Palatkaamme essentialismiin

 

Dionysos-kuorot ja nuoriso

 

Platon, länsimaisen filosofian isä ja siis omankin ajattelumme perustan laatija oli myös armoitettu tyyliniekka, jonka teoksia yhä lukee mielikseen.

Hän oli myös siitä mainio mies, ettei antanut tutun arkitodellisuuden rajoittaa mielikuvituksensa lentoa. Paljon puhutussa todellisessa elämässä oli paljon puutteita, jotka olisi kannattanut korjata, jotta päästäisiin lähemmäs sitä oikeaa todellisuutta, joka piili ihmisen mahdollisuuksissa.

Ihmisen oli syytä tulle siksi, mikä hän oli, ajattelivat monet Kreikan viisaat ja tässä kohdin lienee syytä viitata erityisesti Aristoteleeseen. Ihmisillä oli olemus, jonka toteutuminen oli hänen todellinen päämääränsä.

Se, että ihmiset todellisuudessa jatkuvasti rikkoivat tätä periaatetta vastaan, ei muuttanut asiaa. Ihmisen olemuksessa piili se mittakeppi, jolla hänen elämäänsä oli mitattava, ei sillä, millaisten halujen perässä hän oli juossut tai millaisten yhteiskunnallisten paineiden alaisena hän oli mennyt tekemään milloin mitäkin typerää ja jopa luontonsa vastaista.

Antiikin viisailta voimme luultavasti oppia yhtä ja toista tuosta ihmisen olemuksesta, jonka koko olemassaolon kiistäminen kuuluu postmodernin obskurantismin kulmakiviin.

Etenkin Aristoteleen todellisuudentajuisuutta ja herkkää havainnointia on kiitetty, mutta tykkään kyllä paljon myös Platonista, joka jos kuka ymmärsi ideaalisen päälle. Se, mitä meillä oli ympärillämme ei välttämättä ollut lainkaan sitä, mitä olisi pitänyt olla, ei vaikka se sitten miten monien haluja tyydyttäisi.

Ongelma oli, ettei massoilla, jota voitiin ansaitun ilkeästi myös kunnioittaa nimityksellä hoi polloi, ollut käsitystä siitä, mikä oli oikeaa ja tavoiteltavaa, eipä edes kiinnostusta siihen. Typerän vertaisryhmän kiitos ja arvonanto oli se, mihin laumat olivat aina taipuvaisia.

Olen joskus ihmetellyt, miten on mahdollista, että ihmiset, jotka vielä lukioikäisinä vaikuttavat erittäin intelligenteiltä -en sano älykkäiltä, koska en tarkoita pelkkää suorituskykyä- ennen pitkää aikuistuessaan menettävät lähes kaikki henkiset kykynsä ja muuttuvat ajatuksettomaksi laumaksi. Etenkin tyttöjen kohdalla muutos on hämmästyttävä.

Mutta tämä nyt vain taustaksi. Platon oli kyllin tarkkanäköinen havaitakseen ihmisen eri elämänvaiheiden erilaisuuden. Lapset eivät olleet mitään pikkuaikuisia eivätkä nuoretkaan kypsiä kansalaisia. Kaikille ryhmille oli syytä kehittää heidän kehitystään (siis kehitystä tuota oman olemuksen löytämistä eli omaksi itsekseen tulemista varten) parhaiten palvelevat instituutiot.

Puuttumatta sen enempää muuhun, nostan esille Platonin ajatuksen Dionysos-kuoroista. Nelikymppiset eli jo arvokkaasti vanhentuneet miehet oli hänen mielestään syytä tuoda myös Dionysosta, viinin jumalaa palvelemaan ja siihen sopi ehdottomasti yhdistää musiikki, laulu.

Nuorison musiikista Platon hienotunteisesti vaikeni, mutta ymmärtäisin kyseessä olleen lähinnä pariutumiseen liittyvää tunteiden purkautumista, millä pyrittiin kommunikoimaan vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Luonnostaan kuumaveriset nuoret eivät tässä kaivanneet mitään viinin kaltaisia kiihokkeita ja heille tuskin kannatti yrittää myöskään tarjota mitään sen syvällisempää. Itse asiassa pariutuminen sellaisenaan jo olikin valtion kulmakivi.

Omasta puolestani arvelen, että siinä puuhassa on yleensäkin liikkeellä liian paljon tunnetta ja liian vähän järkeä, vaikka niiden optimaalinen sovittaminen lieneekin aina ollut ulkopuolisille yhtä mahdotonta, kuin asianosasille.

Luulen, että koulumatematiikkamme takia olemme aivan liikaa harhaantuneet ajattelemaan yhtälöiden käsitteillä. Ihmiselämässä tuskin kovinkaan paljon asioita tapahtuu joidenkin toisten funktioina. Sangen epäilyttävä olisi myös kuvitella erilaisten emootioiden, halujen ja tahtojen toimivan yhtälöiden tavoin.

Jos niin olisi, voitaisiin taloustiedettä ja sosiologiaakin pitää tieteinä (science) sanan anglosaksisessa mielessä. On toki olemassa myös käsite social sciences, mutta se nyt on vain vertaus, viittaus tiettyyn välineistöön ja viidakkoon, jonka selvittäjäksi ei ole löytynyt omaa Newtoniaan ja tuskin löytyykään.

On uskoakseni aivan harhaanjohtavaa kuvitella, että esimerkiksi antiikin ajan nuorten oma kulttuuri olisi jonkinlaisen yhtälön tapaan samaistettavissa nykyiseen niin sanottuun nuorisokulttuuriin.

