Kirjoilla on kohtalonsa

 

Kohti nollapistettä

 

Mihail Bulgakov, Morfiini ja muita kertomuksia. Suomentanut, valikoinut ja jälkisanat laatinut Mika Rassi. Savukeidas 2011, 200 s.

 

Jokainen venäläisen kirjallisuuden harrastaja tuntee Mihail Bulgakovin. Sellaiset teokset kuin Koiran sydän tai Kohtalokkaat munat ovat hykerryttävintä bolševismin kritiikkiä, mitä on painettu.

Bulgakovin teos Mestari ja Margarita (Saatana saapuu Moskovaan) nousi todelliseen kulttimaineeseen neuvostoajan lopulla. Tämän suosion syitä en koskaan ole pystynyt ihan ymmärtämään, mutta luulen, että se liittyy aikakauteen: yliluonnollisen paluu vähä-älyisen neuvostoateismin tilalle oli sekin askel pois syvimmästä kuopasta. Monenmoista šarlataaniahan tuo aika nosti esille, kaukoparantaja Kaspirovski oli heistä kuuluisin.

Koiran sydän oli mielestäni tuota teosta paljon tasokkaampi ja pirullisempi kuvaus bolševistisesta tieteisuskosta ja sen päähenkilöstä, toveri Poligraf Poligrafovitš Šarikovista onkin tullut suorastaan yleisnimi merkitsemään sitä arkkityyppistä uutta ja uljasta neuvostoihmistä, joka itse asiassa jäi puolittain koiran asteelle.

Pirullista ilkeyttähän tuohon sisältyi ja typerimmät venäläiset patriootit ottivatkin moisesta herjauksesta itseensä ja päättelivät, että kyseessä täytyy itse asiassa olla hyökkäys itse Suurta Venäjän kansaa vastaan. Bolševikit olivat tässä vain bulvaani. Niin se kalikka joskus kalahtaa eikä tämäkään seikka ole vailla hupaisia piirteitä. Kaikessa sensuurimentaliteetissa on jotakin syvästi naurettavaa.

Bulgakov oli syntynyt ja kasvanut Kiovassa ja hänen usein dramatisoitu romaaninsa Turbinien päivät/Valkokaarti (piirtää naturalistisen kuvan tuon suurkaupungin kohtalosta kansalaissodan aikana, jolloin valta siellä vaihtui muistaakseni seitsemän kertaa: oli tsaarinvaltaa, saksalaisia, Skoropadskia, Petljuraa, radaa, bolševikkeja ja puolalaisia ja taas bolševikkeja… Sodan ja nimenomaan kansalaissodan absurdius muuttui suorastaan käsin kosketeltavaksi.

Tässä pikku kokoelmassa on Bulgakovin novelleja kansalaissodan ja NEP:in ajoilta. Ne ovat enimmäkseen hänen nuorena lääkärinä kokemiaan asioita Kiovan taisteluista Venäjän syrjäseuduilla oppimattoman kansan keskuudessa harjoitettuun praktiikkaan. Mukana on myös jokunen kuva NEP-kauden hummaajista ja siitä, miten valtion myymä vodka saapui jälleen kansaa turmelemaan.

Novelli, jossa nuori lääkäri yrittää paeta joutumista Petljuran joukkoihin, esittää nuo joukot ja etenkin niiden päällystön hyvin epäsympaattisessa valossa ja siinä todetaankin, että bolševikkeja odotetaan kärsimättömästi.

Näin varmasti asia olikin joskus joissakin piireissä ja on mahdollista, ettei kirjailija tässä lainkaan hännystellyt aikansa vallanpitäjiä. Hänhän kuitenkin ruoski esimerkiksi juuri Valkokaartissa kaikkia osapuolia varsin tasapuolisesti ja tämä teos kuului myös Stalinin suuriin lempikappaleisiin. Hän katsoi näytelmän peräti seitsemän kertaa. Stalinin kirjallinen maku oli vaativa ja hän kunnioitti mestareita. Salaa päin hän taisi jollakin tasolla kunnioittaa myös totuutta tai ainakin tunnustaa sen olemassaolon.

Tarina Stalinin puhelusta kirjailijalle ja siitä, miten tämä torjui Bulgakovin yrityksen keskustella ”elämästä ja kuolemasta” tunnetaan hyvin. Joka tapauksessa Bulgakovin kuvauksia kansalaissodasta pidetään bolševikkikauden realistisimpiin kuuluvina. Hän ei ainakaan syyllistynyt kaunomaalailuun eli lakirovkaan, joka oli yksi stalinistisen koodeksin kuolemansynneistä.

Ei ihme, että Bulgakov on saanut osakseen suurmiehille kuuluvaa palvontaa. Venäjällä hänen maineensa on hyvin korkealla ja hänen teatterikappaleitaan esitetään jatkuvasti (ks. Vihavainen: Haun bulgakov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Bulgakov on äänestetty jopa suosituimmaksi venäläiseksi kirjailijaksi.

Luonnollista on, että häntä on muistettu myös Kiovassa. Kävin parikin kertaa hänelle omistetussa museossa, joka sijaitsee Andreaksen rinteen, Kiovan Montmartren maalauksellisessa kolkassa. Henkilökunta valitteli, että alkuperäistä esineistöä oli käytettävissä vähän, mutta jäljennökset oli kekseliäästi korvattu maalaamattomilla kipsikuvilla. Kokonaisuus oli hyvin sympaattinen.

Nyt juuri äskettäin sain kuulla, että Bulgakovin museo ja (uudet) muistotaulut Kiovassa on poistettu. Syy liittyy hyvin ilmeisesti siihen seikkaan, joka kerrotaan wikipedian ukrainankielisessä versiossa: kirjailija vastusti Ukrainan itsenäisyyttä ja suorastaan halveksi sen kieltä.

Kyseessä on siis poliittinen vaino haudan taakse. Tämä on todellista cancel-kulttuuria jos mikä ja muistuttaa talibanien touhuja.

Korjauksena edelliseen sain linkin, josta ilmenee, ettei Bulgakovin vastainen rintama ollut ainakaan vielä pari kuukautta sitten päässyt tavoitteeseensa. Varmuuden vuoksi kuitenkin muistomerkit oli suojattu, muun muassa patsas peitetty hiekkasäkeillä, eikä ainoa syy ollut ulkoisen hyökkääjän pommitusten pelko (ks. «Убежденный украиноскептик» Украинский союз писателей требует закрыть музей Михаила Булгакова в Киеве. Сотрудники музея уверены, что это «травля неугодных» — Meduza ).

