat

Martti Vuori, Savon sydämmessä. Kansantapojen kuvaus. Kolminäytöksinen huvinäytelmä. Otava, Kuopio 1898, 128 s.

 

Martti Vuoren (Bergh-Wuori, 1858-1934) elämä oli monivaiheista. Hän opiskeli maisteriksi ja toimi sitten keisarin Suomen asiain kanslian eli ministerivaltiosihteerin viraston virkamiehenä Pietarissa ja ilmeisesti osasi erinomaisesti venäjää.

Kuten uusi suomalais-venäläisiä kirjallisuussuhteita kartoittava kirja (ks. Vihavainen: Haun hellman tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) kertoo, Vuori oli ahkera venäläisten klassikoiden (Lermontov, Tolstoi) suomentaja ja käänsi suomeksi myös ranskalaisia klassikoita Maupassantista Musset’hen.

Lisäksi Vuori kirjoitteli paljon näytelmiä, joita etenkin maamme lukuisat seuranäyttämöt esittivät. Tätä näytelmää kuitenkin kirjan mukaan esitettiin ensi kerran peräti Suomalaisessa teatterissa Helsingissä 17.11.1897. Ilmeisesti siitä siis on olemassa toinenkin laitos tai sitten käytettiin käsikirjoitusta.

Mitä Vuoren uraan tulee, hän nousi vuosiksi 1903-1905 jopa Kuopion läänin kuvernööriksi (maaherraksi), mitä varmastikin edesauttoi hänen venäjän kielen taitonsa, joka autonomisen Suomen virkamiehistön piirissä oli harvinaisuus.

Kuten tunnettua, myöntyvyyttä edustaneiden vanhasuomalaisten ja perustuslaillisten välinen kuilu oli noihin aikoihin syvä ja jyrkkä ja jopa terroria esiintyi. Venäjää taitava maaherra sai runsaasti lokaa niskaansa, mutta vaihtoehtonahan olisi ollut ehta venäläisen miehen sijoittaminen tuolle paikalle. Vastaava dilemma oli aikoinaan miehitetyissä Baltian maissa.

Lohdutuspalkintona vuoden 1905 kuohuissa eronnut maaherra sai todellisen valtioneuvoksen tittelin, mikä yhä voimassa olleen venäläisen rankijärjestyksen mukaan merkittiin luvulla neljä ja vastasi kenraalimajuria, kontra-amiraalia ja hoviarvoissa kamariherraa. Kenraaleitahan kuvernöörit yleensä olivatkin.

Tämä pikku huvinäytelmä kertoo olevansa kansantapojen kuvaus, jonka juoni on äärimmäisen simppeli. Siinä keskushenkilöinä ovat kovapäinen nuori talonpoika, joka ei onnistu pääsemään läpi rippikoulusta, mikä olisi ehtona naimisiin menolle ja nuori mökin tytär, joka on naimaiässä, mutta ei ole kiinnostunut tuosta mainitusta tomppelista, joka näytelmässä esitetään puolihöperönä ja pannaan myös kompastelemaan.

Kuitenkin kaksi naista, tytön äitipuoli eli emintimä ja pojan äiti päättävät, että naimiskauppa on tehtävä. Tytön isä yrittää pitää vastahakoisen lapsensa puolta, mutta on toivoton nahjus.

Puuttuvan rippikoulun naiset keksivät mitätöidä sillä juonella, että selittävät pappilassa rovastille morsiamen olevan jo raskaana, joten muodollisuudet voidaan nyt ohittaa.

Hirmustunut rovasti haukkuu akat pahanpäiväisesti näiden kurjan kasvatuksen ja huonon silmälläpidon takia. Pöljä sulhasmies on kaikesta kovin hämillään, edes ymmärtämättä, mitä hänen oletetaan tehneen.

Onnelliseksi lopuksi saapuvat paikalle itse viaton tyttö ja hänen todellinen rakkautensa ja kihlattunsa, joka on vain renki, mutta eteenpäinpyrkivä ja kirstunsa pohjalle jo satoja markkoja koonnut.

Pari saa toisensa ja akkojen juonet valuvat tyhjiin. Näytelmän lopuksi rovasti, jota todellisuuden paljastuminen suunnattomasti huvittaa, alkaa kertoa sitä rouvalleen esiripun laskeutuessa.

Kun nykypäivän lukija pohtii, mitä ihmettä yleisö joskus ja vielä vasta vähän yli sata vuotta sitten tällaisesta teatterikappaleesta oikein sai, lienee vastattava, että kyseessä oli nimenomaan tilaisuus nauraa hölmöjen eli siis maalaisten ja erityisesti heidän keskuudestaan löytyvien vähälahjaisten tomppelien kustannuksella.

Murretta näytelmässä on vain nimeksi, vaikka sille nauraminen oli pitkään myös erilaisten iltamien vakionumeroita. Tässä on kysymys erityisesti sivistyneistön eli pappilan väen ja kaukana kylillä asuvien maalaisten välisestä kulttuurisesta kuilusta, jonka oikealla puolelle sivistyneen yleisön on helppo asettua.