Aikoinaan vanhat olivat ehdottomasti yhteiskunnan terävä pää. Heidän arvovaltaansa oli itse asiassa mahdotonta asettaa kyseenalaiseksi, mikäli todellisuudentaju säilytettiin. Eihän sitä toki ihan aina säilytetty.

Nyt on toisin. Jo pian satakunta vuotta on nuorisokulttuuri ollut se kulttuurin todellinen napa, jonka mukaan instituutiot suunnistavat. Samaan aikaan se on edennyt yhä kauemmas siitä ideaalista, että ihmisen olisi ainakin tavoiteltava oman olemuksensa toteuttamista.

 Tällä siis tarkoita siis pyrkimystä kehittää itseään eikä menemistä siitä, missä aita on matalin ja juoksemista jokaisen mahdollisen halun perästä.

Mikäli Platonin aikana vanhojen miesten Dionysos-kuorot edustivat paremmin tai huonommin sitä ideaalia, johon kulttuuri pyrki, edustavat sitä nyt erilaiset friikit, usein mitä lapsellisimmassa gootti- tai hirviömuodossa, jossa heräävä seksuaalisuus sekoittuu lapsuuden painajaisiin.

Tuska-festivaalista (Vihavainen: Haun raskasta tuskaa tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) olen joskus jo kirjoittanut, samoin kuin pride-ilmiöstä (Vihavainen: Haun pride tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja tuntuu siltä, että molemmissa tapauksissa kyse on samasta taantumisesta ja sen nostamisesta ideaaliksi: kaiken mittana on infantiili olento, joka lapsen tavoin nauttii säikyttelystä ja makeasta ja tuntee olevansa turvallisessa tilassa ollessaan joka puolelta samanmielisen aivottoman massan ympäröimä.

Haluan tässä siis yleistää, koska ainoastaan yleistämällä voimme päästä jonkinlaiseen kriittiseen ajatteluun, jossa asioita voidaan arvostella rationaalisesti.

Yleistäminen ei tietenkään tarkoita sitä, että jokainen kasvuvaiheensa jälkeen henkisesti taantuva nuori olisi yhtä hölmö. Tiedän sitä paitsi, että rokin harrastajienkin joukossa on todella hienoja intellektuelleja, ainakin nyt yksi.

Tässä vain korostan sitä, että on joskus syytä ajatella  myös kategorioilla, ihmetellä nuoriskulttuurin nousemista aikamme todelliseksi kultiksi, uskonnoksi ja nostaa vertailun vuoksi esille ajatus ideaaleista olemassaolevan roskakulttuurin mittapuuksi.

Kun nyt tuosta Dionysos-¨kuorosta tuli puhetta, liitä tähän blogin, jossa siitä hieman puhuin. maanantai 11. heinäkuuta 2016

Viisaiden juoma

 

Viisaiden juoma

 

Viinistä on riittänyt pohdintaa aina siitä saakka, kun se keksittiin. Tarunomainen ukko Noa, joka keksinnön teki, häpäisi sillä itsensä ja karuja näyttävät olleen myös kuningas Salomon saarnaajan kokemukset.

Toki viinin myönteiset puolet ovat aina olleet ilmeisiä ja Jeesus Syyrak omassa kirjassaan muistutti niistä. Myös Jeesus nasaretilainen kantoi oman veronsa viinille taikoessaan sitä Kaanaan häihin. Mikäpä juhla se sellainen olisi, kussa ei viiniä ole?

Olin kerran sellaisessa banketissa Odessassa Gorbatšovin raittiuskampanjan aikana. Brežneviläiseen menoon tottuneet isännät ja vieraat olivat yhtä lailla hämmennyksissään, eivätkä puheet oikein nousseet lentoon, kun maljoissa oli vain mineraalivettä.

Sama kampanja jatkui yhä Riiassa, jossa oli sentään opittu soveltamaan 200 gramman sääntöä siten, että tuon määrän viiniä sai useamman kerran, huomaamattomasti. Muistelen, että banketti sujui siellä normaalisti ja tunnelma nousi korkealle.

Mutta liikahan on aina liikaa. Alkoholille on tyypillistä, että sen käyttäjillä on kiusaus ottaa enemmän kuin olisi tarpeen optimaalisen vaikutuksen saamiseksi. Sitä paitsi tarvittava määrä ei ole kaikille läheskään sama.

Alkoholin ajateltiin antiikin aikana kuumentavan elimistöä ja itse asiassa näin asia onkin, tosin vain pinnallisesti tarkasteltaessa. Tunteita se joka tapauksessa kuumentaa ja saattaa ne labiiliin, lapsenomaiseen tilaan.

Platon teoksessaan Lait, pohti sitä, ettei alle kahdeksantoistavuotiaille pojille saisi lainkaan sallia viinin juomista, sillä nuorillahan luonteenlaatu on herkästi leimahtava eikä tulta pidä saattaa tulen yhteyteen enempää ruumissa kuin sielussakaan ennen kuin nämä ovat kykeneviä työhön ja vakaviin ponnistuksiin.

Tämän jälkeen voisi viiniä nautiskella kohtuullisesti kolmeenkymmeneen ikävuoteen saakka, mutta humaltumisesta ja liiallisesta juomisesta nuoren miehen olisi ehdottomasti pysyteltävä erillään.

Neljänkymmenen ikäisenä mies voisi yhteisillä juhla-aterioilla kutsua jumalia, erityisesti Dionysosta mukaan nauttimaan tästä ikämiesten virkistävästä rituaalista. Juuri Dionysoshan on sen lahjoittanut ihmisille synkän vanhuuden keventäjäksi ja nuorentavaksi lääkkeeksi. (Suom. Marja Itkonen-Kaila).