Toki vihollisen kulttuurin vastustaminen sodan aikana ja sen henkisen vaikutuksen alaisena on niin sanotusti normaali ilmiö epänormaaleina aikoina. Niinhän meilläkin verenhuuruisena vuona 1918 ja heti sen jälkeen tehtiin kaikenlaista vandalismia: muun muassa Pietari Suuren patsas Viipurissa hajotettiin, kauppias Rezvoin rakennuttama ns. rauhankappeli tervattiin ja sitten purettiin ja niin edelleen.

Silloin kyseessä olivat epäilemättä valloittajan ylimielisyyttä symbolisoivat voiton symbolit, jotka herättivät katsojissa katkeruutta. Kulttuurin aikaansaannokset ovat kuitenkin jotakin muuta.

Me suomalaiset olemme syystäkin vähän ylpeilleet siitä, ettei meillä ole menty suin päin historian muistomerkkejä tuhoamaan: keskellä valtakunnan pääaukiota on Aleksanteri II:n patsas ja hallitsijahuoneen jäsenten mukaan annetut katujenkin nimet ovat suureksi osaksi säilyneet. Mutta eipä ylpeillä vielä liikoja.

Tyrmistyksekseni huomasin netistä, että joku historiasta täysin tietämätön ilmeinen älykääpiö vaatii hävitettäväksi Aleksanteri II:n patsasta, koska se muka oli miehittäjän muistomerkki. tse asiassahan se nimenomaan pystytettiin suomalaisen vastarinnan tarpeisiin.

Vielä hurjempaa kuului Hyvinkäältä: Hyvinkään parantolassa oleva Anna Ahmatovan muistotaulu vaadittiin poistettavaksi, koska se edustaa venäläistä kulttuuria. Laitoksen johtaja kuulemma suhtautui ainakin aluksi asiaan myönteisesti…

Meikäläiset talibanit eivät tiettävästi ole vielä saaneet aikaan mitään peruuttamatonta. Ihmiskunnan kulttuuriperintö on sen yhteistä omaisuutta ja kaikenlainen cancelointi, joka kohdistuu sen suurimpiin tuotteisiin merkitsee vajoamista yhä lähemmäs apinan astetta.

Sodan aikana, kun ihmisten psyyke on, kai tarkoituksenmukaisesti, hyvin lähellä eläimellisyyttä, tämä on jollakin tavalla ymmärrettävää.  Luojan kiitos, me tässä maassa elämme tällä hetkellä sentään rauhan oloissa ja luulen, että meidän on syytäkin vaalia tätä seikkaa viimeiseen saakka.

Sen mukaisesti on lupa vaatia, että tässä maassa käyttäydytään kulttuuri-ihmisen arvon mukaisesti eikä alennuta canceloimaan menneisyyttä, saati sen kulttuurin suuria saavutuksia poliittisen perustein.

Bulgakovin kuvaaman Šarikovin kaltaisia tyyppejä meillä on aina keskuudessamme. Heitä ei aja eteeenpäin järki, vaan laumavaisto. Olen nähnyt satoja sellaisia makaamassa rähmällään Senaatintorilla ja ymmärrän, mitä tämä merkitsee sivilisaatiomme kannalta myös meidän maassamme.

Nyt on syytä nostaa tämäkin asia vakavasti esille ja muistuttaa aina silloin tällöin ns. älymystön typerimpiä edustajia siitä, mitä ihmiskunnan kulttuuriperintö merkitsee. Ellei niin tehdä, saavat näissäkin asioissa määräysvallan erilaiset demagogit ja heidän häntyrinsä. Se olisi kovin valitettavaa.

 

Venäjän kirjalliset sankarit

Venäjän klassikot ja kirjalliset sankarit

V.V. Putin kehotti jokunen vuosi sitten laatimaan ”venäläisen kulttuurin koodeksin” eli luettelon kirjoista, jotka on tunnettava tunteakseen venäläisen kulttuurin.

Opetus-ja tiedeministeriö julkaisi pian listan ”100 koululaisille ja itseopiskelijoille suositeltua kirjaa Venäjän Federaation kansojen historiasta, kulttuurista ja kirjallisuudesta”. Lista on aakkosjärjestyksessä eikä siis arvostusten suhteen erityisen informatiivinen. Voidaan joka tapauksessa todeta joukossa olevan myös melko odottamattomia nimiä, sellaisia kuin Juri Bondarjov, kahdella teoksella, samoin kuin esimerkiksi Tsingiz Aitmatov, Viktor Astafjev tai Vasili Aksjonov, kahdella kukin.

Kaikki nämä toki ovatkin kelpo kirjailijoita, mutta huomiota herättää, että samaan aikaan joukossa on Dostojevskilta vain yksi teos, Turgenevilta ja Puškinilta ei yhtään. N.N. Nosovilta ja S.D. Dovlatovilta sen sijaan on molemmilta neljä teosta…

Puškinin puuttumista ei selitä edes se, että runojen katsottaisiin kilpailevan eri sarjassa. Kummallista on myös esimerkiksi Lermontovin ja Tjuttševin puuttuminen. Sen sijaan luettelossa on sekä Konstantin Simonovin että Robert Roždestvenskin runoja, hyviä toki nekin.

Koska myös karjalaiset kuuluvat Venäjän federaation kansoihin, mainitaan listan eeposten osastossa myös Kalevala.

Ministeriön listaan on oltu tyytymättömiä ja monet tahot ovat tehneet vaihtoehtoisia listoja. Nykyään netti on täynnä kaikenkarvaisia listoja, mutta niistä vakavasti kannattaa suhtautua esimerkiksi Suomen Akatemian kanssa yhteisiä hankkeita rahoittavan Humanistisen tutkimusrahaston keräelmään, joka sisältää yli sata kaunokirjallista teosta ilman arvojärjestystä.

 Tähän V.A. Lukovin laatimaan ja asiantuntijoiden haastatteluihin perustuvaan ”venäläiseen kulttuurikoodiin” kuuluu noin 20 prosenttia ulkomaalaisia kirjoja, kun vastaaviin ulkomaalaisiin kuuluu yleensä vain ehkä noin viisi venäläistä nimeä, kuten laatija toteaa. Lisäksi ulkomaisista listoista puuttuvat venäläiselle kulttuurille tärkeät nimet kuten Puškin, Lermontov, Gogol, Gontšarov ja Tšernyševski.

Lukovin lista näyttää suomalaisittain sangen tutulta, ellei ota huomiooon sitä, että Puškinia ja Lermontovia ei meillä lueta, vaikka nimet tunnetaan. Mukana ovat Tolstoi, Dostojevski, Tšehov, Turgenev, Kuprin, Bunin, Platonov, Solženitsyn, Pasternak ja muut klassikot, varsin monipuolista siis. Listan kaksikymmentä ulkomaista nimeä ovat yleensä yllätyksettömiä Dantesta, Cervantesista, Shakespearesta ja Goethesta Proustiin, Hemingwayhin ja Garcia Marqueziin.  kaksi viimeistä ehkä herättävät huomiota ja syytä onkin. He ovat olleet Venäjällä poikkeuksellisen tärkeitä.