Pelkään pahoin, ettei tämä näytelmä nykyään saisi ketään erityisesti nauramaan tai muutenkaan mainittavasti reagoimaan, joten sitä tuskin nähdään näyttämöllä.

En suinkaan tarkoita sitä, että se olisi selvästi huonompi kuin erinäiset nykyaikaiset kantaa ottavat näytelmät, mutta erilainen se on. Se edustaa aivan toista aikakautta.

Onhan sekin syy siihen tutustua.

Tolstoi ajassaan

 

Aikansa suuri todenpuhuja

 

Leo (Lev Nikolajevitš) Tolstoi (1828-1910) kuuluu Euroopan historian suuriin todenpuhujiin. Hän kirjoitti paitsi historian ehkä suurimmat romaanit, myös melkoisen määrän pamfletteja, jotka nykyään moni haluaa unohtaakin. Yleensä niitä ei oikein pidetä suuren kirjailijan arvoisina, mutta hän itse oli asiasta toista mieltä.

”Tunnustuksissaan” (ks. Vihavainen: Haun tunnustuksia tulokset ) Tolstoi itse asiassa leimasi suuret romaaninsa enemmän tai vähemmän arvottomiksi ja luuli löytävänsä sen, mikä elämässä on arvokasta, kaikkein yksinkertaisimmassa jokapäiväisessä työssä, erityisesti ruumiillisessa, joka tuohon maailmanaikaan oli vielä kaiken hyvinvoinninkin perusta ja samalla kaikkein halveksituin asia. Tolstoille se oli pyhää.

Tolstoin pamfletit olivat niin äkkivääriä, että hän joutui niin sanoakseni sekä kirkon että valtion kiroukseen. Kirkosta hänen selitettiin itse eronneen rienaavilla tulkinnoillaan ja valtio yritti estää häntä syytämästä pamflettejaan, jotka kiihottivat kansaa.

Tolstoi otti Uuden Testamentin sanoman vakavasti, mutta sen sijaan kieltäytyi kunnioittamasta enempää kirkkoa kuin valtiota ja oli siis vakaumuksellinen anarkisti.

Tolstoin ”agitaatio” yksinkertaisten totuuksien puolesta todella radikalisoi kansaa ja myös Lenin osoitti arvostustaan hänen hävittävälle työlleen, vaikka tietysti piti naiivina hänen ideaansa siitä, ettei pahalle saanut tehdä vastarintraa.

Tämä oli muuten Tolstoin itämaisesta filosofiasta saama ajatus ja paradoksaalisesti se palasi syntysijoilleen, kun Mahatma Gandhi alkoi saarnata samaa oppia. Hänkin oli Tolstoin oppilas.

Suomessa Tolstoi oli myös erittäin suosittu ja hänen kirjojaan käännettiin paljon. Tolstoin luona Jasnaja Poljanassa kävi myös suomalaisia, kuten Arvid Järnefelt. Suomalaisten kirjeitä Tolstoille on Ben Hellman tutkinut.

Suomen oikeustaistelu sortovuosina sai Tolstoin tuen, joskin hän pian haistoi siinä nationalismia, jota ei kannattanut. Joka tapauksessa hän nousi meillä yleisen palvonnan kohteeksi ja hänestä kirjoitettiin ylistävästi niin oikealla kuin vasemmalla.

Vuonna 1908 pidettiin Helsingissä Tolstoi-juhla, jossa erään puheen piti kirjailija Maila Talvio. Puhe on julkaistu Aika-lehdessä ja siinä kirjailija korotettiin ylenpalttisiin korkeuksiin. Puhe päättyi pateettisiin sanoihin ”Totuus, rakkaus -niissä etsijän määrä, niissä onni, niissä Jumala”.

Näiden asioiden sankariksi vailla vertaa nousi tässä juhlapuheessa aikakauden profeetta, Tolstoi (ks. Vihavainen: Haun suomi-neidon lankeemus tulokset ).

Tolstoilla oli tietenkin arvostelijansa myös virallisten instituutioiden, kirkon ja valtion ulkopuolella. Hänen anarkisminsa ei herättänyt luottamusta monissa käytännön ihmisissä ja sitä paitsi hän karkoitti luotaan myös monia taiteen ystäviä leimaamalla koko taiteen lähinnä riettaudeksi ja humpuukiksi.

Myös Tolstoin instituutioiden vastaista propagandaa saattoi pitää edesvastuuttomana ja syvällinen ajattelija Nikolai Berdjajev leimasi hänen anarkisminsa itse asiassa demoniseksi.