Niinpä viini oli siunaus aivan erityisesti vanhoille ja viisaille, vaikka se muille saattoi olla kirous väärin käytettynä.

Mutta etenkin vanhoilla ihmisillä viinistä oli selviä hyötyjä. Asiahan oli niin, etteivät vanhat miehet yli kuusikymmenvuotiaina enää osanneet laulaa eivätkä myöskään kehdanneet niin julkisesti tehdä.

Tämä oli suuri vahinko ottaen huomioon musiikin suuren kasvatuksellisen roolin ja sen, että vanhat miehet aivan ilmeisesti olivat kaikista viisaimpia. Heidän potentiaalinsa oli siis saatava käyttöön ja tässä oli viinillä tärkeä roolinsa.

Iäkkäiden laulajien oli hallittava musiikin lait ja ikäisilleen sopivia lauluja laulamalla he itse kokisivat nautintoa ja opastaisivat samalla nuoria mieltymään hyviin tapoihin.

Kyseessä olisi Dionysos-kuoro, joka asianmukaisesti esiintyisi jonkinmoisessa hiprakassa. Sen johdosta itse kukin kokisi olonsa kevenevän ja tulisi hilpeäksi ja suorapuheiseksi, mutta myös remuavaksi.

Niinpä lainsäätäjän olisi syytä säätää juominkeja koskevat lait, jotka saisivat aikaan sen, että liian itsevarmaksi, rohkeaksi ja häpeämättömäksi käynyt juhlija palautettaisiin järjestykseen.

Tuollaista väärää rohkeutta vastaan lakien on kyettävä oikeuden nimissä lähettämään parhainta pelontunnetta, sitä jumalallista pelkoa, jota olemme nimittäneet häveliäisyydeksi ja häpeäksi.

Niiden osaksi, jotka eivät suostuisi tottelemaan tiettyjä, tehtävään valittuja ja raittiina pysytteleviä miehiä ja yli kuusikymmenvuotiaita Dionysoksen päälliköitä, pitäisi siitä koitua yhtä suuri ja suurempikin häpeä kuin sille, joka ei (sodassa) tottele Areksen päälliköitä, ehdotti Ateenalainen, joka ilmeisesti edusti itsensä Platonin mielipidettä.

Lakien suunnitelmat taisivat kuitenkin jäädä vain paperille. Toki tuohon aikaan oli viinin käytölle rajoituksia. Täydellinen vapaus viinin käytössä oli Ateenalaisen mielestä niin huono asia, että täyskieltokin olisi sitä parempi.

Karthagossa oli asiasta lukuisia kieltoja: orjat ja orjattaret eivät koskaan saaneet maistaa viiniä eivätkä myöskään sotilaat sotaretken kestäessä, hallintomiehet virkavuotensa kestäessä tai perämiehet ja tuomarit tointaan hoitaessaan. Asia koski myös neuvosmiehiä, joilla oli edessään tärkeä kokous ja miehiä ja naisia, jotka olivat yöllä aikeissa siittää lapsia.

Täyskiellot alkoholin kohdalla ovat yleensä merkinneet vain lottovoittoa rikollisille. Ilmeisesti luonnonoikeus jo sisältää sen periaatteen, ettei ulkopuolisilla ole oikeutta päättää asioista, joista on seurauksia vain henkilölle itselleen.

Alkoholista muodostuu kuitenkin käytännössä myös sosiaalinen kysymys ja siksi kaikissa sivistysvaltioissa on rajoituksia sen käyttöön nähden. Vastuunalaisissa, tarkkuutta ja arvostelukykyä vaativissa tehtävissä alkoholin välttäminen koskee yleistä etua ja jossakin määrin asia on näin myös yleisen järjestyksen ja viihtyvyyden ja jopa kansanterveydellisten vaikutusten suhteen.

Venäjän hulluina vuosina toteutettiin ”kapitalismi”, jossa kaikki oli sallittua. Silloin myös Gorbatšovin raittiuskuuri äkkiä muuttui vastakohdakseen, joka paikka oli nyt täynnä halpaa viinaa.

Vaikutukset kansanterveydelle olivat katastrofaaliset ja miesten kuolleisuus saavutti uskomattomat mitat. Tilanne on normalisoitunut vasta 2000-luvulla. Nythän alkoholin myynnillekin on olemassa suuri määrä rajoituksia emmekä enää näe Moskovan tai Pietarin kaduilla nuoria juppeja kulkemassa aamulla töihin olutta siemaillen.

Suomessa ns. edistykselliset piirit aina silloin tällöin möläyttävät, että ainoa ongelma maamme alkoholipolitiikassa ovat rajoitukset, jotka pitäisi purkaa. Sen jälkeen alkaisi ihmisten elämä muuttua auvoisaksi ja alkoholihaitatkin häviäisivät. Pian kai sitten oltaisiin samassa onnen valtakunnassa kuin ulkomaalaiset jo ovat ja josta suomalainenkin saa lomamatkoillaan nauttia.

Näitä näkemyksiä esittävät osoittavat säännöllisesti hämmästyttävää tietämättömyyttä niistä sääntöviidakoista, joita alkoholin nauttimiseen liittyy esimerkiksi Ranskassa tai Yhdysvalloissa.

Ihmisen suhde alkoholiin on erittäin hienosyinen kysymys ja patenttiratkaisut kannattaa sen kohdalla unohtaa. Selvää on vain, että sekä maksimaalinen vapaus että ankara kieltopolitiikka vievät molemmat suurella varmuudella barbariaan ja onnettomuuteen.

