Imperiumin syntykertomus

 

Imperiumin vastaisku

 

M. M. Borodkin, Istorija Finljandii v trjoh tomah. Tom I Vremja Petra Velikogo. (+Tom II Vremja Jelizavety Petrovny) Sankt-Peterburg, ”Nauka” 2016, 260 s. (490 s.)

М. М. Бородкин, История Финляндии, том И Время Петра Великого (СПб 1910)

 

M.M. Borodkin (1852-1919), kenraaliluutnantiksi noussut historioitsija oli itse asiassa koulutukseltaan juristi. Venäläisen isän ja ahvenanmaalaisen äidin poikana hän osasi ruotsia ja suomeakin.

Kun hän oli katsomuksiltaan aito imperialisti ja panslavisti, hän sopi hyvin sellaisen Suomen historian kirjoittajaksi, joka esitti asiat keisarivallan näkökulmasta, vastapainona svekomaanien ja fennomaanienkin harjoittamalle vääristelylle. Tämän toimeksiannon hän saikin itseltään keisarilta.

Borodkin tunnettiin sortokaudella kiivaista pamfleteista ja artikkeleista, joissa suomalaiset tulkinnat suuriruhtinaskunnan asemasta ja ajan politiikasta saivat tuta mitä kuuluu ja kuka käski.

Historioitsijana Borodkin ei kuitenkaan ole mikään pelkkä propagandisti, vaan tukeutui kriittisesti käytettävissä olleisiin tutkimuksiin ja alkuperäsilähteisiin. Selvää tietenkin on, että tällainen laaja yleisteos perustuu ennen muuta tutkimuskirjallisuuteen.

Itse asiassa Borodkinin teos on tänäkin päivänä käytännössä paras ja ainoa laaja Suomen historia venäjäksi. Vastaavaa yritettiin saada aikaan neuvostokaudella, mutta se ei onnistunut. Nyttemmin tällaisen teoksen kirjoittamiseen vaadittavaa kielitaitoakaan, perusteelliseen historialliseen lukeneisuuteen yhdistyneenä, on vain kovin harvassa koko laajalla Venäjällä. Kaiken muun ohella kirjoittajan pitäisi olla aidosti kiinnostunut Suomesta.

No, ehkä tämä vuosisata näkee vielä modernin venäläisen Suomen historian synnyn. Edellytyksiä sen kirjoittamiseen on lähinnä Petroskoin yliopistossa, jossa historioitsijat jo opiskeluaikana oppivat vielä suomea ja ruotsia ja tutkivat pohjoisten naapuriensa historiaa.

Venäläinen Suomen historia, myös Borodkinin kirjoittama, on kiinnostava ennen muuta siksi, että sen näkökulma asioihin on pakostakin toinen kuin suomalaisten. Toki tässä maailmassa on aina myös jokunen omaa maataan vastaan nurjaa kilpeä kantava takinkääntäjä, mutta sellaisten laatimat sepustukset ovat yleensä epäkiinnostavia ja älyllisesti ja moraalisesti yhtä ala-arvoisia.

Borodkinia voi sen sijaan pitää aidosti venäläisenä, ellei nyt oikeistomonarkismia ja mustasotnialaisuutta sitten haluta erottaa todellisesta, kunniallisesta patriotismista. Aikansa lapsi hän joka tapauksessa oli ja sai nähdä kannattamansa politiikan tuhoisuuden, kun hänen ihailemansa monarkia sortui.

Itse asiassa hän joutui maksamaan asemastaan hengellään. Bolševikit teloittivat hänet luokkansa edustajana, panttivankina, kuten heidän tapoihinsa kuului.

Kun nyt on pian kulunut 300 vuotta Uudenkaupungin rauhasta, on meilläkin, kuten myös Venäjällä, aihetta muistella Suurta Pohjan sotaa, joka muutti pysyvästi koko Euroopan voimasuhteet. Meillähän siihen liittyi myös Isoviha eli venäläinen miehityskausi, joka on muuan kansallisen muistimme keskeisiä elementtejä ja yksi kulmakivi suhtautumisessamme Venäjään.

Heti kirjan alussa Borodkin polemisoi suomalaisia tämän aihepiirin tutkijoita, etenkin M.G. Schybergsonia vastaan. Tämän synteihin kuului tsaari Pietarin esittäminen pelkurina, kun tämä ennen Narvan taistelua lähtikin pois taistelualueelta.

Tässä kohtaa kirjoittajan närkästys ei ole erityisen perusteltua, sillä saman tulkinnan ovat tehneet monet muutkin, hieman myöhemmistä kirjoittajista mieleen tulee kaunokirjallisen esityksen laatinut Aleksei Tolstoi. Ehkäpä se oli niin, ettei Pietari nuorena ollut mikään rohkeuden perikuva, mutta karaistui vähitellen tässäkin suhteessa.