Kiinnostavaa on, että Maksim Gorki, josta sittemmin tuli Stalinin kirjallisuuspaavi, oli nuoruudessaan Tolstoin suuri ihailija ja jopa ystävä. Siitä kertovasta kirjasta kirjoittelin aikoinaan näin:

 

perjantai 29. tammikuuta 2021

Mestarin jalkojen juuressa

 

Mestari ja oppipoika

 

Maksim Gorki, Leo Tolstoi. Sofia Andrejevna Tolstaja. Suomentanut Martti Anhava. Siltala 2021, 127 s.

 

Leo (Lev Nikolajevitš) Tolstoita ei tarvitse esitellä ja toivottavasti ei Gorkiakaan. Kuitenkin molempien elämään sisältyy asioita, jotka ovat vähemmän tunnettuja niin meillä kuin jopa Venäjällä.

Kirkonkirouksen alainen ja valtion viholliseksi julistautunut vanha Tolstoi oli aikoinaan viranomaistarkkailussa ja kun hän kerran, jo vanhana miehenä, sairastui, asettui joukko poliisin agentteja vaanimaan tilaisuutta päästäkseen heti kirjailijan kuoltua takavarikoimaan hänen kirjallisen jäämistönsä.

Taudistaan kirjailija kuitenkin toipui ja kuoli sitten aikoinaan dramaattisesti Astapovo-nimisellä pienellä asemalla, jonne hän oli joutunut ”paettuaan” omasta kodistaan.

82-vuotias kirjailija ei silloin suinkaan paennut viranomaisia, vaan -kuten yleisesti arveltiin- omaa vaimoaan. Koko maailma seurasi superkuuluisuuden ”pakoretkeä” ja siitä kirjoitettiin tuoreeltaan tukintoja niin lehdissä kuin erillisinä vihkosina.

Maksim Gorki kuului Tolstoin ihailijoihin ja vietti hänen seurassaan pitkähköjäkin aikoja. Samaan aikaan hän tunsi vetoa myös varsinaiseen poliittiseen vasemmistoon. Oleskellessaan ennen vallankumousta pitkään Caprilla hän tutustui muun muassa Leniniin.

Gorkin henkinen kehitys on varsin erikoinen. Ennen vuotta 1917 hän saavutti kuuluisuutta ”paljasjalkaisena” köyhälistökirjailijana, luonnonlahjakkuutena, joka tuli suoraan kansan keskuudesta.

Bolševikkivallankumouksen hän kuitenkin aluksi torjui kauhistuneena ja kirjoitti Novaja Žizn-lehdessään jyrkän tuomitsevasti Leninin vastuuttomasta seikkailupolitiikasta. Nämä kirjoitukset on myös suomennettu niteessä nimeltä Väärään aikaan ajateltua (ven. Nesvojovremennyje mysli).

Vallankumouksen jälkeen Gorki joka tapauksessa sai Pietarissa merkittävän aseman nälkää näkevän venäläisen älymystön toimeentulon järjestäjänä. Muun muassa Suomesta tulleilla avustuksilla oli suuri merkitys tuon älymystön pitämiseksi hengissä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=isakov ).

Gorki ei kuitenkaan voinut hyväksyä Leninin kyynistä väkivaltapolitiikkaa, johon kuului muun muassa näytösoikeudenkäynti SR-puoluetta vastaan. Näitä bolševikkien poliittisia kilpailijoita syytettiin -nälänhädän järjestämisestä Venäjälle…

Gorki muutti silloin takaisin Italiaan, jossa hän viihtyikin vuoteen 1928 saakka. Lopullisesti Gorki palasi Mussolinin valtakunnasta vuonna 1932 ja hänestä tuli heti Stalinin politiikan suuri hovilaulaja ja niin sanotun sosialistisen realismin perustaja ja ylivertainen mestari.

Aiemmin Gorkia oli yritetty suistaa jalustaltaan sillä perusteella, ettei hän ollut oikea proletaari, vaan -pikkuporvari (meštšanin). Marx ja Engels olivat näet katsoneet, että ihmisen tajunta muotoutuu sosialistiseksi vasta kun hänet ”keitetään tehtaan kattilassa”. Vain siten syntyi todellinen proletariaattinen tietoisuus.

 Gorkin kaltaiset maankiertäjät sen sijaan olivat ns. ryysyköyhälistöä, joka oli vallankumouksen kannalta suorastaan vaarallinen, kuten jo Ludvig Napoleonin ajan kokemukset osoittivat.

Stalin joka tapauksessa tuki voimallisesti Gorkia ja tämä puolestaan Stalinia. Kollektivisoinnin aikaan Gorki puolusti kiihkeästi tätä valtioterrorin muotoa, joka mukamas vapautti talonpojat yksityisomaisuuden orjuudesta, ”pikkuporvarillisuudesta”. Vasta silloin heistä tuli todella ihmisiä.

Symbolisesti merkittäväksi jäi Gorkin rooli päätoimittajana vuonna 1934 ilmestyneessä kirjassa Belomorsko-Baltijski kanal imeni Stalina, jossa ihannoitiin sitä orjatyöjärjestelmää, jolla Vienanmeren kanava rakennettiin. Kirjassa muuten verrattiin kanavatyömaan oloja myös Suomen vankiloihin.