Myös Ekspert-lehti on kantanut kortensa kekoon ja korostaa myös oman listansa olevan tutkimuksen tulos. Se toteaa niinikään, että tehtävänä on ollut löytää ne sata kirjaa, jotka pitäisi lukea, jotta ymmärtäisi itseään ja muita. Kyseessä ei siis ollut pelkkä suosituslista, vaan tavoitteena oli löytää venäläisen sielun genomi, ei enempää eikä vähempää. Metodina oli tutkia eri kirjojen mainittuutta (upominaemost) eri aikakausina. Tutkimuksen perusteella oli mahdollista ”kuvata venäläisen sielun tärkeimpien piirteiden synty ja jopa tehdä päätelmiä kulttuurimme tulevaisuudesta” hehkutti lehti.

Aikakausidimensio antaakin kiinnostavan lisänsä Ekspertin listaan, vaikka asetetun tehtävän kunnianhimoisuus saattaa vaikuttaa liioitellulta. Joka tapauksessa lähtökohtana ollut oletus, että kirjallisuuden keskeinen sisältö on kaikkien tiedossa ja sen pohjalta syntyy yhteinen kieli, on näihin asti pitänyt paikkansa kaikissa sivilisaatioissa ennen niiden hajoamista.

Ekspertin kuvaamat kirjallisuuden –vai sanoisiko, ”lukijoiden”- aikakaudet ovat melko kiinnostavia, mutta joutanee jättää tässä syrjään paria viimeistä lukuun ottamatta. Artikkelin mukaan ns. ”60-lukulaisten koodi” asetti aivan erityiseen arvoon Remarquen ja Hemingwayn. Ilmeisesti ne toivat pilkahduksen rajan takaa, jossa myös näköjään asui ihmisiä. ”Vajetalouden vuosien” eli aikakauden 1970-1985 koodissa nousivat arvoon arvaamattomaan Bulgakov, Garcia Marquez, Kafka, Strugatskit, Muumipeikko ja Vonnegut.

Perestroikan aikaan taas symbolisiksi tulivat Nabokovin Lolita ja Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita). Vuonna 1997 alkaneelle ja yhä jatkuvalle aikakaudelle symbolisia hahmoja taas ovat Harry Potter ja Pelevin. Syvä huokaus. Peleviniä olen kyllä lukenut paljonkin, mutta silti.

Ekspert-lehti on myös julkaissut listan venäläisten tärkeimmistä kirjoista ja sen alkupää on seuraavanlainen:

•       Bulgakov, Master i Margarita

•       Puškin, Jevgeni Onegin

•       Dostojevski, Rikos ja rangaistus

•       Tolstoi, Sota ja rauha

•       Saint-Exupery, Pikku prinssi

•       Lermontov, Aikamme sankari

•       Ilf ja Petrov, 12 tuolia

•       George Orwell, 1984

•       Marquez, Sadan vuoden yksinäisyys

•       Rowling, Harry Potter

•       Gogol, Kuolleet sielut

•       Tolstoi, Anna Karenina

•       Dostojevski, Idiootti

•       Wilde, Dorian Grayn muotokuva

•       Gribojedov, Haittaa järjestä

•       Turgenjev, Isät ja lapset

Listassa hämmästyttävät sekä Bulgakovin korkea sijoitus että Harry Potterin mukanaolo. Molemmat ovat maagisen fantasian luomuksia samoin kuin esimerkiksi Pelevinin kirjat. Voihan niistä halutessa etsiä myös vaikkapa yhteiskuntakritiikkiä, mutta sen esittämisen tapa on kyllä huonoimpia mahdollisia. Sanon tämän vastikään taas Bulgakovin kirjan lukeneena. Asia on outo ja tuo mieleen, että Bulgakov mahtoi säväyttää sanomalla kaiken niin kerettiläisesti kuin oli mahdollista. Se oli märkä rätti päin pläsiä koko systeemille: ”credo quia absurdum!” Ja kenties Potter huispailee sitten hänen imussaan.

Joka tapauksessa Bulgakovin Saatana on päässyt myös nettiäänestykseen perustuvan ”100 parasta venäläistä kirjaa”-listan kärkeen. Sen alkupää on muuten seuraava:

•       Bulgakov, Master i Margarita

•       Tolstoi, Sota ja rauha

•       Dostojevski, Rikos ja rangaistus

•       Dostojevski, Karamazovin veljekset

•       Tolstoi, Anna Karenina

•       Dostojevski, Idiootti

•       Gogol, Kuolleet sielut

•       Puškin, Jevgeni Onegin,

•       Bulgakov, Koiran sydän

•       Tšehov, Kertomuksia

•       Dostojevski, Riivaajat

•       Turgenev, Isät ja lapset

•       Ilf ja Petrov, 12 tuolia

•       Lermontov, aikamme sankari

•       Gogol, Taras Bulba

Tässä listassa ei tietenkään ole ulkomaalaisia, joten se riittää säästämään meidät Potterilta.

Teoksen Saatana saapuu Moskovaan sankarit ovat itse asiassa paholaisia, joihin Venäjän kansa varmastikaan ei samaistu. Myös mielisairas Mestari ja noidaksi ryhtyvä Margarita ovat epätodennäköisiä varsinaisina sankareina ja samaistumiskohteina tai idoleina, niin hyvin kuin viimemainittu rooli heille muuten sopisikin. Mikäli haluamme etsiä todellista venäläistä sankaria kirjallisten hahmojen joukosta, tehtävä ei ehkä ole aivan helppo saati yksiselitteinen.

Puškinin Jevgeni Onegin on varmaankin mahdollinen, mutta epätodennäköinen ehdokas kaikessa moniselitteisyydessään. Myöskn Lermontovin Petšorin herättänee enemmän myötätuntoa kuin ihailua. Dostojevskin Raskolnikov taas ehkä pikemmin edustaa traagista antisankaria kuin todellista jäljittelyn kohdetta eikä myöskään Sodan ja rauhan Pierre Bezuhov ole mikään sykähdyttävä esikuva, niin kiinnostava kuin muutoin onkin kaikessa rehellisyydessään ja naiiviudessaan, muistuttaen siinä suhteessa ehkä jossakin määrin Idiootin ruhtinas Myškiniä.

 Entäpä Turgenevin karu, mutta rehellinen nihilisti Bazarov? Mielestäni hahmo näyttää olevan luotu vain herättämään sääliä ja huolestusta nousevan nuorison tähden. Se muistuttaa kyllä 1970-luvun suomalaisia taistolaisia. Ilfin ja Petrovin Ostap Benderin voimme jättää pois laskuista ja sama koskee Taras Bulbaa, luoja paratkoon. Onko mahdollisesti niin, ettei Venäjän paras kirjallisuus yleensäkään kuvaa todellisuutta samalla tavoin kuin vaikkapa Suomessa Väinö Linnan teokset, jotka toki sijoittuvat aivan toiselle aikakaudelle?