Yhteiskuntien pitää kai vain oppia asumaan yhdessä tuon demonin kanssa, joka on yhtä kiehtova kuin kavala. Platonin ideoimat instituutiot ovat kiinnostavia sinänsä ja ilmeisesti perustuvat suureen viisauteen, mutta toimivatko ne käytännössä? Dionysos-kuorot Suomessa tuntuisivat kovin eksoottiselta ajatukselta. Lieneekö asia toteutunut edes antiikin Kreikassa?

 

Emansipaation aamuun!

 

Ich auch, ich auch!

 

Oswald Spenglerin ”Untergangin” vanhassa laitoksessa on kronologinen lista asioista, jotka länsimaisessa kulttuurissa esiintyvät ensi kertaa. Ne kertovat uuden ihmistyypin ilmaantumisesta sivilisaation rappeutumisvaiheessa.

Valitettavasti tuo lista puuttuu siitä halvasta kansanpainoksesta, jonka joskus ostin Berliinistä.

Kyse on siis Spenglerin tarkoittamasta maailmanhistorian morfologiasta sen yhdessä kehitysvaiheessa. Filosofi tutkii sitä kuin geologi kalliota tai biologi toukkaa. Tässä ei arvoteta, vaan tarkkaillaan kehityskulkuja, jotka toisissa sivilisaatioissa on jo aiemmin käyty läpi. Todetaan vain asiat ja merkitään ne muistiin.

Mitä naisen asemaan tulee, Spengler panee merkille sen uuden kehitysvaiheen, jota osoittaa Ibsenin ”Nukkekodin” ilmestyminen ja sen saama suuri suosio. Eihän tuo avuton narsismin kuvaus sellaisenaan ollut suurta taidetta, mutta se oli tärkeä oire aikakauden tilasta. Symptomi.

Muita merkkitapahtumia tuolla janalla muistan olleen ainakin GB. Shaw’n näytelmän ”Major Barbara”. Kaiketi siinä pyhän ja profaanin suhde esitetään innovatiivisella tavalla.

Kirjailijat ja muut taiteilijat ovat viimeisten parin sadan vuoden aikana kilpailleet siitä, kuka ensimmäisenä tekee mitäkin uutta ja uskallettua. Muistan, että James Joycen ”Ulysseksessa” esitettiin ensi kerran ihmisen jokapäiväiset huussissa tekemät toimitukset. Feikkiorgasmin kuulemma taas kuvasi ensimmäisenä joku suomalainen. Voinko muistaa oikein?

No, nyt on naisen orgasmia esittävä kappale (laulu ja liikehdintä) tullut puheenaiheeksi, kun maamme lähettää sellaisen ns. euroviisuihin. Kappaleella on kuuleman mukaan ideologinen sanoma ja se voimaannuttaa nuoria naisia, joiden orgasmia on harvemmin lavalla suoranaisesti edes esitetty. Näin olen ymmärtänyt.

Lisäksi esittäjä kuuluu olevan ns. jauhopiireissä jonkinlainen ”drag-ringin” mother, mikä on aika kova juttu, jos nyt taas olen asiasta mitään ymmärtänyt, ulkopuolinen kuin olen.

Laulun sanoma lienee suunnilleen tämä: siis sulla on oikeus orgasmiin, vaikka olisit aika vaatimattoman näköinen ja jo reilusti yli kakskymment. Kun se tulee, niin huuda vaan reippaasti: ”Ich komme, ich komme”. Muuten saattaisi asia jäädä vaikka huomaamatta.

Kun sanot sen saksaksi, se todistaa lisäksi laajasta yleissivistyksestäsi. Enkkuu ny on pakko jokaisen joka tapauksessa osata.

Totean, ettei tuossa mitään vikaa ole. Päin vastoin, siinä mennään kulttuurimme nykyisen vaiheen ytimeen. Spengler voisi olla asiasta lievästi kiinnostunut, jos vielä eläisi.

Missä sitten on kulttuurimme ydin? Se on juuri nautinnossa ja kyvyssä nauttia.

Muistan, miten 16 vuoden filosofisessa iässä vuonna 1964 jouduin lukemaan Dostojevskin ”Rikoksen ja rangaistuksen” ja selittämään itselleni ja muille, miksi se oli paha asia, että Raskolnikov tappoi sen koronkiskurieukon ja hänen höperön sisarensa. Murhaajahan itse todisteli, että se oli hyvä asia ja oikein tehty.

Olin jo lukenut Bertrand Russelliin ”Filosofiaa jokamiehelle” (Unpopular essays) ja oppinut, että niin sanottu hyvä tässä maailmassa on yhtä kuin halujen tyydytys. Niinpä aineessani totesin, että Raskolnikov teki väärin lopettaessaan koronkiskurieukon ja hänen sisarensa mahdollisuudet enempään halujen tyydytykseen, minkä elämän jatkuminen olisi mahdollistanut.

Ehkäpä se oli vastaansanomatonta, ehkä ei. Mieleen vain tunki epäilys siitä, oliko noiden vanhojen akkojen halujen tyydyttäminen nyt niin merkittävä asia. Raskolnikovin käytössä rahat tulivat tosi tarpeeseen ja hänellä varmaan löytyi todellisia, voimakkaita haluja ja tarpeita, joita tyydyttää.

Tässä tultiinkin aikakautemme peruskysymyksen äärelle. Ihmisiä mitataan ja on paremman puutteessa pakko mitata ennen muuta heidän nauttimiskykynsä mukaan. Jos se ovat suuri, on henkilö arvokas, jos se on pieni ja ehkä koko elämäkin vaivaista kituuttamista ja kärsimystä, niin henkilön arvo menee jo negatiiviseksi.