Gorkin uraa voi siis pitää sangen kirjavana, joskin luulen, että siitäkin löytyy oma logiikkansa. Joka tapauksessa hänen ystävyytensä ja oppipoikasuhteensa Tolstoin kanssa on poikkeuksellisen mielenkiintoinen teema.

Gorkin mestaria kohtaan tuntema ihailu tuntuu joskus aivan määrättömältä. Hän saattaa kiteyttää tuntemuksensa ylittämättömään tapaan: ”Tuo mies on jumalan kaltainen”.

Jumalaan Gorki ei tietenkään uskonut, mutta kyllä sen sijaan Ihmiseen isolla alkukirjaimella. Sellaisen ihmisen vastakohta taas oli poroporvari, meštšanin. Tästäkin teemasta juuri Tolstoin kohdalla Gorki kirjoitti joskus varsin kiinnostavasti, mutta ei siitä tässä enempää.

Gorkin kuvaukset Tolstoista ovat sangen eloisia ja konkreettisia. Hän on tallentanut paperille suuren määrän paljon puhuvia lausahduksia eri teemoista: kuuluisista kirjailijoista, Venäjän kansan ominaisuuksista, naisista ja niin edelleen.

Putinin Venäjän kannalta kiintoisa on Gorkin arvio Venäjän kansan ikuisesta valtionvastaisuudesta eli siis anarkismista. Kuten muistamme, sama ilmiö todettiin joskus myös Brežnevin Neuvostoliitossa.

-Melkoinen paradoksi: äärimmäisen autoritaarinen valtio, jonka kansa taas on luonnostaan anarkistista…

Naisista Tolstoi Gorkin mukaan sanoi kirjoittavansa joskus totuuden ja sen jälkeen hyppäävänsä arkkuun ja vetävänsä kannen kiinni. Muistan kyllä myös Tšehovin käyttäneen samaa kielikuvaa. Ehkä joku on saanut toiselta vaikutteita?

Joka tapauksessa vanha Tolstoi tunnettiin erityisen hyvin juuri ankarasta seksuaalikielteisyydestään. Pelkästään järjettömän puritaanishenkinen Kreutzer-sonaatti oli tehnyt tuhansia naisia hulluiksi, väitettiin.

Tolstoilla tämä askeettisuuden piirre oli voimakas, mutta ei suinkaan johtunut hänen heikosti kehittyneestä libidostaan, päin vastoin.

Gorki kertoo, miten Tolstoi kerran kysyi Tšehovilta, oliko tämä nuorempana ollut hyvinkin kiihkeä naismaailmassa. Vaivautunut kirjailija kakisteli jonkinlaisen vastauksen, jolloin Tolstoi itse sanoi: Minä olin kyltymätön… Lause loppui rasvaiseen kansanomaiseen sanaan, jonka lukija saa arvata. Jonkinlaista huoripukkiahan tässä tarkoitettiin.

Kreivi häkellytti maankiertäjäoppipoikaansa monilla muillakin suorasukaisilla, kansankielisillä ilmauksilla. Tämä suorastaan loukkaantui, kun kreivi väitti, ettei terve tyttö suinkaan ole luonnostaan siveä, vaan sangen verevä olento.

Tuo Tolstoin seksuaalikielteisyys on kieltämättä selitystä vaativa asia ja Gorkin mielestä kyse oli ressentimentistä: luoja teki häijyä pilaa hävittämällä kyvyn ja jättämällä halun ennalleen.

Tolstoilla oli myös paljon sanottavaa aikansa kirjailijoista ja hieman vanhemmistakin. Tuomiot olivat usein tylyjä ja melko lyhyitä, mutta kiinnostavia perusteluineen. Itse asiassa kaunokirjallisten teosten kyhääminen oli vanhan Tolstoin mielestä turhuutta ja syntiä hänen erinäisistä kirjoituksistaan päätellen, mutta ei sitä näistä keskusteluista huomaa. Sitä paitsi kreivi kirjoitti yhden merkittävimmistä lyhyistä romaaneistaan, Hadži Muratin vasta elämänsä lopulla.

Tämä nide sisältää myös Gorkin lyhyen luonnehdinnan Tolstoin puolisosta, Sofia Andrejevnasta. Gorkin mielestä tämä ei ollut mikään pirttihirmu, vaan kaiken kunnioituksen ansaitseva emäntä, jolla Tolstoin elämässä oli suuri ja myönteinen roolinsa. Tosin Sofialla oli merkittävää pyrkimystä tuoda ansioitaan esille, kuten erinäiset muutkin havainnoitsijat huomauttavat.

Sofia Andrejevnaan Gorkilla ei ollut mitään ystävyyssuuhdetta, päinvastoin tämä suhtautui kirjailijanplanttuun lähinnä vihamielisesti, mutta sehän oli hänen velvollisuutensa, katsoo Gorki. Vähänkö oli siipiveikkoja pyrkimässä Jasnaja Poljanaan, joka sivumennen sanoen oli ja on rakennuksena pieni -entinen palvelusväen asunto.