Vai olisvatko Tolstoin parhaat hahmot, kuten Anna Kareninan Levin ja toisaalta vaikkapa Puškinin Tatjana sopivia venäläisyyttä yleiesemminkin symbolisoimaan? Tatjanan kohdalla voisi viitata siihen, että hänet asetti tällaiseen korkeaan asemaan myös Dostojevski kuuluisassa puheessaan Puškinin patsaalla vuonna 1881. Siinä siis ehkä täydellisin klassisen venäläisen naishahmon kuvaus.

Entä miehet? Toki Gontšarovin Oblomovia on ajasta aikaan tarjottu tähän rooliin, mutta tätä on syytä pitää rienauksena, joskus ystävällisenä ja joskus epäystävällisenä. Ei Venäjää ole makaamalla rakennettu. Voisiko sitten esimerkiksi Dostojevskin Riivaajista löytää Venäjän kansaa kuvaavia, heitä symbolisoivia hahmoja? Luultavasti voisi. Nikolai Berdjajev on näin tehnytkin, mutta vihan puuskassa. Hän arveli myös Gogolin lurjusten sopivan hyvin kuvaamaan sitä henkeä, joka Venäjällä voitti vuoden 1917 hulinoissa.

Ehkä parhaat ideaalityypit löytyvätkin runoudesta? Näinhän oli asia meillä silloin kun Runeberg oli ansaitsemassaan arvossa. Nettiäänestykseen perustuvan 100 parhaan venäläisen runon lista on alkupäästään seuraavanlainen:

•       Puškin, Jevgeni Onegin

•       Lermontov, Borodino

•       Puškin, Ja pomnil tšudnoje mgnovenje

•       Puškin, Ja vas ljubil

•       Jesenin, Ne žaleju, ne zovu

•       Lermontov, Parus

•       Puškin, Zimneje utro

•       Tjuttšev, Vesennaja groza

•       Jesenin, Mne ostalos odna zabava

•       Lermontov, Vyhožu odin ja na dorogu

No mikäpäs! Upeita runoja, jotka laulettuina lumoavat vaikka kuivaneen korpun! Viriilin nuorukaisen tuska on joskus suunnaton ja ellei sitä muuten ymmärrä, kannattaa kuunnella venäläisiä romansseja, kuten kannattaa muutenkin. Lemmentuskaa, sotaisen urhoollisuuden karua kehumista, kapinallisuutta, melankoliaa… Sitä noissa runoissa on.

Hyvä runous on juuri tällaista, toisin kuin modernistit itsekylläisessä ylimielisyydessään kuvittelivat. Siinä on muutakin kuin asiaa. Mutta onko tässä sankareita? Kuten keskuslyriikkaan kuuluu, lähes kaikkialla sankari on itse runoilija. Ja kuulija asettuu hänen asemaansa, koska ymmärtää, että hän puhuu totta. Mutta tämä ei vie pitkälle, kun kansallisia sankareita etsimme. Sisällön suhteen nuo runot eivät ole erityisen kansallisia, mutta tietenkin runossa on muoto, kieli, erottamaton osa kokonaisuutta.

Saattaa olla, että Väinö Linnan luomat suomalaiset sankarit ovat suorastaan kirjallisuudenlajina ainutlaatuisia. Ainakaan niille ei ole helppo löytää vastineita venäläisten suosikkikirjallisuudesta. Vai olenko vain etsinyt huonosti?

Tärkeät kirjat ja kirjailijat

 

Kulttuurin kansallinen koodeksi

 

Kun se, mitä nimitämme kulttuuriksi sekä sanan laajemmassa että ahtaammassa merkityksessä näyttää nyt olevan jonkinlaisessa kroonisessa hajoamisen tilassa, näkyy maailmalla yhä useammin olevan yrityksiä koota yhteen niitä aineksia, joita kulttuurissa pidetään tärkeinä.

Tehtävä voidaan määritellä eri tavoin, joko yrityksenä ymmärtää omaa itseä ja maailmaa, omaa kulttuuria tai länsimaista kulttuuria. Harvemmin sentään yritetään pöyhkeästi hallita koko maailmankulttuuria. Toki siitä täytyy olla jossakin määrin perillä omatakseen niin sanotun yleissivistyksen.

Avaimena kulttuurin on yleensä ymmärretty kirjat. Syystä tai toisesta niin musiikkikappaleet, elokuvat kuin tietokonepelit ovat jääneet luetteloista pois. Yleissivistyksen jonkinlaisia mittareita ovat myös kunnollinen lukutaito ja kielitaito, mukaan lukien vieraiden kielten ymmärtäminen. Niistä ei kuitenkaan ole puhuttu silloin, kun kulttuurin kansallinen koodeksi on se, mikä kiinnostaa.

Tässä on epäilemättä jotakin olennaista vanhan kulttuurin perintöä. Koko ”koodeksin” idea lähtee siitä, että kulttuurin tuotteet ovat eriarvoisia, ainakin vaikuttavuutensa ja kansallisten piirteidensä suhteen. Ns. matalakulttuuria ei yleensä ole hyväksytty mukaan, mutta ainakin Suomen tapauksessa se voisi olla kiinnostava lisä.

Muuan tällaisten luetteloiden ongelma on myös se, että ne pakostakin toimivat vain suhteellisen pitkällä aikajanalla. Sellainen luettelo, jossa mukana olisivat vaoin tämän vuoden tai vuosikymmenen vaikuttavimmat, suosituimmat tai alan asiantuntijoiden mielestä parhaat tuotteet, olisi aivan riittämätön ja jopa tylsä, ellei sitä aseteta laajempaan kontekstiin.

Ongelmana on nähty myös se, että maamme kantaväestön molemmat kieliryhmät voisivat tarvita omat luettelonsa. Itse asiassa en usko sitä, niin tiiviisti niiden kulttuurinen kehitys on kietoutunut yhteen. Niinhän toisaalta toki oli myös Venäjän ja Ukrainan.

 Mitä taas tulee uusien maahanmuuttajien kulttuurisiin koodekseihn, sellaisten kirjoittamiselle voisi koittaa aika ehkäpä noin sadan vuoden kuluttua.

Olen tainnut yritelläkin jonkinlaista suomalaisen kirjallisuuden keskeisten teosten luetteloa, sellaista, joka on tunnettava, mikäli haluaa ymmärtää maastamme enemmän kuin tavallinen turisti. Kriteerit kannattaa jättää väljiksi, mutta tärkeintä siis on teosten kansallinen vaikuttavuus ja se, että ne on koettu omiksi.