Tätä harvemmin sanotaan ääneen, mutta näemme sen joka päivä ympärillämme. Nuorten, pariutumisikäisten haluja ja himoja ja niiden toteuttamista ylistetään ja kuvataan, mutta kuka todella kiinnostuu vanhojen ihmisten kopuloinnista tai edes pokuloinnista ja niiden kuvaamisesta?

 Sitä pidetään yksinkertaisesti naurettavana ja jopa pahana(!) asiana. Oletko itse nauranut tai ainakin hymähtänyt lauseelle ”Dirty old men need love too”?

Vai vielä sellaista muka tarvitsevat. Piikki vain ja pois tieltä ja rahat niille, jotka pystyvät niitä kiäyttämään.

Moni nuori kuvittelee, ettei vanhuksilla edes enää ole seksuaalista elämää ja jos on, on se yhtä tyhjän kanssa ja pelkkää kuvittelua, mikä tässä tapauksessa ei kuulu todellisuuteen.

Tsat, tsat. Vanhat tietävät erinomaisesti millaista se oli silloin nuorena ja millaista se on nyt, mutta nuoret eivät edes aavista, millaista se on vanhana.

Sen verran voin kertoa, että vanhana sydän hakkaa vimmatusti ja henki meinaa loppua. Joskushan se noissa hommissa loppuukin. Panetteko paremmaksi?

Kun tämä on sanottu, onkin edessä kysymys, mitä tuolle aliarvostukselle olisi tehtävä, sillä onhan se epäkohta ja sitä paitsi eräänlaista rasismia: iällistettyjä vähätellään systemaattisesti. Englanniksi puhutaankin ”ageismista”. Sen kääntäminen ikärasismiksi on hullunkurista, mutta ei sen hullunkurisempaa kuin muutkaan muodikkaat käsitteet.

Platon aikoinaan hahmotteli vanhojen miesten kuoron, jossa ilmeisesti tavoiteltiin myös dionyysista hurmiota. Siteeraan vanhaa blogiani:

”Platon teoksessaan Lait, pohti sitä, ettei alle kahdeksantoistavuotiaille pojille saisi lainkaan sallia viinin juomista, sillä nuorillahan luonteenlaatu on herkästi leimahtava eikä tulta pidä saattaa tulen yhteyteen enempää ruumissa kuin sielussakaan ennen kuin nämä ovat kykeneviä työhön ja vakaviin ponnistuksiin.

Tämän jälkeen voisi viiniä nautiskella kohtuullisesti kolmeenkymmeneen ikävuoteen saakka, mutta humaltumisesta ja liiallisesta juomisesta nuoren miehen olisi ehdottomasti pysyteltävä erillään.

Neljänkymmenen ikäisenä mies voisi yhteisillä juhla-aterioilla kutsua jumalia, erityisesti Dionysosta mukaan nauttimaan tästä ikämiesten virkistävästä rituaalista. Juuri Dionysoshan on sen lahjoittanut ihmisille synkän vanhuuden keventäjäksi ja nuorentavaksi lääkkeeksi. (Suom. Marja Itkonen-Kaila).

Mutatis mutandis: ihan sama se on seksinkin kanssa.

Niinpä nuokin asiat olivat siunaus aivan erityisesti vanhoille ja viisaille, vaikka ne muille ja eritoten nuorille saattoivat olla kirous ja väärinkäytön kohde.

Mutta etenkin vanhoilla ihmisillä ainakin viinistä oli selviä hyötyjä. Asiahan oli niin, etteivät vanhat miehet yli kuusikymmenvuotiaina enää osanneet laulaa eivätkä myöskään kehdanneet niin julkisesti tehdä.

Tämä oli suuri vahinko ottaen huomioon musiikin suuren kasvatuksellisen roolin ja sen, että vanhat miehet aivan ilmeisesti olivat kaikista viisaimpia. Heidän potentiaalinsa oli siis saatava käyttöön ja tässä oli viinillä tärkeä roolinsa.

Iäkkäiden laulajien oli hallittava musiikin lait ja ikäisilleen sopivia lauluja laulamalla he itse kokisivat nautintoa ja opastaisivat samalla nuoria mieltymään hyviin tapoihin. Huomautan tässä, että seksin vastaavaa merkitystäkään ei pidä väheksyä.

Platonin suunnitelmissa oli Dionysos-kuoro, joka asianmukaisesti esiintyisi jonkinmoisessa hiprakassa. Sen johdosta itse kukin kokisi olonsa kevenevän ja tulisi hilpeäksi ja suorapuheiseksi, mutta mahdollisesti ja jopissakin tapauksissa myös remuavaksi.

Niinpä lainsäätäjän olisi syytä säätää juominkeja koskevat lait, jotka saisivat aikaan sen, että liian itsevarmaksi, rohkeaksi ja häpeämättömäksi käynyt juhlija palautettaisiin järjestykseen.

Tuollaista väärää rohkeutta vastaan lakien on kyettävä oikeuden nimissä lähettämään parhainta pelontunnetta, sitä jumalallista pelkoa, jota olemme nimittäneet häveliäisyydeksi ja häpeäksi.

Niiden osaksi, jotka eivät suostuisi tottelemaan tiettyjä, tehtävään valittuja ja raittiina pysytteleviä miehiä ja yli kuusikymmenvuotiaita Dionysoksen päälliköitä, pitäisi siitä koitua yhtä suuri ja suurempikin häpeä kuin sille, joka ei (sodassa) tottele Areksen päälliköitä, ehdotti dialogissa esiintyvä Ateenalainen, joka ilmeisesti edusti itsensä Platonin mielipidettä.