Joka tapauksessa Gorki haluaa tehdä oikeutta naiselle, joka koko maailmassa leimattiin Tolstoin pahaksi hengeksi ja jota ei edes päästetty katsomaan miestään, kun tämä teki kuolemaa. Vasta kirjailijan menetettyä tajuntansa päästettiin vaimo huoneeseen.

Suomennos vaikuttaa hyvältä, täytyy taas vain sanoa, kun originaalia ei ole vierellä, vaikka olen kyllä joskus näitä juttuja venäjäksikin lukenut. Suomentajan laatima luettelo kirjassa esiintyvistä henkilöistä on sangen tarpeellinen myös meidän tietokoneaikanamme.

Tekstissä on pari sanaa, joita en tunnistanut, mutta luulen kyllä ymmärtäväni. Yksi sellainen on etenkehaten. Tällaista kääntäjän rohkeutta kannatan. Toista se on kuin anglosaksisten slangi-ilmausten sijoittaminen kaikkialle.

Mainio pikku kirja!

 

Vallankumousta katsellessa

Kriittisin silmin

И. Бунин, Окаянные дни; М. Горький, Несвоевременные мысли. Москва, Айрис пресс, 2004, 400 с.

Meillä ei suomeksi taida olla yhtään kriittistä yleiskuvausta ns. lokakuun vallankumouksesta ja sitä seuranneesta ajasta, eipä oikein sitä edeltävästäkään.

Yritin joskus ehdottaa kustantajille Orlando Figesin kirjaa A People’s Tragedy, joka kertoo Venäjän vallankumoukseen vieneistä vuosista 1897-1924, mutta eipä ole mennyt läpi. Ehkäpä aihe on liian vähäpätöinen tai kirja vain muuten liian paksu.

Muuten, itse vallankumous oli vielä kesken vuonna 1924, vasta kahden ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana rakennettiin se systeemi, jota Stalin ja häntä seuraten monet muut nimittivät sosialistiseksi, oikein tieteelliseksikin.

No, vuonna 1967 se taisi olla, kun Isaac Deutscher kirjoitti kirjansa The Unfinished Revolution, joka ilmestyi suomeksikin: Venäjän vallankumous jatkuu yhä. Nyt painajainen on sentään päättynyt.

Uskaltaisin epäillä, että tämä aukko kirjallisuudessamme johtuu ns. suomettuneisuuden kaudesta. Inhoan tuota sanaa, mutta se kertonee, mistä tämä asia kai kiikastaa. Ajat ovat muuttuneet, mutta puoli vuosisataa tiettyä suuntausta on puoli vuosisataa. Se on meidän historiaamme ja sen jäljet vaikuttavat ajasta aikaan.

Meillä saa kyllä jokaisessa kirjastossa luettavakseen John Reedin pyhiinvaeltajakuvauksia ja muuta vastaavaa, mutta harva lienee edes havainnut esimerkiksi Maksim Gorkin ”epäajankohtaisia ajatuksia”. Ne onneksi saatiin myös suomeksi sitten, kun ne oli ruotsiksikin julkaistu.

Gorkillahan oli tuo tunnettu kriittinen vaiheensa, ennen kuin hän teki älyllis-moraalisen kuperkeikkansa, jota konkurssiksikin voi sanoa ja päätyi viimein Stalinin hovikirjailijaksi. Hänen aikalaiskirjoituksensa ovat ehdottoman kiinnostavia.

Gorkin stalinistinen tuotanto ansaitsisi ihan oman kokoomateoksensa. Se on niin järkyttävää kuolausta stalinismin edessä. Samaan aikaan se oli kovin aidosti sen intelligentsijan hengen mukaista, joka myös Venäjällä ryhtyi kunnostautumaan kuvitellulla moraalisella ylemmyydellään ja oli helppo saalis kaiken maailman totalitaarisille virtauksille. Tämä ilmiöhän jatkuu yhä, meilläkin.

Gorkin ohella moskovalainen kustantamo on valinnut niteeseensä Ivan Buninin ajatuksia ja päiväkirjoja Venäjän suuren vallankumouksen, kuten nykyään sanotaan, ajoilta.

Bunin, joka emigraatiossa sai kirjallisuuden nobelin, on asenteiltaan aristokraattinen tyyliniekka ja, kuten Nina Berberova muistelmissaan kertoo, paljon kiinnostavampi persoona, kuin tyylin aristokraatilta voisi odottaa.

Bunin piti vallankumousvuosien aikana päiväkirjaa ja se kuvaa tekijänsä mielialoja ja ajan kaoottisia tapahtumia yhtä lahjomattomasti kuin Juhani Ahon tai Santeri Alkion päiväkirjat omaa kapinaamme.