Luetteloon kuuluvat ilman muuta Runebergin Vänrikit ja jotkut Topeliuksen teokset, kuten Välskärin kertomukset. Niissä maallemme luotiin kansallinen historia kaunokirjallisessa muodossa. Niiden ohella ovat olennaisia tietenkin Kalevala sekä Seitsemän veljestä.  Näin siitä huolimatta, että Kalevalan ovat lukeneet vain hyvin harvat.

Kaikki nuo kirjat ja lisäksi esimerkiksi Topeliuksen Maamme-kirja tunnettiin kuitenkin aikoinaan kaikissa kansankerroksissa. Siitä huolehti jo kansakoulu.

1900-luvun osalta keskeisiä ovat Väinö Linnan Pohjantähti ja Tuntematon. Niiden lisäksi tuo vuosisata tuotti suuren määrän korkeatasoista proosaa ja lyriikkaakin, mutta mitään muita kirjoja ei voi vaikutukseltaan verrata näihin.

2000-luvun osalta tilanne tuntuu erilaiselta. Onko olemassa yhtään sellaista kirjaa, jonka kaikki tuntisivat ja jonka tunteminen olisi edes jossakin mielessä avain koko kansakunnan ja aikakauden tuntemiseen?

Olin jo ehdottamassa Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemaa, mutta sekin ilmestyi jo viime vuosisadalla ja sen tuntevat vain harvat. Paavo Rintala ja Hannu Salama ovat merkittäviä aikansa tuntojen tulkkeja, mutta heidänkin toimintansa jää viime vuosisadalle eikä niiden merkitys yllä koko yhteiskuntaan.

Olkoon. Kaunokirjallisuutta ja jopa sellaista, jolla on niin sanoakseni profeetallinen totuuden sanomisen merkitys aikakaudelle, ei ole enää helppo löytää, eikä sellaista taida enää ollakaan. Erilaista viihdettä, poseeraamista ja konstailua kyllä löytyy joka vuodelle ja se palkitaan Finlandia-palkinnolla.

Mutta entäpä, jos lisättäisiin galleriaan kansallisia populaarikulttuurin hahmoja ja teoksia? Niiden tunteminen on myös kokonaisuuden kannalta tärkeää, vaikka niiden arvo kenties ei korkeiden raatien käsittelyssä nousekaan suureksi.

Varsinaisessa kirjallisuudessa syntyivät aikoinaan kenraaliluutnantti T.J.A. Heikkilä, ahvääriies Pekka Lipponen ja jokunen pienempikin hahmo. Lähinnä radion ja television piiriin sijoittuvat sen sijaan hyvin kansalliset hahmot, Spede Pasanen, Uuno Turhapuro sekä erinäiset sketsihahmot, joista moni ei kuitenkaan ole tainnut jäädä elämään vuosikymmeniksi. Niitä on jopa pyydelty anteeksi…

Kansallisesta kulttuurista puheen ollen, suomalainen tango ja sen mestarit, Olavi Virrasta Eino Gröniin on syytä noteerata siinä kuin Sibelius, Merikanto ja muut vakavamman musiikin suuret suosikit. Säkkijärven polkka on toki myös kansallinen ikoni, nykytermiä käyttääkseni.

Mutta tässä vain vähän ärsykkeitä. Jokainen pystyy luettelemaan pitkän litanian nimiä ja teoksia. Harvat niistä kuitenkin ovat sekä kaikkien suomalaisten tuntemia (edes omana aikanaan), että tyypillisesti suomalaisia luonteeltaan, mikä ei tietenkään estä sitä, että vaikutteita on voinut tulla muualta.

Mutta itse kulttuurin koodeksista on tullut kirjoitettua useamminkin. Haku toi haaviin tällaisen blogin kymmenen vuoden takaa:

 

tiistai 24. helmikuuta 2015

Venäjän kirjalliset sankarit

 

Venäjän klassikot ja kirjalliset sankarit

 

V.V. Putin kehotti jokunen vuosi sitten laatimaan ”venäläisen kulttuurin koodeksin” eli luettelon kirjoista, jotka on tunnettava tunteakseen venäläisen kulttuurin.

Opetus-ja tiedeministeriö julkaisi pian listan ”100 koululaisille ja itseopiskelijoille suositeltua kirjaa Venäjän Federaation kansojen historiasta, kulttuurista ja kirjallisuudesta”. Lista on aakkosjärjestyksessä eikä siis arvostusten suhteen erityisen informatiivinen. Voidaan joka tapauksessa todeta joukossa olevan myös melko odottamattomia nimiä, sellaisia kuin Juri Bondarjov, kahdella teoksella, samoin kuin esimerkiksi Tsingiz Aitmatov, Viktor Astafjev tai Vasili Aksjonov, kahdella kukin.

Kaikki nämä toki ovatkin kelpo kirjailijoita, mutta huomiota herättää, että samaan aikaan joukossa on Dostojevskilta vain yksi teos, Turgenevilta ja Puškinilta ei yhtään. N.N. Nosovilta ja S.D. Dovlatovilta sen sijaan on molemmilta neljä teosta…

Puškinin puuttumista ei selitä edes se, että runojen katsottaisiin kilpailevan eri sarjassa. Kummallista on myös esimerkiksi Lermontovin ja Tjuttševin puuttuminen. Sen sijaan luettelossa on sekä Konstantin Simonovin että Robert Roždestvenskin runoja, hyviä toki nekin.

Koska myös karjalaiset kuuluvat Venäjän federaation kansoihin, mainitaan listan eeposten osastossa myös Kalevala.

Ministeriön listaan on oltu tyytymättömiä ja monet tahot ovat tehneet vaihtoehtoisia listoja. Nykyään netti on täynnä kaikenkarvaisia listoja, mutta niistä vakavasti kannattaa suhtautua esimerkiksi Suomen Akatemian kanssa yhteisiä hankkeita rahoittavan Humanistisen tutkimusrahaston keräelmään, joka sisältää yli sata kaunokirjallista teosta ilman arvojärjestystä.

 Tähän V.A. Lukovin laatimaan ja asiantuntijoiden haastatteluihin perustuvaan ”venäläiseen kulttuurikoodiin” kuuluu noin 20 prosenttia ulkomaalaisia kirjoja, kun vastaaviin ulkomaalaisiin kuuluu yleensä vain ehkä noin viisi venäläistä nimeä, kuten laatija toteaa. Lisäksi ulkomaisista listoista puuttuvat venäläiselle kulttuurille tärkeät nimet kuten Puškin, Lermontov, Gogol, Gontšarov ja Tšernyševski.