Tuossa nyt siis oli idea, jonka esitti, ei kukaan vähempi kuin antiikin viisaista suurin.

Suomalaisessa kirjallisuudessa löytyy ”taistelevan humanistin”, Lauri Viljasen runo ”Evoe”. Sana (euoi) viittaa siihen euforiseen huutoon, jota Dionysosta palvovat mainadit huusivat jumalallisessa tilassaan. Siteeraan ulkomuistista:

”Ja me tanssimme riemuisasti,

ja huudamme ”Evoe!”

 Nykyaikaan sovellettuna ajattelen, että pitäisi perustaa vanhojen (yli 75) miesten kuoro, joka tanssisi ja laulaisi ja tavallaan keskustelisi ajan hengen  mukaisesti naisoletetun motherin kanssa ja vastaisi riemuisasti: ”Ich auch! Ich auch!”.

Sattuneesta syystä juuri saksankieli sopii tähän yhteyteen ja englanti taas ei. Vai miltä kuulostaisi, jos ukkojen kuoro laulaisikin ”Me too! Me too!”

 

 

 

 

Viisaiden juoma

Viisaiden juoma

Viinistä on riittänyt pohdintaa aina siitä saakka, kun se keksittiin. Tarunomainen ukko Noa, joka keksinnön teki, häpäisi sillä itsensä ja karuja näyttävät olleen myös kuningas Salomon saarnaajan kokemukset.

Toki viinin myönteiset puolet ovat aina olleet ilmeisiä ja Jeesus Syyrak omassa kirjassaan muistutti niistä. Myös Jeesus nasaretilainen kantoi oman veronsa viinille taikoessaan sitä Kaanaan häihin. Mikäpä juhla se sellainen olisi, kussa ei viiniä ole?

Olin kerran sellaisessa banketissa Odessassa Gorbatšovin raittiuskampanjan aikana. Brežneviläiseen menoon tottuneet isännät ja vieraat olivat yhtä lailla hämmennyksissään, eivätkä puheet oikein nousseet lentoon, kun maljoissa oli vain mineraalivettä.

Sama kampanja jatkui yhä Riiassa, jossa oli sentään opittu soveltamaan 200 gramman sääntöä siten, että tuon määrän viiniä sai useamman kerran, huomaamattomasti. Muistelen, että banketti sujui siellä normaalisti ja tunnelma nousi korkealle.

Mutta liikahan on aina liikaa. Alkoholille on tyypillistä, että sen käyttäjillä on kiusaus ottaa enemmän kuin olisi tarpeen optimaalisen vaikutuksen saamiseksi. Sitä paitsi tarvittava määrä ei ole kaikille läheskään sama.

Alkoholin ajateltiin antiikin aikana kuumentavan elimistöä ja itse asiassa näin asia onkin, tosin vain pinnallisesti tarkasteltaessa. Tunteita se joka tapauksessa kuumentaa ja saattaa ne labiiliin, lapsenomaiseen tilaan.

Platon teoksessaan Lait, pohti sitä, ettei alle kahdeksantoistavuotiaille pojille saisi lainkaan sallia viinin juomista, sillä nuorillahan luonteenlaatu on herkästi leimahtava eikä tulta pidä saattaa tulen yhteyteen enempää ruumissa kuin sielussakaan ennen kuin nämä ovat kykeneviä työhön ja vakaviin ponnistuksiin.

Tämän jälkeen voisi viiniä nautiskella kohtuullisesti kolmeenkymmeneen ikävuoteen saakka, mutta humaltumisesta ja liiallisesta juomisesta nuoren miehen olisi ehdottomasti pysyteltävä erillään.

Neljänkymmenen ikäisenä mies voisi yhteisillä juhla-aterioilla kutsua jumalia, erityisesti Dionysosta mukaan nauttimaan tästä ikämiesten virkistävästä rituaalista. Juuri Dionysoshan on sen lahjoittanut ihmisille synkän vanhuuden keventäjäksi ja nuorentavaksi lääkkeeksi. (Suom. Marja Itkonen-Kaila).

Niinpä viini oli siunaus aivan erityisesti vanhoille ja viisaille, vaikka se muille saattoi olla kirous väärin käytettynä.

Mutta etenkin vanhoilla ihmisillä viinistä oli selviä hyötyjä. Asiahan oli niin, etteivät vanhat miehet yli kuusikymmenvuotiaina enää osanneet laulaa eivätkä myöskään kehdanneet niin julkisesti tehdä.

Tämä oli suuri vahinko ottaen huomioon musiikin suuren kasvatuksellisen roolin ja sen, että vanhat miehet aivan ilmeisesti olivat kaikista viisaimpia. Heidän potentiaalinsa oli siis saatava käyttöön ja tässä oli viinillä tärkeä roolinsa.

Iäkkäiden laulajien oli hallittava musiikin lait ja ikäisilleen sopivia lauluja laulamalla he itse kokisivat nautintoa ja opastaisivat samalla nuoria mieltymään hyviin tapoihin.

Kyseessä olisi Dionysos-kuoro, joka asianmukaisesti esiintyisi jonkinmoisessa hiprakassa. Sen johdosta itse kukin kokisi olonsa kevenevän ja tulisi hilpeäksi ja suorapuheiseksi, mutta myös remuavaksi.

Niinpä lainsäätäjän olisi syytä säätää juominkeja koskevat lait, jotka saisivat aikaan sen, että liian itsevarmaksi, rohkeaksi ja häpeämättömäksi käynyt juhlija palautettaisiin järjestykseen.

