Kirjoilla on kohtalonsa

 

Kohti nollapistettä

 

Mihail Bulgakov, Morfiini ja muita kertomuksia. Suomentanut, valikoinut ja jälkisanat laatinut Mika Rassi. Savukeidas 2011, 200 s.

 

Jokainen venäläisen kirjallisuuden harrastaja tuntee Mihail Bulgakovin. Sellaiset teokset kuin Koiran sydän tai Kohtalokkaat munat ovat hykerryttävintä bolševismin kritiikkiä, mitä on painettu.

Bulgakovin teos Mestari ja Margarita (Saatana saapuu Moskovaan) nousi todelliseen kulttimaineeseen neuvostoajan lopulla. Tämän suosion syitä en koskaan ole pystynyt ihan ymmärtämään, mutta luulen, että se liittyy aikakauteen: yliluonnollisen paluu vähä-älyisen neuvostoateismin tilalle oli sekin askel pois syvimmästä kuopasta. Monenmoista šarlataaniahan tuo aika nosti esille, kaukoparantaja Kaspirovski oli heistä kuuluisin.

Koiran sydän oli mielestäni tuota teosta paljon tasokkaampi ja pirullisempi kuvaus bolševistisesta tieteisuskosta ja sen päähenkilöstä, toveri Poligraf Poligrafovitš Šarikovista onkin tullut suorastaan yleisnimi merkitsemään sitä arkkityyppistä uutta ja uljasta neuvostoihmistä, joka itse asiassa jäi puolittain koiran asteelle.

Pirullista ilkeyttähän tuohon sisältyi ja typerimmät venäläiset patriootit ottivatkin moisesta herjauksesta itseensä ja päättelivät, että kyseessä täytyy itse asiassa olla hyökkäys itse Suurta Venäjän kansaa vastaan. Bolševikit olivat tässä vain bulvaani. Niin se kalikka joskus kalahtaa eikä tämäkään seikka ole vailla hupaisia piirteitä. Kaikessa sensuurimentaliteetissa on jotakin syvästi naurettavaa.

Bulgakov oli syntynyt ja kasvanut Kiovassa ja hänen usein dramatisoitu romaaninsa Turbinien päivät/Valkokaarti (piirtää naturalistisen kuvan tuon suurkaupungin kohtalosta kansalaissodan aikana, jolloin valta siellä vaihtui muistaakseni seitsemän kertaa: oli tsaarinvaltaa, saksalaisia, Skoropadskia, Petljuraa, radaa, bolševikkeja ja puolalaisia ja taas bolševikkeja… Sodan ja nimenomaan kansalaissodan absurdius muuttui suorastaan käsin kosketeltavaksi.

Tässä pikku kokoelmassa on Bulgakovin novelleja kansalaissodan ja NEP:in ajoilta. Ne ovat enimmäkseen hänen nuorena lääkärinä kokemiaan asioita Kiovan taisteluista Venäjän syrjäseuduilla oppimattoman kansan keskuudessa harjoitettuun praktiikkaan. Mukana on myös jokunen kuva NEP-kauden hummaajista ja siitä, miten valtion myymä vodka saapui jälleen kansaa turmelemaan.

Novelli, jossa nuori lääkäri yrittää paeta joutumista Petljuran joukkoihin, esittää nuo joukot ja etenkin niiden päällystön hyvin epäsympaattisessa valossa ja siinä todetaankin, että bolševikkeja odotetaan kärsimättömästi.

Näin varmasti asia olikin joskus joissakin piireissä ja on mahdollista, ettei kirjailija tässä lainkaan hännystellyt aikansa vallanpitäjiä. Hänhän kuitenkin ruoski esimerkiksi juuri Valkokaartissa kaikkia osapuolia varsin tasapuolisesti ja tämä teos kuului myös Stalinin suuriin lempikappaleisiin. Hän katsoi näytelmän peräti seitsemän kertaa. Stalinin kirjallinen maku oli vaativa ja hän kunnioitti mestareita. Salaa päin hän taisi jollakin tasolla kunnioittaa myös totuutta tai ainakin tunnustaa sen olemassaolon.

Tarina Stalinin puhelusta kirjailijalle ja siitä, miten tämä torjui Bulgakovin yrityksen keskustella ”elämästä ja kuolemasta” tunnetaan hyvin. Joka tapauksessa Bulgakovin kuvauksia kansalaissodasta pidetään bolševikkikauden realistisimpiin kuuluvina. Hän ei ainakaan syyllistynyt kaunomaalailuun eli lakirovkaan, joka oli yksi stalinistisen koodeksin kuolemansynneistä.

Ei ihme, että Bulgakov on saanut osakseen suurmiehille kuuluvaa palvontaa. Venäjällä hänen maineensa on hyvin korkealla ja hänen teatterikappaleitaan esitetään jatkuvasti (ks. Vihavainen: Haun bulgakov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Bulgakov on äänestetty jopa suosituimmaksi venäläiseksi kirjailijaksi.