Lukovin lista näyttää suomalaisittain sangen tutulta, ellei ota huomiooon sitä, että Puškinia ja Lermontovia ei meillä lueta, vaikka nimet tunnetaan. Mukana ovat Tolstoi, Dostojevski, Tšehov, Turgenev, Kuprin, Bunin, Platonov, Solženitsyn, Pasternak ja muut klassikot, varsin monipuolista siis. Listan kaksikymmentä ulkomaista nimeä ovat yleensä yllätyksettömiä Dantesta, Cervantesista, Shakespearesta ja Goethesta Proustiin, Hemingwayhin ja Garcia Marqueziin.  kaksi viimeistä ehkä herättävät huomiota ja syytä onkin. He ovat olleet Venäjällä poikkeuksellisen tärkeitä.

Myös Ekspert-lehti on kantanut kortensa kekoon ja korostaa myös oman listansa olevan tutkimuksen tulos. Se toteaa niinikään, että tehtävänä on ollut löytää ne sata kirjaa, jotka pitäisi lukea, jotta ymmärtäisi itseään ja muita. Kyseessä ei siis ollut pelkkä suosituslista, vaan tavoitteena oli löytää venäläisen sielun genomi, ei enempää eikä vähempää. Metodina oli tutkia eri kirjojen mainittuutta (upominaemost) eri aikakausina. Tutkimuksen perusteella oli mahdollista ”kuvata venäläisen sielun tärkeimpien piirteiden synty ja jopa tehdä päätelmiä kulttuurimme tulevaisuudesta” hehkutti lehti.

Aikakausidimensio antaakin kiinnostavan lisänsä Ekspertin listaan, vaikka asetetun tehtävän kunnianhimoisuus saattaa vaikuttaa liioitellulta. Joka tapauksessa lähtökohtana ollut oletus, että kirjallisuuden keskeinen sisältö on kaikkien tiedossa ja sen pohjalta syntyy yhteinen kieli, on näihin asti pitänyt paikkansa kaikissa sivilisaatioissa ennen niiden hajoamista.

Ekspertin kuvaamat kirjallisuuden –vai sanoisiko, ”lukijoiden”- aikakaudet ovat melko kiinnostavia, mutta joutanee jättää tässä syrjään paria viimeistä lukuun ottamatta. Artikkelin mukaan ns. ”60-lukulaisten koodi” asetti aivan erityiseen arvoon Remarquen ja Hemingwayn. Ilmeisesti ne toivat pilkahduksen rajan takaa, jossa myös näköjään asui ihmisiä. ”Vajetalouden vuosien” eli aikakauden 1970-1985 koodissa nousivat arvoon arvaamattomaan Bulgakov, Garcia Marquez, Kafka, Strugatskit, Muumipeikko ja Vonnegut.

Perestroikan aikaan taas symbolisiksi tulivat Nabokovin Lolita ja Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita). Vuonna 1997 alkaneelle ja yhä jatkuvalle aikakaudelle symbolisia hahmoja taas ovat Harry Potter ja Pelevin. Syvä huokaus. Peleviniä olen kyllä lukenut paljonkin, mutta silti.

Ekspert-lehti on myös julkaissut listan venäläisten tärkeimmistä kirjoista ja sen alkupää on seuraavanlainen:

•       Bulgakov, Master i Margarita

•       Puškin, Jevgeni Onegin

•       Dostojevski, Rikos ja rangaistus

•       Tolstoi, Sota ja rauha

•       Saint-Exupery, Pikku prinssi

•       Lermontov, Aikamme sankari

•       Ilf ja Petrov, 12 tuolia

•       George Orwell, 1984

•       Marquez, Sadan vuoden yksinäisyys

•       Rowling, Harry Potter

•       Gogol, Kuolleet sielut

•       Tolstoi, Anna Karenina

•       Dostojevski, Idiootti

•       Wilde, Dorian Grayn muotokuva

•       Gribojedov, Haittaa järjestä

•       Turgenjev, Isät ja lapset

Listassa hämmästyttävät sekä Bulgakovin korkea sijoitus että Harry Potterin mukanaolo. Molemmat ovat maagisen fantasian luomuksia samoin kuin esimerkiksi Pelevinin kirjat. Voihan niistä halutessa etsiä myös vaikkapa yhteiskuntakritiikkiä, mutta sen esittämisen tapa on kyllä huonoimpia mahdollisia. Sanon tämän vastikään taas Bulgakovin kirjan lukeneena. Asia on outo ja tuo mieleen, että Bulgakov mahtoi säväyttää sanomalla kaiken niin kerettiläisesti kuin oli mahdollista. Se oli märkä rätti päin pläsiä koko systeemille: ”credo quia absurdum!” Ja kenties Potter huispailee sitten hänen imussaan.

Joka tapauksessa Bulgakovin Saatana on päässyt myös nettiäänestykseen perustuvan ”100 parasta venäläistä kirjaa”-listan kärkeen. Sen alkupää on muuten seuraava:

•       Bulgakov, Master i Margarita

•       Tolstoi, Sota ja rauha

•       Dostojevski, Rikos ja rangaistus

•       Dostojevski, Karamazovin veljekset

•       Tolstoi, Anna Karenina

•       Dostojevski, Idiootti

•       Gogol, Kuolleet sielut

•       Puškin, Jevgeni Onegin,

•       Bulgakov, Koiran sydän

•       Tšehov, Kertomuksia

•       Dostojevski, Riivaajat

•       Turgenev, Isät ja lapset

•       Ilf ja Petrov, 12 tuolia

•       Lermontov, aikamme sankari

•       Gogol, Taras Bulba

Tässä listassa ei tietenkään ole ulkomaalaisia, joten se riittää säästämään meidät Potterilta.

Teoksen Saatana saapuu Moskovaan sankarit ovat itse asiassa paholaisia, joihin Venäjän kansa varmastikaan ei samaistu. Myös mielisairas Mestari ja noidaksi ryhtyvä Margarita ovat epätodennäköisiä varsinaisina sankareina ja samaistumiskohteina tai idoleina, niin hyvin kuin viimemainittu rooli heille muuten sopisikin. Mikäli haluamme etsiä todellista venäläistä sankaria kirjallisten hahmojen joukosta, tehtävä ei ehkä ole aivan helppo saati yksiselitteinen.

Puškinin Jevgeni Onegin on varmaankin mahdollinen, mutta epätodennäköinen ehdokas kaikessa moniselitteisyydessään. Myöskn Lermontovin Petšorin herättänee enemmän myötätuntoa kuin ihailua. Dostojevskin Raskolnikov taas ehkä pikemmin edustaa traagista antisankaria kuin todellista jäljittelyn kohdetta eikä myöskään Sodan ja rauhan Pierre Bezuhov ole mikään sykähdyttävä esikuva, niin kiinnostava kuin muutoin onkin kaikessa rehellisyydessään ja naiiviudessaan, muistuttaen siinä suhteessa ehkä jossakin määrin Idiootin ruhtinas Myškiniä.