Tuollaista väärää rohkeutta vastaan lakien on kyettävä oikeuden nimissä lähettämään parhainta pelontunnetta, sitä jumalallista pelkoa, jota olemme nimittäneet häveliäisyydeksi ja häpeäksi.

Niiden osaksi, jotka eivät suostuisi tottelemaan tiettyjä, tehtävään valittuja ja raittiina pysytteleviä miehiä ja yli kuusikymmenvuotiaita Dionysoksen päälliköitä, pitäisi siitä koitua yhtä suuri ja suurempikin häpeä kuin sille, joka ei (sodassa) tottele Areksen päälliköitä, ehdotti Ateenalainen, joka ilmeisesti edusti itsensä Platonin mielipidettä.

Lakien suunnitelmat taisivat kuitenkin jäädä vain paperille. Toki tuohon aikaan oli viinin käytölle rajoituksia. Täydellinen vapaus viinin käytössä oli Ateenalaisen mielestä niin huono asia, että täyskieltokin olisi sitä parempi.

Karthagossa oli asiasta lukuisia kieltoja: orjat ja orjattaret eivät koskaan saaneet maistaa viiniä eivätkä myöskään sotilaat sotaretken kestäessä, hallintomiehet virkavuotensa kestäessä tai perämiehet ja tuomarit tointaan hoitaessaan. Asia koski myös neuvosmiehiä, joilla oli edessään tärkeä kokous ja miehiä ja naisia, jotka olivat yöllä aikeissa siittää lapsia.

Täyskiellot alkoholin kohdalla ovat yleensä merkinneet vain lottovoittoa rikollisille. Ilmeisesti luonnonoikeus jo sisältää sen periaatteen, ettei ulkopuolisilla ole oikeutta päättää asioista, joista on seurauksia vain henkilölle itselleen.

Alkoholista muodostuu kuitenkin käytännössä myös sosiaalinen kysymys ja siksi kaikissa sivistysvaltioissa on rajoituksia sen käyttöön nähden. Vastuunalaisissa, tarkkuutta ja arvostelukykyä vaativissa tehtävissä alkoholin välttäminen koskee yleistä etua ja jossakin määrin asia on näin myös yleisen järjestyksen ja viihtyvyyden ja jopa kansanterveydellisten vaikutusten suhteen.

Venäjän hulluina vuosina toteutettiin ”kapitalismi”, jossa kaikki oli sallittua. Silloin myös Gorbatšovin raittiuskuuri äkkiä muuttui vastakohdakseen, joka paikka oli nyt täynnä halpaa viinaa.

Vaikutukset kansanterveydelle olivat katastrofaaliset ja miesten kuolleisuus saavutti uskomattomat mitat. Tilanne on normalisoitunut vasta 2000-luvulla. Nythän alkoholin myynnillekin on olemassa suuri määrä rajoituksia emmekä enää näe Moskovan tai Pietarin kaduilla nuoria juppeja kulkemassa aamulla töihin olutta siemaillen.

Suomessa ns. edistykselliset piirit aina silloin tällöin möläyttävät, että ainoa ongelma maamme alkoholipolitiikassa ovat rajoitukset, jotka pitäisi purkaa. Sen jälkeen alkaisi ihmisten elämä muuttua auvoisaksi ja alkoholihaitatkin häviäisivät. Pian kai sitten oltaisiin samassa onnen valtakunnassa kuin ulkomaalaiset jo ovat ja josta suomalainenkin saa lomamatkoillaan nauttia.

Näitä näkemyksiä esittävät osoittavat säännöllisesti hämmästyttävää tietämättömyyttä niistä sääntöviidakoista, joita alkoholin nauttimiseen liittyy esimerkiksi Ranskassa tai Yhdysvalloissa.

Ihmisen suhde alkoholiin on erittäin hienosyinen kysymys ja patenttiratkaisut kannattaa sen kohdalla unohtaa. Selvää on vain, että sekä maksimaalinen vapaus että ankara kieltopolitiikka vievät molemmat suurella varmuudella barbariaan ja onnettomuuteen.

Yhteiskuntien pitää kai vain oppia asumaan yhdessä tuon demonin kanssa, joka on yhtä kiehtova kuin kavala. Platonin ideoimat instituutiot ovat kiinnostavia sinänsä ja ilmeisesti perustuvat suureen viisauteen, mutta toimivatko ne käytännössä? Dionysos-kuorot Suomessa tuntuisivat kovin eksoottiselta ajatukselta. Lieneekö asia toteutunut edes antiikin Kreikassa?

Perisynti ja muut

 

Skrivskam. Kirjoittamisen ja julkaisemisen etiikasta

 

Ajassamme on monenlaisia ilmiöitä ja tuntuu siltä, että juuri nyt on ilmassa poikkeuksellisen paljon ristiriitaista ainesta: ihmiset haluaisivat tehdä sitä ja tätä samaan aikaan, kuin niitä kiivaasti vastustaakin. He usein kammoksuvat kovasti noita samoja asioita, joita itse asiassa yli kaiken rakastavat ja harrastavat.

Jonkin esityksellisen naisheimon parissa on jo kauan julistettu, että häpeän aika on ohi ja samaan aikaan ja sen sijaan pöyristelty aivan viattomiakin asioita ja vaadittu ihmisiä niitä häpeämään.

Keinotekoinen uushäpeä on asia, joka nyt haluttaisiin määrätä ihmisille uudeksi normiksi välittämättä siitä, miten he todellisuudessa asioihin suhtatuvat.

Tämä on sinänsä ymmärrettävää. Asioitahan voi ja pitääkin muuttaa. Jo Platon totesi häpeällä olevan valtavan yhteiskunnallisen merkityksen. Hän korosti sen hyödyllisyyttä esimerkiksi sotajoukkojen moraalin säilyttämisessä ja yhteiskunnallisten johtajien vallan pönkittämisessä (vrt. Vihavainen: Haun dionysos-kuoro tulokset).