Bunin sattui olemaan Venäjän kirjallisuuden sisäpiirissä ja sekä Gorkin että monen muunkin tuttava ja ystävä. Hänen vihamielisyydessään vallankumousta kohtaan ei ollut mitään poikkeuksellista. Vastaavia päiväkirjoja on Venäjällä julkaistu perestroikasta lähtien useita. Esimerkiksi käy vaikkapa Rumjantsevin museon (myöhempi Leninin/Valtiolllinen kirjasto) johtaja Juri Gotje (Gautier).

Noiden päiväkirjojen kuvaukset vallankumousta kannattaneista intellektuelleista (venäjäksi intelligent) tuntuvat varsin todistusvoimaisilta.

Kyseessä oli juuri se moraalisesti ja intellektuaalisesti kyseenalainen aines, jolta -nykyaikaisesti sanoen- gutmensch-vaistot- sumensivat korkeamman henkisen aktiivisuuden. ”Katuvaiset” proselyytit tuijottivat ihastuneina aitoja proletaareja kuin jaloja villejä ja halveksivat omaa sivistystään. Ehkäpä tuo vallankumous sitten oli yhden aikakauden ihan itse ansaittu loppu.

Koska uskon, että jokainen lukija on ainakin jossakin määrin tutustunut Gorkin ”epäajankohtaisiin ajatuksiin” (Väärään aikaan ajateltua) en viitsi niitä enää tässä referoida. Lyhyesti sanoen Gorki vihasi ja halveksi vanhan ystävänsä Leninin uskomatonta kevytmielisyyttä, joka ilmeni villiintyneen rahvaan yllyttämisenä ja tolkuttomana kokeena, joka tehtiin satamiljoonaisen kansan selkänahalla.

Se oli Gorkin mielestä aidosti venäläisen aatelimiehen -jollainen Lenin oli- psykologian mukaista. Kulttuurin ja ihmiskohtaloiden kannalta se oli hirvittävää uhkapeliä, jonka lopputulos oli jokaisen normaalijärjellä varustetun ja henkisen tasapainonsa säilyttäneen ihmisen arvattavissa. Sellaiset kuitenkin tuntuivat hävinneen näyttämöltä hulluna vuotena.

Kun tuo arvaus -pikainen reaktio ja verinen vastavallankumous- jäikin toteutumatta, Gorki käänsi kelkkansa. Paljon pahaa oli tapahtunut, sen hän tunnusti, mutta syyllinenkin löytyi: Ei Lenin, vaan Venäjän talonpoikaisto…

Mutta eipä tässä Gorkista sen enempää. Bunin on unohdetumpi kuin Gorki, mutta muistamisen arvoinen myös tässä yhteydessä.

Vuoden 1917 keväällä Bunin käsittelee myös Suomen suuriruhtinaskunnan ja sen kuvataiteilijoiden näyttelyn avajaisia Pietarissa. Tästä on Ben Hellman kirjoittanut mainion artikkelin, joka löytyy Idäntutkimuksesta 4/2002.

Itse tyydyn vain viittaamaan muutamaan seikkaan. Päiväkirjassaan vuodelta 1918 Bunin itse asiassa muistelee edellisen vuoden tapahtumia Pietarissa, jossa jostakin kumman syytä nyt juuri sillä hetkellä piti olla kiinnostunut tauluista ja vieläpä suomalaisista.

Tuolloinhan elettiin suomalais-venäläisen ystävyyden korkeita hetkiä, hieman samaan tapaan kuin vuoden 1905 vallankumouksen jälleen, mutta vielä intensiivisemmin.

Niinpä suomalaisten taitelijoiden näyttelyyn oli saatava paljon ja hienoa yleisöä. Ja sitähän tuli, ulkoministeriä myöten. Sitä, paitsi paikalla oli myös Ranskan, suuren liittolaismaan, suurlähettiläs. Siitäpä ei joukko enää hienommaksi muuttunut!

Mutta olipa skandaalikin sitä mehevämpi, kun muuan herra Majakovski ryhtyi sikailemaan oikein kunnolla. Ensin hän lupaa kysymättä tuli istumaan Buninin, Gorkin ja Gallen-Kallelan viereen ja söi näiden lautasilta ja joi näiden laseista.

Kun ulkoministeri yritti puhua, Majakovski alkoi mölistä niin, ettei puheesta saanut selvää. Sama kohtalo tuli Ranskan suurlähettilään osaksi ja lopulta koko arvokas tilaisuus oli yhtä hässäkkää. Kaikki yrittivät tehdä jotakin, kuka tömisti kengillään, kuka hakkasi pöytää nyrkillään. Viimein muuan mursun näköinen suomalainen alkoi huutaa yhtä niistä harvoista venäläisistä sanoista, jotka osasi: Mnogo! Mnogoo! Mnogoo!

Siis paljon ja tässä tapauksessa: liikaa, liikaa!