 Entäpä Turgenevin karu, mutta rehellinen nihilisti Bazarov? Mielestäni hahmo näyttää olevan luotu vain herättämään sääliä ja huolestusta nousevan nuorison tähden. Se muistuttaa kyllä 1970-luvun suomalaisia taistolaisia. Ilfin ja Petrovin Ostap Benderin voimme jättää pois laskuista ja sama koskee Taras Bulbaa, luoja paratkoon. Onko mahdollisesti niin, ettei Venäjän paras kirjallisuus yleensäkään kuvaa todellisuutta samalla tavoin kuin vaikkapa Suomessa Väinö Linnan teokset, jotka toki sijoittuvat aivan toiselle aikakaudelle?

Vai olisvatko Tolstoin parhaat hahmot, kuten Anna Kareninan Levin ja toisaalta vaikkapa Puškinin Tatjana sopivia venäläisyyttä yleiesemminkin symbolisoimaan? Tatjanan kohdalla voisi viitata siihen, että hänet asetti tällaiseen korkeaan asemaan myös Dostojevski kuuluisassa puheessaan Puškinin patsaalla vuonna 1880. Siinä siis ehkä täydellisin klassisen venäläisen naishahmon kuvaus.

Entä miehet? Toki Gontšarovin Oblomovia on ajasta aikaan tarjottu tähän rooliin, mutta tätä on syytä pitää rienauksena, joskus ystävällisenä ja joskus epäystävällisenä. Ei Venäjää ole makaamalla rakennettu. Voisiko sitten esimerkiksi Dostojevskin Riivaajista löytää Venäjän kansaa kuvaavia, heitä symbolisoivia hahmoja? Luultavasti voisi. Nikolai Berdjajev on näin tehnytkin, mutta vihan puuskassa. Hän arveli myös Gogolin lurjusten sopivan hyvin kuvaamaan sitä henkeä, joka Venäjällä voitti vuoden 1917 hulinoissa.

Ehkä parhaat ideaalityypit löytyvätkin runoudesta? Näinhän oli asia meillä silloin kun Runeberg oli ansaitsemassaan arvossa. Nettiäänestykseen perustuvan 100 parhaan venäläisen runon lista on alkupäästään seuraavanlainen:

 

•       Puškin, Jevgeni Onegin

•       Lermontov, Borodino

•       Puškin, Ja pomnil tšudnoje mgnovenje

•       Puškin, Ja vas ljubil

•       Jesenin, Ne žaleju, ne zovu

•       Lermontov, Parus

•       Puškin, Zimneje utro

•       Tjuttšev, Vesennaja groza

•       Jesenin, Mne ostalos odna zabava

•       Lermontov, Vyhožu odin ja na dorogu

No mikäpäs! Upeita runoja, jotka laulettuina lumoavat vaikka kuivaneen korpun! Viriilin nuorukaisen tuska on joskus suunnaton ja ellei sitä muuten ymmärrä, kannattaa kuunnella venäläisiä romansseja, kuten kannattaa muutenkin. Lemmentuskaa, sotaisen urhoollisuuden karua kehumista, kapinallisuutta, melankoliaa… Sitä noissa runoissa on.

Hyvä runous on juuri tällaista, toisin kuin modernistit itsekylläisessä ylimielisyydessään kuvittelivat. Siinä on muutakin kuin asiaa. Mutta onko tässä sankareita? Kuten keskuslyriikkaan kuuluu, lähes kaikkialla sankari on itse runoilija. Ja kuulija asettuu hänen asemaansa, koska ymmärtää, että hän puhuu totta. Mutta tämä ei vie pitkälle, kun kansallisia sankareita etsimme. Sisällön suhteen nuo runot eivät ole erityisen kansallisia, mutta tietenkin runossa on muoto, kieli, erottamaton osa kokonaisuutta.

Saattaa olla, että Väinö Linnan luomat suomalaiset sankarit ovat suorastaan kirjallisuudenlajina ainutlaatuisia. Ainakaan niille ei ole helppo löytää vastineita venäläisten suosikkikirjallisuudesta. Vai olenko vain etsinyt huonosti?

 

Legaalisen marxismin perintö

Legaalisen marxismin perintö

Harvassa lienevät ne, jotka haluavat Karl Marxin neroutta kiistää. Sitä paitsi mies on omaa luokkaansa myös historiallisena vaikuttajana, mikä on omiaan sotkemaan kuvaa hänen intellektuaalisesta merkityksestään.

Eihän se, mitä joskus sadan vuoden kuluttua tehtiin, välttämättä kovinkaan tiiviisti tai edes ollenkaan liity siihen, mitä joskus oli ajateltu. Platonin Valtio oli kaamea tai ihastuttava intellektuaalinen luonnos. Olivatko tulevat totalitarismit sitten jonkinlaista seurausta sen pohdinnoista, on oma kysymyksensä.

Venäjällä tyytymättömyys itsevaltiuteen nostatti lähes koko intelligentsijan sitä vastustamaan. Aikakauden uutuuksia oli, että tässä toimessa katsottiin voitavan käyttää mitä keinoja tahansa. Pelkkä murha oli vähäisimmästä päästä konnuuden asteikolla arvioituna.

Ylioppilaiden päässä syntyi ajatus siitä, että heidän täytyi ryhtyä mykän ja tylsän kansan aivoiksi, jonkilaiseksi sijaiseksi. Niin syntyi komealta kalskahtava liike Narodnaja volja –kansan tahto.

Kun se terroriteoillaan kompromettoi itsensä ja lopulta murhasi vapauttajatsaari Aleksanteri II:n, se menetti suosionsa mitään hyödyllistä saavuttamatta ja saatiin hävitettyä. Murha esti Venäjän siirtymisen rauhallisen kehityksen tielle, jota keisari-vainaa oli jo hyvin pitkälle valmistellut. Nyt pantiin kova kovaa vastaan Aleksanteri III:n toimesta.

Jo ennen tuota katastrofia vallankumousliike oli hajaantunut. Alun perin toiminut Zemlja i volja (maa ja vapaus) oli hajonnut jo kaksi vuotta ennen keisarin murhaa, joka siis tapahtui vuonna 1881.

Narodnaja voljan ohella oli tuolloin syntynyt myös maltillinen Tšornyj peredel. Nimi tarkoittaa mustaa uudelleenjakoa ja viittaa niihin operaatioihin, joita aika ajoin tehtiin kyläyhteisön eli mirin piirissä.

Muuten tuo uusi liike ei ollut musta. Itse asiassa se oli toivoa herättävä mahdollisuus Venäjän historiallisella tiellä, jonka sitten ei suotu kehittyä asteettain kohti normaalia läntistä yhteiskuntaa.