Myös Lenin uskoi uudenlaisten normien syntyvän helposti ja jopa tavattoman helposti, kunhan vain uusi sosiaalinen järjestys ensin saataisiin aikaan.

Normien saarnaaminen on yleensä papiston tehtävä ja papistohan nykyään työskentelee tiedotusvälineiden palkkalistoilla, les clercs, Julien Bendan (ks. Vihavainen: Haun les clercs tulokset) klassista käsitettä käyttääkseni. Mahtaneekohan enää edes löytyä toimittajaa, joka ei itse asiassa katsoisi olevansa pappi, jonka tehtävänä on maailman pelastaminen?

No, joka tapauksessa nykyään puhutaan esimerkiksi lentohäpeästä. Käsite näyttää olevan ruotsalaisperäinen ja on näkynyt meilläkin muodossa flygskam. Sen, joka lentää, oletetaan tuntevan syyllisyyttä siitä, että hän osaltaan on kohtuuttomassa määrin syöksemässä maapalloamme lämpenemisen turmioon.

 Tuo rooli on infinitesimaalisen pieni, mutta se on kuviteltavissa, joskaan tuskin laskettavissa. Sehän jo riittääkin ihmiselle jolla on yliherkkä omatunto ja alikehittynyt suhteellisuudentaju.

Tällä yhdistelmällä varustettu ihminen haluaa ehdottomasti ylittää Atlantin purjeveneellä, eikä lentäen, vaikka järjestely tuottaisi hiilidioksidia moninkertaisesti.

Gaiaa rukoillessaan hän joka tapauksessa voi nyt tuntea omantuntonsa niin puhtaaksi kuin se elävällä ihmisellä voi olla. Se ei tietenkään ole hirveän paljon (vrt. Vihavainen: Haun metaani tulokset).

Kuten nyt on todettu, myös kuolleet ihmiset aikaansaavat huomattavia määriä kasvihuonekaasuja, joten syyllisyyden taakka painaa myös heitä. Se on pienempi, mikäli he kompostoituvat ja muuttuvat käyttökelpoiseksi humukseksi, kuten jo laulussa Gaudeamus igitur kaukonäköisesti ennakoitiin.

No, tämä aikamme kirottu kysymys uhkaa jo viedä tämänkin tekstin kauas maailmanaikamme kulttuurisen vallankumouksen juurille, joista itse asiassa ei nyt pitänytkään kirjoittaa, mutta olkoon.

Joka tapauksessa aikamme papistolla (klerkit) on syytäkin tuntea paljon syyllisyyttä siitä, että he ylipäätään kirjoittavat tekstiä, joka sitten julkaistaan. Tämä on toki hieman paradoksaalista sikäli, että tuon tekstin tarkoituksena on pelastaa maailma saarnaamalla hiilidioksidin tuotannon vähentämisellä saavutettavaa autuutta.

Itse asiassa tekstin julkaiseminen samalla kuitenkin tuottaa hiilidioksidia runsain mitoin ja kuluttaa metsiä, noita mainioita hiilinieluja, jotka ovat lähes ainoa toivon säteemme ja ystävämme täällä murheen alhossa (vrt. Vihavainen: Haun paperittomaan tulokset).

Jokunen aika sitten hesarin toimittaja tuomitsi ankarasti erään kirjan, joka hänestä oli aivan turha ja vahingollinen kertoessaan siitä, miten hyvin muuan toisenvärinen nuorukainen oli sopeutunut ikätoveriensa joukkoon ja vietti reippaasti aikaa heidän joukossaan tekemällä, mitä sen ikäiset nyt tekevät, ei mitään sen kummempaa.

Moinen kirja oli hänen tuomionsa mukaan ilmeistä paperin haaskausta, joka rasitti yhteistä ilmastoamme -siis ei enempää eikä vähempää kuin ympäristörikos. Mieleen tulee, että mikäli kirjoittaja olisi sen sijaan kyhännyt surkean valitusvirren siitä, miten rasismi oli tehnyt hänen elämänsä helvetiksi, olisi papisto varmasti kohottanut se tärkeäksi kirjaksi, joka jokaisen pitäisi lukea.

Mutta koko juttu haisi nyt pahasti. Se oli kovin falski sikäli, että toimittaja itsekin oli  haaskaamassa paperia kirjoittamalla ammatikseen lehteen, joka levisi satojen tuhansien kappaleiden paperisina painoksina.

Hänhän siis myös aivan samoin, kuin tuo syyllistetty nuorukainen joka tapauksessa haaskasi luontoa kollegoidensa kanssa. Miksei koko paperilehteä lopetettu ja siirrytty pelkkään nettilehteen?

Pikemmin toivon kuin uskon hänen tutkistelevan tätä asiaa arkana sydämessään ja tuntevan kirjoitushäpeää -skrivskam. Pata kattilaa soimaa, sanottiin joskus.

Itselleni kirjoitushäpeä on yhtä tuntematon asia kuin synti fariseukselle enkä muuten tunne syyllisyyttä myöskään tuottamieni kaasujen takia.

Jälkimmäisille en mahda mitään ja kirjoitukseni taas julkaistaan melkein pelkästään bittiavaruudessa, niiden joutumatta lainkaan tekemisiin aineellisen tuotannon kanssa. Hiuksia en rupea tässä halkomaan. Yleisön pyynnöstä huolimatta palaan asiaan vielä hieman yksityiskohtaisemmin.