Aikansa paradoksi

 

Punainen sankari

 

Eino Leino: Punainen sankari (1919). Kootut teokset VIII, Otava 1919 s. 325-421.

 

Suomen kansalliseksi merkkipaaluksi on muodostunut vuoden 1918 sota, joka yhä tehokkaasti jakaa kansaa vuohiin ja lampaisiin.

Perusteos, joka määrää suuren yleisön näkemykset tuosta tapahtumasarjasta on epäilemättä Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla”. Sitähän on nimitetty myös Suomen kansallisromaaniksi, eikä suotta.

Romaania on myös syytetty suorastaan historianväärennökseksi: eihän siinä kuvattu päähenkilö, pappilan torppari, ollut mitenkään edustava lajissaan, eikä edes koko torpparilaitos ollut merkittävä syy radikalisoitumiselle ja vuoden 1918 kapinalle.

Linnan historiakuva kuitenkin on ja pysyy. Kaunokirjallisuus on tehokkaampaa historiankirjoitusta massoille kuin oppineet tutkimukset, olivat ne sitten miten oppineita ja perinpohjaisia tahansa.

Kaunokirjallisuudessa vuotta 1918 tarkasteltiin aluksi silmiinpistävän vähän ja etenkin sen pimeä puoli valkoisten osalta jäi varjoon. Se ilmeisesti oletettiin, ellei nyt olemattomaksi, niin ainakin varsin vähäiseksi ja ymmärrettäväksi. Se oli reaktiota hirmutöihin. Käsillä olevasa kirjassa se mainitaan valittaen.

Kirjailijoista toki muutama puuttui jo tuoreeltaan noihin tapahtumiin. Esimerkiksi F.E. Sillanpää piirsi irvokkaan kuvan tuon ajan ”oikeudenkäytöstä” teoksessaan ”Hurskas kurjuus” ja Jarl Hemmerin ”Man och hans samvete” piirsi kafkamaisen kauhukuvan vankileiristä.

Teema oli kuitenkin kaikkea muuta kuin turvallinen. Sen sai kokea omakohtaisesti Hjalmar Linder (ks. Vihavainen: Haun hjalmar linder tulokset), joka julkaisi tunnetun artikkelin ”Lopetettakoon teloitukset”.

Hän oli upporikas liikemies, mutta myös autonomian ajan peruja Venäjällä kamariherra ja siis monen mielestä ilmeinen ryssän kätyri. Rohkean moraalisen julistuksensa takia hän itse asiassa joutui lähtemään maanpakoon Ranskaan.

Eino Leino runoilijasieluna oli suuri vallankumouksen ystävä, joka vuonna 1917 riemuitsi ylenpalttisesti ”kansojen keväästä”. Punaisten vallankaappaus yhteistyössä bolševikkien kanssa oli sen sijaan hänestä, kuten monesta muustakin kirjailijasta yksinkertaisesti sekä maanpetos, että rikos aitoa kansanvaltaa vastaan.

Leinosta tuli nyt valkoisten laulaja ja saksalaisen avun suuri ylistäjä: kauniisti maksoi Saksa kunniavelkansa Kustaa Adolfin päiviltä auttamalla sumalaisia vapautumaan saksalaista verta vuodattamalla. Sellainen oli ollut ja oli vapauden hinta.

Leino oli viihtynyt erinomaisesti vasemmistolaisessa seurassa Vuolijokien kanssa kesäisin Kukkiajärven rannalla ja oli yhteydessä vallankaappauksesta erilleen jääneisiin sosialisteihin myös kapinan aikana.

Suomen sosialidemokraattinen puolue oli hänestä ollut vilpittömän ihanteellinen ja isänmaallinen ennen sen siirtymistä bolševikkien puolelle. Kapinan jälkeen hän viihtyi erityisesti valkoisessa seurassa.

Leinon pienoisromaani Punainen sankari ilmestyi aluksi nimellä ”Elina”. Seuraavassa painoksessa nimi oli muutettu ja siinä oli kirjailijan apologia alkuperäisen, hyvin epäonnistuneen nimen takia. Näin oli päässyt tapahtumaan ”osaksi tilapäisestä kannanpuutteesta, osaksi joidenkin ystävieni ja myöskin kustantajan (Minerva) toivomuksesta”.