Mustan jaon merkittävimmät jäsenet Pjotr Struve, Nikolai Berdjajev, Sergei Bulgakov ja muutama muu omaksuivat ennen pitkää marxilaisuuden, joka oleellisesti poikkesi narodnajavoljalaisuuden spontaanista voluntarismista (me muutamme Venäjän talouden ja yhteiskunnan alistamalla sen tahtoomme…). Marxilaisuus oli nimittäin tieteellistä.

Nimike tieteellinen sosialismi, joka vielä jokunen vuosikymmen sitten oli virallinen siellä täällä, herättää nyt tietenkin hilpeyttä. Kuitenkin sillä oli oikeutuksensa.

Marxilaisuus nimittäin puhui yhteiskunnan muuttumisesta tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden kehityslogiikasta riippuvaisina asioina. Se siis perustui taloudellisiin lainalaisuuksiin eikä niiden muuttaminen ollut noin vain mahdollista, julistamalla ja pakottamalla.

Tämähän oli niin vastakkainen näkemys narodnaja voljan voluntarismille kuin ikinä saattoi olla. Mistään todellisesta sosialismista Venäjällä oli siis tieteen mukaan turha haaveilla niin kauan kuin kapitalistinen järjestelmäkin oli Venäjällä vielä syntymättä, saati, että se olisi muuttunut ylikypsäksi, mikä olisi mahdollistanut vallankumouksen.

Kun Marxin Pääoma ilmestyi, sitä pidettiin Länsi-Euroopassa vallankumouksellisena ja siis vaarallisena kirjana. Kapitalismi kehittyi yhä hurjemmin ja sen tuhon pelkääminen ei ollut mitenkään outo ajatus. Lamakaudet sen kertoivat.

Venäjällä kaikki oli toisin. Marx tarjosi tieteellisellä lähestymistavallaan vastamyrkkyä sille rabulismille, joka siellä uhkasi laillista järjestystä. Mikäli Venäjällä haluttiin vallankumousta, oli syytä pyrkiä ensin luomaan se kapitalismi ja kehittämään sitä. Sadan vuoden kuluttua tilanne saattoi olla toinen, mutta nyt se ei varmasti ollut. Vain tämä oli tieteellistä, muu oli huuhaata.

Niinpä Pääoma julkaistiin Venäjällä sensuurin luvalla. Tämä siitä huolimatta, että Marx ja Engels varmasti olivat sensuurin piirissä huonoissa kirjoissa. He olivat kirjoittaneet paksun kirjan verran invektiivejä Venäjää vastaan. Paitsi että se oli koko Euroopan taantumuksen tukijalka, myös sen slaavilaisuus oli uhka kehittyvälle ja vapautta rakastavalle lännelle… Kelpo russofobeja, tämä kaksikko!

No, Struve, Bulgakov , Berdjajev ja kumppanit siirtyivät siis ylioppilasradikalismista korkeammalle älylliselle tasolle, legaaliseen marxismiin.

Sinne siirtyi Venäjällä moni muukin. Kyllä siellä eteviä marxilaisia teoreetikkoja oli, Plehanovista lähtien ja yleisesti ymmärrettiin, että Marx puhui järkeä. Näin aina siihen saakka, kunnes muuan nuori kaljupää sai päähänsä osoittaa Venäjän kypsyyden vallankumkoukseen… Hän oli sama mies, jota Kerenski kutsui nimellä hullu fanaatikko. Mutta se on jo surullisen tarinan toinen näytös.

Joka tapauksessa Venäjän toivo epäilemättä oli siinä tervejärkisessä reaktiossa, joka oli karkottanut intelligentsijan parhaan osan rabulistien piiristä. Näin ovat asian nähneet niin erilaiset miehet kuin Richard Pipes, joka hiljattain kuoli ja Aleksandr Solženitsyn.

Legaalisen marxilaisuuden piirissä nimittäin syntyi liike nimeltä Vehi, tienviitat. Kyseessä oli ryhmä, joka vuonna 1909 julkaisi samannimisen pamfletin, jokia suuntautui sokeaa radikalismia vastaan ja suositti Venäjän intelligentsijalle –katumusta ja itserajoitusta!

Mitä kaduttavaa sitten saattoi olla niillä, jotka oman käsityksensä mukaan olivat kansan sijaiskärsijöitä ja sen aivot. Eihän heillä muuta palkkaa ollut marttyyriudestaan kuin kunnia.

Ongelma oli siinä, että vaikka salamurhat ja sabotaasi tuottivat kyllä marttyyrinkruunun sitä etsiville, olivat ne Venäjän kehityksen kannalta pelkkää myrkkyä.

Venäjän todellinen ongelma oli saada yhteiskunta toimimaan rauhallisessa yhteistyössä eikä kiristää ohjaksia niin kauan, kunnes seuraisi reaktio. Vuonna 1905 se oli seurannut eikä jälki hyvältä näyttänyt.

No, Vehi-ryhmä jäi alaviitteeksi Venäjän historiassa, vaikka hyvin huomattavaksi. Richard Pipes on kirjoittanut laajan elämäkerran Struvesta ja Solženitsyn on avoimesti tunnustanut velkansa Vehi-ryhmälle.

Itse asiassa Brežnevin aikaan ilmestynyt kokoomateos Iz-pod glyb –sirpaleiden alta, on selvää jatkoa Vehille, kuten oli myös jo vuonna 1918 ilmestynyt Iz glubiny (syvyydestä).

Missä määrin voimme pitää marxilaisuuden ansiona tuota konservatiivista liberalismia, jota Vehi-ryhmä edusti? Olivathan niiden fokus ja ajattelutapa aivan erilaiset.

Luulen, että kyseessä kuitenkin on ainakin historiallinen, ainutkertainen vaikutus, joka pani osan nuorisoa ajattelemaan syvällisemmin yhteiskunnan muuttumisen mekanismeja. Ei niitä noin vain voinut mennä komentelemaan.

Kun kaikki ei ollut eikä voinut olla heti saatavissa, oli otettava lusikka kauniiseen käteen ja hyväksyttävä yksilön pienuus historiassa. Siitä ei seurannut velvollisuus passiivisuuteen, vaan sen tunnustaminen, että muutos syntyy vain kovalla työllä, ei muutama ihminen murhaamalla, vaikka siitä saisikin hyvät kiksit.

Leninismi-stalinismista tässä on turha enempää puhua. Riittänee, kun sanotaan, että se nimenomaan hylkäsi tuon tieteellisen ajatuksen yhteiskuntakehityksen luonteesta tai sanotaan nyt, että keksi siihen uuden tulkinnan, joka palveli sen voluntarismia –tai blanquilaisuutta- olihan näitä haukkumasanoja ajan slangissa.

Asiaan tietenkin kuului, että se. mitä tehtiin, kiellettiin jyrkästi, sitä jyrkemmin, mitä ilmeisempää se oli.