Yrjö-Koskiselle kirjoittaja sen sijaan antaa paljon pisteitä. Kuvasihan tämä sitäkin, miten Ruotsi yhä uudelleen jätti Suomen oman onnensa nojaan. Toki tämä historioitsija saikin silloin svekomaanien vihat niskoilleen myös siksi, että pyrki säilyttämään yhteistyön venäläisten kanssa sortokaudella.

Venäläinen näkökulma Borodkinin esittämänä on selvästi antiruotsalainen ja pyrkii samalla nostamaan esille sen, miten pääsyylliset suomalaisten kärsimyksiin löytyivät Pohjanlahden takaa.

Verratessaan toisiinsa kahta taistelevaa monarkkia, Kaarlea ja Pietaria, Borodkin nostaa Pietarin likipitäen kaikkien hyveiden ruumiillistumaksi, kun taas Kaarle oli katastrofi niin omalle kansalleen kuin naapureilleen. Kaarlen itsepäisyys, julmuus ja narsismi tekivät hänen loputtomasta taistelunhalustaan hedelmätöntä ja hävittävää.

Pietari sen sijaan taisteli tietoisesti sekä historiallisen oikeudenmukaisuuden että geopoliittisen välttämättömyyden puolesta ja siis kansansa onnellisen tulevaisuuden takia. Sen hän turvasi kalliilla hinnalla.

Kuitenkaan myöskään Pietari ei käyttäytynyt aina nuhteettomasti, mikäli mittapuuksi otetaan yksilömoraali. Suurta Pohjan sotaa valmisteltiin salassa ja sen alettua sille esitettiin naurettavia tekosyitä. Mutta sodassahan juonet ovat tunnetusti kiitettävä asia.

Joka tapauksessa ruotsalaiset olivat kovin loukkaantuneita naapureidensa petollisuudesta. Juuri ennen sodan puhkeamista oli sentään vakuuteltu ystävyyttä ja Ruotsikin oli lahjoittanut Venäjälle peräti kolmesataa pronssikanuunaa käytettäväksi sotaan Turkkia vastaan. Muutakin sotamateriaalia oli myönnetty.

Kyllä Pietari osasi myös syödä sanansa, minkä kirjoittaja esittää ilman kommentteja. Hyvin urhoollisesti puolustautunut Viipuri suostui antautumaan kunniallisin ehdoin. Puolustajien vaatimaa vapaata poispääsyä kaupungista lippujen ja aseiden kera ja musiikin soidessa ei suostuttu musiikin ja rummutuksen osalta myöntämään, mutta joka tapauksessa luvattiin poispääsy aseiden kera.

Käytännössä keksittiin pian verukkeita ruotsalaisten muualla muka tekemistä vääryyksistä ja vesitettiin koko sopimus. Samaan tapaan kävi esimerkiksi Kajaanissa, mutta Viipurissa asialla oli itse tsaari.

Viipurin jälkeen taistelu Suomesta saattoi alkaa ja johti pian miehitykseen eli isoonvihaan. Venäjäksi tätä yleensä kutsutaan nimellä Velikoje liholetije, mutta Borodkin käyttää termiä Velikaja razruha eli suuri hävitys/rappio.

Siitä Borodkinilla onkin kerrottavana yhtä ja toista kiinnostavaa. Siitä enemmin toiste, mutta tulkoon mainituksi, että hän panee melkoisen merkityksen kivekkäiden (kivikes) toiminnalle. Näitä kutsuttiin hänen mukaansa myös nimellä sissit (sissary) eikä siis vanhalla venäläisellä sissejä tarkoittavalla nimellä šiši.

Pakosta tai vapaaehtoisesti suomalaiset olivat usein yhteistyössä sissien kanssa, mikä johti venäläisten kostotoimiin. Niinpä kirjoittaja tekee sen ilmeisen johtopäätöksen, että suomalaiset itse olivat suuressa määrin syyllisiä onnettomuuksiinsa, omilla toimillaan he aiheuttivat venäläisten vastatoimet.

Tämä on ihan hyvää logiikkaa, mutta se toimii aivan samalla tavalla myös Venäjällä. Kaarlen ja sittemmin Napoleonin ja vielä Hitlerinkin joukkojen siviiliväestöä vastaan kohdistama terrori oli tietysti myös tuon väestön oman toiminnan aiheuttamaa, ainakin suurelta osin.

Kaiken kaikkiaan siviiliväestön kohtelu ei tuon ajan sodissa ollut kovinkaan paljon parempaa kuin omalla aikakaudellamme. Vertailuja toki voi ja kannattaakin tehdä ja tehtäneen seuraavassa blogissa.

Joka tapauksessa Suomen valloittaminen oli venäläisille hyvin tärkeä askel Ruotsin painostamisessa rauhaan. Ilman sitä olisivat iskut Ruotsin ydinalueelle olleet mahdottomia. Kuitenkin venäläiset etenivät vain vastahakoisesti syvälle Suomeen, väittää kirjoittaja. Maahan ei edes kyennyt elättämään merkittävää miehitysarmeijaa kuin hyvinä satovuosina. Sen ryöstäminen ei ollut mikään kultakaivos.