Juuri tuohon aikaan tuli Pietariin myös Lenin, joka otettiin komeasti vastaan ja vietiin asumaan yhteen parhaista taloista, joka ei tietenkään ollut hänen omansa…

Sekä Majakovski että Lenin näyttivät jonkin aikaa vain katuilveilijöiltä, mutta Majakovskia ei suotta nimitetty futuristiksi, pohti Bunin. Majakovskeille ja Lenineille se tulevaisuus sitten kuuluikin. Se oli sellaista kulttuuria se, noissa suomalaisen näyttelyn avajaisissa oli kovasti jotakin enteellistä.

Bunin tunsi varmasti Dmitri Merežkovskin kirjan vuodelta 1906. Sen nimi oli Graduštši ham -se törkimys, joka on tuleva. Sillä tarkoitettiin, ettei kansa, sitten kun se saa vallan, olekaan se jalo ja ihanteellinen korkeampi ihmisyys, joka sorron alta vapautuu, vaan sen sijaan törkimys ja öykkäri, joka rienaa ja tuhoaa kaikkea itseään korkeampaa.

Niinhän siinä taisi käydä ja juuri sitä kuvasivat aikoinaan Gorki ja Bunin aikalaiskirjoituksissaan.

Turun palo

 

Suomen suurin katastrofi

 

Hannu Salmi, Åbo i lågor. Minnen från brandem 1827. Översättning: Tobias Pettersson. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsingfors. Appel Förlag, Stockholm 2025. 232 s.

 

     Vasta kirjan luettuani hoksasin, että sehän olikin jo alun perin ilmestynyt suomeksi vuonna 2022 nimellä ”Tunteiden palo. Turku liekeissä”.

     Yleensähän kirja aina kannattaa lukea alkukielellä, mutta tässä tapauksessa alkukieli sen useissa lainauksissa on joka tapauksessa ruotsi, mikä osaltaan puoltaa sitä, että tulin käyttäneeksi aikoinaan suurella vaivalla hankkimaani ruotsin taitoa. Tuntuisikin kovin typerältä olla sitä ylläpitämättä.

     Joka tapauksessa kirjoittaja on Turun yliopiston kulttuurihistorian professori, jolle kirjan teema on ollut läheinen lapsesta saakka.

     Kyseessähän oli äkillinen katastrofi, joka antoi kohtalokkaan iskun koko maamme historialle ja erityisesti tieteelle tuhotessaan Turun vanhan Akatemian kirjaston ja arkiston sekä monia ainutlaatuisia kokoelmia. Yliopisto siirrettiin heti palon jälkeen Helsinkiin, jonne pääkaupunkikin oli jo siirretty.

     Tässä asiassa kirjoittaja katsoo aiheelliseksi korjata Wibugs Wochenblattia, joka kertoi Turun olleen vuosisatojen ajan Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki. Itse asiassahan se oli ollut sitä vain siitä lähtien, kun Suomi liitettiin Venäjän keisarikuntaan ja sai oman keskushallinnon. Sitä ennen se oli ollut vailla pääkaupunkia.

     Olen kuitenkin sitä mieltä, että meidän on tässä pikemminkin syytä kunnioittaa aikalaisikäsitystä, kuin tätä toisen maailmansodan jälkeen syntynyttä legalistista meemiä, jonka mukaan koko Suomea ei olisi ollut olemassa ennen vuotta 1809. Kyllä sillä oli oma identiteetti ja suuriruhtinaskunnan titteli, vaikka se ei muodostanutkaan itsenäistä hallintoaluetta.

     Mutta tämä nyt on detalji. Kirjoittaja ei pelkästään kuvaa muistoja, kuten ruotsinkielisen laitoksen titteli edellyttäisi, vaan on käyttänyt asianmukaisesti myös aikalaislähteitä ja luonut sangen kiinnostavan kuvan katastrofista ja sen vaikutuksesta ihmisten mieliin. Itse hän kertoo lähestyvänsä asiaa tunteiden näkökulmasta, joka sekin on hiukan turhaa vähättelyä.

     Katastrofihan siis oli maamme historian suurin yhtäkkinen onnettomuus, ellei sellaiseksi lasketa esimerkiksi Napuen taistelua, joka vaati kerralla enemmän ihmisuhreja kuin mikään toinen tähänastinen tapahtuma. Mutta jokainen ihminen kuolee aina ja uusia syntyy tilalle.

     Joka tapauksessa Turun palo oli ensimmäinen sellainen  tapahtuma, josta tuli globaalisti levinnyt Suomea koskeva uutinen. Siitä kirjoitettiin, paitsi eurooppalaisissa lehdissä, myös Amerikasa ja aina Tasmaniassa asti ja sana ”Finland” tai ainakin ”Abo” tulivat tutuksi kaikissa valistuneissa piireissä, joissa lehtiä seurattiin.

     Tuli pääsi valloilleen kauppias Hellmanin navetan katolla Turun Aninkaisten mäellä tuntemattomasta syystä. Luultavimmin kyseessä oli kipinä, joka tuli jonkun naapuritalon piipusta ja tarttui rutikuiviin kattotuohiin ja sieltä heiniin. Kesä oli ollut hyvin kuuma.