Luonnollista on, että häntä on muistettu myös Kiovassa. Kävin parikin kertaa hänelle omistetussa museossa, joka sijaitsee Andreaksen rinteen, Kiovan Montmartren maalauksellisessa kolkassa. Henkilökunta valitteli, että alkuperäistä esineistöä oli käytettävissä vähän, mutta jäljennökset oli kekseliäästi korvattu maalaamattomilla kipsikuvilla. Kokonaisuus oli hyvin sympaattinen.

Nyt juuri äskettäin sain kuulla, että Bulgakovin museo ja (uudet) muistotaulut Kiovassa on poistettu. Syy liittyy hyvin ilmeisesti siihen seikkaan, joka kerrotaan wikipedian ukrainankielisessä versiossa: kirjailija vastusti Ukrainan itsenäisyyttä ja suorastaan halveksi sen kieltä.

Kyseessä on siis poliittinen vaino haudan taakse. Tämä on todellista cancel-kulttuuria jos mikä ja muistuttaa talibanien touhuja.

Korjauksena edelliseen sain linkin, josta ilmenee, ettei Bulgakovin vastainen rintama ollut ainakaan vielä pari kuukautta sitten päässyt tavoitteeseensa. Varmuuden vuoksi kuitenkin muistomerkit oli suojattu, muun muassa patsas peitetty hiekkasäkeillä, eikä ainoa syy ollut ulkoisen hyökkääjän pommitusten pelko (ks. «Убежденный украиноскептик» Украинский союз писателей требует закрыть музей Михаила Булгакова в Киеве. Сотрудники музея уверены, что это «травля неугодных» — Meduza ).

Toki vihollisen kulttuurin vastustaminen sodan aikana ja sen henkisen vaikutuksen alaisena on niin sanotusti normaali ilmiö epänormaaleina aikoina. Niinhän meilläkin verenhuuruisena vuona 1918 ja heti sen jälkeen tehtiin kaikenlaista vandalismia: muun muassa Pietari Suuren patsas Viipurissa hajotettiin, kauppias Rezvoin rakennuttama ns. rauhankappeli tervattiin ja sitten purettiin ja niin edelleen.

Silloin kyseessä olivat epäilemättä valloittajan ylimielisyyttä symbolisoivat voiton symbolit, jotka herättivät katsojissa katkeruutta. Kulttuurin aikaansaannokset ovat kuitenkin jotakin muuta.

Me suomalaiset olemme syystäkin vähän ylpeilleet siitä, ettei meillä ole menty suin päin historian muistomerkkejä tuhoamaan: keskellä valtakunnan pääaukiota on Aleksanteri II:n patsas ja hallitsijahuoneen jäsenten mukaan annetut katujenkin nimet ovat suureksi osaksi säilyneet. Mutta eipä ylpeillä vielä liikoja.

Tyrmistyksekseni huomasin netistä, että joku historiasta täysin tietämätön ilmeinen älykääpiö vaatii hävitettäväksi Aleksanteri II:n patsasta, koska se muka oli miehittäjän muistomerkki. tse asiassahan se nimenomaan pystytettiin suomalaisen vastarinnan tarpeisiin.

Vielä hurjempaa kuului Hyvinkäältä: Hyvinkään parantolassa oleva Anna Ahmatovan muistotaulu vaadittiin poistettavaksi, koska se edustaa venäläistä kulttuuria. Laitoksen johtaja kuulemma suhtautui ainakin aluksi asiaan myönteisesti…

Meikäläiset talibanit eivät tiettävästi ole vielä saaneet aikaan mitään peruuttamatonta. Ihmiskunnan kulttuuriperintö on sen yhteistä omaisuutta ja kaikenlainen cancelointi, joka kohdistuu sen suurimpiin tuotteisiin merkitsee vajoamista yhä lähemmäs apinan astetta.

Sodan aikana, kun ihmisten psyyke on, kai tarkoituksenmukaisesti, hyvin lähellä eläimellisyyttä, tämä on jollakin tavalla ymmärrettävää.  Luojan kiitos, me tässä maassa elämme tällä hetkellä sentään rauhan oloissa ja luulen, että meidän on syytäkin vaalia tätä seikkaa viimeiseen saakka.

Sen mukaisesti on lupa vaatia, että tässä maassa käyttäydytään kulttuuri-ihmisen arvon mukaisesti eikä alennuta canceloimaan menneisyyttä, saati sen kulttuurin suuria saavutuksia poliittisen perustein.

Bulgakovin kuvaaman Šarikovin kaltaisia tyyppejä meillä on aina keskuudessamme. Heitä ei aja eteeenpäin järki, vaan laumavaisto. Olen nähnyt satoja sellaisia makaamassa rähmällään Senaatintorilla ja ymmärrän, mitä tämä merkitsee sivilisaatiomme kannalta myös meidän maassamme.

Nyt on syytä nostaa tämäkin asia vakavasti esille ja muistuttaa aina silloin tällöin ns. älymystön typerimpiä edustajia siitä, mitä ihmiskunnan kulttuuriperintö merkitsee. Ellei niin tehdä, saavat näissäkin asioissa määräysvallan erilaiset demagogit ja heidän häntyrinsä. Se olisi kovin valitettavaa.