Tällaiset selitykset ovat kirjallisuudessa hyvin harvinaisia ja kuvaastavat osaltaan tuolloisen  tilanteen erikoislaatuisuutta.

Joka tapauksessa, kirjan sankari on pappilan torpparin poika. Pappilan opiskeleva ja professoriksi tähtäävä nuoriherra on innostunut köyhän asiasata ja tutkii torpparien oloja. Siinä samalla huomataan erään torpanpojan suuri lahjakkuus ja pappi kustantaa hänen koulutuksensa ylioppilaaksi.

Ylioppilaana nuori mies ryhtyy myös ns. Moskovan maisteriksi eli matkustaa Venäjän valtion stipendiaattina Venäjälle opiskelemaan kieltä. Tämä auttaa häntä myös suuresti virkauralla sortovuosina.

Nuoresta miehestä tulee sosialisti, mutta ei bolševikkia ja kapinaan hän suhtautuu kielteisesti, suostuen kuitenkin pienen paikkakunnan miliisipäälliköksi.

Siellä ilmestyy sosialistinen sanomalehti, jonka päätoimittaja on armoton juoppo, mukava, mutta humalassa ylitsevuotavan sentimentaalinen mies, jonka vaimoon sankari rakastuu.

Vaimokin on sosialisti ja sankaripari ymmärtää puolin ja toisin, ettei koko tuo meneillään oleva vallankaappaus ollut mikään oikea sosialistinen vallankumous ja että se oli tuomittu häviämään.

Itse asiassa tiedetään, että monet kapinan johtohenkilöistä ymmärsivät myös asian, mutta menivät silti mukaan ja ottivat vastuun mielettömyydestä.

Miksei sotaa voitu lopettaa, kun sen tarkoituksettomuus ymmärrettiin molemmin puolin? Siinäpä kysymys ja vastaus oli, että tarvittaisiin vain se mies, jonka piti olla sekä kyllin rohkea että kyllin vaikutusvaltainen. Sitä vain ei näkynyt.

Kun sodan lopulla punakaartin raakalaismainen päällikkö vangitsee joukon paikallisia valkoisia panttivangeiksi, jotka sitten valkoisten tullessa murhattaisiin, näkee sankari hetkensä tulleen ja ampuu päällikön keskelle katua.

Tämän takia hänet itsensäkin sitten pian teloitetaan, mutta vankilaan hän on saanut rakastetultaan Elinalta kirjelapun, jossa tämä nimittää häntä sankarikseen. Vankilassa käynyt pappikin arvelee, että hänelle vielä pystytettäisiin sankaripatsas.

No, tuollaistahan ei tosiasiassa tapahtunut, vaikka Leino yhdistelee tarinaansa aineksia sodan tositapahtumista. Silti kirjassa on paljon kiinnostavaa ja omana aikanaan varmasti tärkeää ainesta.

Jo pelkkä teoksen nimi ”Punainen sankari” oli hyvin epäsovinnainen, kuten sen vaihtamisesta voi päätellä. Punaiset eivät tässä kirjassa suinkaan muodosta yhtenäistä verenhimoisten maanpettureiden massaa, vaan mukana on myös ihanteellisia sosialisteja ja osa sosialisteja on jättäytynyt tätä menosta kokonaan pois. Myös se pappilan poika.

Sitten on noita muuten vain mukavia miehiä, kuten mainitun sosialistisen lehden päätoimittaja, joka mielellään juopotteli porvarien kanssa myös kapinan aikana. Ja viimein on tämä entinen torpan poika, joka hieman arveluttavasti oli lähtenyt Venäjän stipendiaatiksi, mutta ei ryhtynyt bobrikovilaiseksi, vaan säilytti sielussaan sankaruuden perustan.

Vastaavia tapauksiahan oli paljon, Ilmari Kiannosta (vrt. Vihavainen: Haun moskovan maisteri tulokset) ja J.K. Paasikivestä Hilja Riipiseen. Leinon sankarista tulee mieleen Matti Vuoren (vrt. Vihavainen: Haun bergh tulokset) tarina, vaikkei sankari kuvernööriksi astimpäässytkään.