     Vaikka tuli syttyi mäellä, se levisi nopeasti sieltä alas ja poltti kolme neljännestä koko kaupungin taloista, mukaan lukien Akatemian ja Tuomiokirkon rakennukset. Vasta rakennettu observatorio ja uusi Seurahuone säästyivät. 13000 asukkaasta kotinsa menetti 11000 henkeä.

     Tulipalon pilvi näkyi jopa satojen kilometrien päähän ja nuori Sakari Topeliuskin sai nähdä sen Uudestakaarlepyystä käsin. Palo alkoi tyynenä iltana, joka näyttää olleen vain myrskyn silmässä aina olevaa tyyntä ja puolelta öin raivosi jo tulimyrsky, jossa sekä palon kuumuus että kova luoteistuuli täydensivät toistensa vaikutusta.

     Vaikka kaupungin kortteleilla oli omat palovastaavat ja kaikkien talojen tuli säilyttää sammutusvettä tynnyreissä, ei sammuttaminen onnistunut, vaan palo siirtyi vauhdilla jopa Aurajoen yli.

      Puolenkymmentä palokuntaa ja venäläinen varuskunta tekivät parhaansa, mutta pelastajat onnistuivat korkeintaan pelastamaan joitakin merkittävämpiä esineitä, muun muassa professori Sahlbergin hyönteiskokoelman.

     Kuten mainittiin, Turun palosta tuli maailmanluokan uutinen ja katastrofin uhreille kerättiin apua monissa maissa. Erityisen paljon sitä saatiin Venäjältä ja myös keisarillinen hovi ja itse keisari henkilökohtaisesti osallistuivat avustamiseen. Lontoossakin saatiin kokoon suhteellisen suuri summa, ja Akatemian kirjastoa varten kerättiin englanninkielisiä kirjoja

     Tarina sinänsä on palon syntyä selittävä kertomus. Palon todettiin alkaneen sekatavarakauppias Hellmanin taloista ja jo heti alkuvaiheessa syntyi versio, jonka mukaan palo olisi syttynyt huolimattomasta tulen käsittelystä talia sulatettaessa. Tämä tarina siirtyi heti kenraalikuvernöörin raportin mukana Pietariin ja kansainväliseen lehdistöön.

     Palon syntyä tutkittiin perusteellisesti heti sen jälkeen ja kaikkia silminnäkijöitä kuulusteltiin Tutun kämnerinoikeudessa. Ilmeni, että vastoin kaikkialle levinneitä huhuja ei Hellmanin talossa ollut lainkaan sulatettu talia eikä myöskään säilytetty sellaista palavaa materiaalia kuin öljyä ja tervaa.

     Kämnerinoikeuden tuomio ei kuitenkaan kyennyt kilpailemaan villien huhujen kanssa eikä sitä edes yritetty tuoda esille ajan lehdistössä. Paljon vaikutusvaltaisempi oli Topeliuksen Maamme-kirjassaan esittämä versio siitä, miten ”teurastaja Hellmanin” huolimaton ja uneksiva piikatyttö oli tahoimattaan ollut koko onnettomuuden aiheuttaja. Hellman muuttui luontevasti teurastajaksi, koska tarinaan liittyi talin sulattaminen.

    Jo 1900-luvun alkupuolella asian todellinen tila selvitettiin ja kerrottiin perusteellisesti myös aihetta koskevassa väitöskirjassa, joka ilmestyi sata vuotta palon jälkeen. Hellmanin piian talinsulatus oli kuitenkin niin sitkeä huhu, että muistan sen vielä itsekin oppineeni ja vasta tämän kirjan lukeminen vakuutti minut siitä, ettei se pitänyt paikkaansa.

     Turun onnettomien asukkaiden saama tuki oli hyvin merkittävää, kuten kirjoittaja toteaa ja kaupunki kasvoi ennalleen ja kehittyi edelleen parin vuosikymmenen kuluessa. Entistä asemaansa Suomen kulttuurin kehtona ja todellisena pääkaupunkina se ei koskaan saanut takaisin.

     Turun Akatemia jatkoi elämäänsä Helsingissä keisarillisena Aleksanterin yliopistona, uudessa pääkaupungissa, jonne hallintokin jo oli siirtynyt. Helsinkiin määrättiin heti rakennettavaksi myös uusi observatorio ja yliopiston resursseja lisättiin.

     Suuret kirjalahjoitukset muun muassa Venäjältä paikkasivat osaltaan yliopiston kärsimän katastrofin vaikutuksia, mutta nousukasmainen uusi Helsinki uutena pääkaupunkina Viaporin linnoituksen kupeessa oli luonteeltaan aivan muuta kuin Turku.

     Uuden tyyliseksi muuttui Turkukin palon jälkeen ja sen asemakaavaa oli nyt hyvä nykyaikaistaa ja katuja leventää. Keskiajan leimaa sieltäkin oli jo vaikea löytää.