Perisynti ja muut

 

Skrivskam. Kirjoittamisen ja julkaisemisen etiikasta

 

Ajassamme on monenlaisia ilmiöitä ja tuntuu siltä, että juuri nyt on ilmassa poikkeuksellisen paljon ristiriitaista ainesta: ihmiset haluaisivat tehdä sitä ja tätä samaan aikaan, kuin niitä kiivaasti vastustaakin. He usein kammoksuvat kovasti noita samoja asioita, joita itse asiassa yli kaiken rakastavat ja harrastavat.

Jonkin esityksellisen naisheimon parissa on jo kauan julistettu, että häpeän aika on ohi ja samaan aikaan ja sen sijaan pöyristelty aivan viattomiakin asioita ja vaadittu ihmisiä niitä häpeämään.

Keinotekoinen uushäpeä on asia, joka nyt haluttaisiin määrätä ihmisille uudeksi normiksi välittämättä siitä, miten he todellisuudessa asioihin suhtatuvat.

Tämä on sinänsä ymmärrettävää. Asioitahan voi ja pitääkin muuttaa. Jo Platon totesi häpeällä olevan valtavan yhteiskunnallisen merkityksen. Hän korosti sen hyödyllisyyttä esimerkiksi sotajoukkojen moraalin säilyttämisessä ja yhteiskunnallisten johtajien vallan pönkittämisessä (vrt. Vihavainen: Haun dionysos-kuoro tulokset).

Myös Lenin uskoi uudenlaisten normien syntyvän helposti ja jopa tavattoman helposti, kunhan vain uusi sosiaalinen järjestys ensin saataisiin aikaan.

Normien saarnaaminen on yleensä papiston tehtävä ja papistohan nykyään työskentelee tiedotusvälineiden palkkalistoilla, les clercs, Julien Bendan (ks. Vihavainen: Haun les clercs tulokset) klassista käsitettä käyttääkseni. Mahtaneekohan enää edes löytyä toimittajaa, joka ei itse asiassa katsoisi olevansa pappi, jonka tehtävänä on maailman pelastaminen?

No, joka tapauksessa nykyään puhutaan esimerkiksi lentohäpeästä. Käsite näyttää olevan ruotsalaisperäinen ja on näkynyt meilläkin muodossa flygskam. Sen, joka lentää, oletetaan tuntevan syyllisyyttä siitä, että hän osaltaan on kohtuuttomassa määrin syöksemässä maapalloamme lämpenemisen turmioon.

 Tuo rooli on infinitesimaalisen pieni, mutta se on kuviteltavissa, joskaan tuskin laskettavissa. Sehän jo riittääkin ihmiselle jolla on yliherkkä omatunto ja alikehittynyt suhteellisuudentaju.

Tällä yhdistelmällä varustettu ihminen haluaa ehdottomasti ylittää Atlantin purjeveneellä, eikä lentäen, vaikka järjestely tuottaisi hiilidioksidia moninkertaisesti.

Gaiaa rukoillessaan hän joka tapauksessa voi nyt tuntea omantuntonsa niin puhtaaksi kuin se elävällä ihmisellä voi olla. Se ei tietenkään ole hirveän paljon (vrt. Vihavainen: Haun metaani tulokset).

Kuten nyt on todettu, myös kuolleet ihmiset aikaansaavat huomattavia määriä kasvihuonekaasuja, joten syyllisyyden taakka painaa myös heitä. Se on pienempi, mikäli he kompostoituvat ja muuttuvat käyttökelpoiseksi humukseksi, kuten jo laulussa Gaudeamus igitur kaukonäköisesti ennakoitiin.

No, tämä aikamme kirottu kysymys uhkaa jo viedä tämänkin tekstin kauas maailmanaikamme kulttuurisen vallankumouksen juurille, joista itse asiassa ei nyt pitänytkään kirjoittaa, mutta olkoon.

Joka tapauksessa aikamme papistolla (klerkit) on syytäkin tuntea paljon syyllisyyttä siitä, että he ylipäätään kirjoittavat tekstiä, joka sitten julkaistaan. Tämä on toki hieman paradoksaalista sikäli, että tuon tekstin tarkoituksena on pelastaa maailma saarnaamalla hiilidioksidin tuotannon vähentämisellä saavutettavaa autuutta.

Itse asiassa tekstin julkaiseminen samalla kuitenkin tuottaa hiilidioksidia runsain mitoin ja kuluttaa metsiä, noita mainioita hiilinieluja, jotka ovat lähes ainoa toivon säteemme ja ystävämme täällä murheen alhossa (vrt. Vihavainen: Haun paperittomaan tulokset).

Jokunen aika sitten hesarin toimittaja tuomitsi ankarasti erään kirjan, joka hänestä oli aivan turha ja vahingollinen kertoessaan siitä, miten hyvin muuan toisenvärinen nuorukainen oli sopeutunut ikätoveriensa joukkoon ja vietti reippaasti aikaa heidän joukossaan tekemällä, mitä sen ikäiset nyt tekevät, ei mitään sen kummempaa.

Moinen kirja oli hänen tuomionsa mukaan ilmeistä paperin haaskausta, joka rasitti yhteistä ilmastoamme -siis ei enempää eikä vähempää kuin ympäristörikos. Mieleen tulee, että mikäli kirjoittaja olisi sen sijaan kyhännyt surkean valitusvirren siitä, miten rasismi oli tehnyt hänen elämänsä helvetiksi, olisi papisto varmasti kohottanut se tärkeäksi kirjaksi, joka jokaisen pitäisi lukea.

Mutta koko juttu haisi nyt pahasti. Se oli kovin falski sikäli, että toimittaja itsekin oli  haaskaamassa paperia kirjoittamalla ammatikseen lehteen, joka levisi satojen tuhansien kappaleiden paperisina painoksina.

Hänhän siis myös aivan samoin, kuin tuo syyllistetty nuorukainen joka tapauksessa haaskasi luontoa kollegoidensa kanssa. Miksei koko paperilehteä lopetettu ja siirrytty pelkkään nettilehteen?

Pikemmin toivon kuin uskon hänen tutkistelevan tätä asiaa arkana sydämessään ja tuntevan kirjoitushäpeää -skrivskam. Pata kattilaa soimaa, sanottiin joskus.

Itselleni kirjoitushäpeä on yhtä tuntematon asia kuin synti fariseukselle enkä muuten tunne syyllisyyttä myöskään tuottamieni kaasujen takia.

Jälkimmäisille en mahda mitään ja kirjoitukseni taas julkaistaan melkein pelkästään bittiavaruudessa, niiden joutumatta lainkaan tekemisiin aineellisen tuotannon kanssa. Hiuksia en rupea tässä halkomaan. Yleisön pyynnöstä huolimatta palaan asiaan vielä hieman yksityiskohtaisemmin.

Salus populi suprema lex

 

Valtionšamaanit ja valtion etu

 

Joskus 1970-luvulla Eino Jutikkala (joka oli historiantutkija, tämä selvennykseksi nuoremmille sukupolville) kirjoitti jossakin (HAik?) poleemisen artikkelin nimeltä Historiantutkijatko valtionšamaaneiksi? Näin ainakin muistelen.

En nyt rupea kirjoittamaan tuosta puheenvuorosta ja siihen liittyvästä keskustelusta sen enempää. Kiinnostava on itse termi ja sen tarkoittama käsite.

Papisto on muonaisina aikoina näytellyt keskeistä osaa kansakunnan ja valtion elinkysymysten ja -vastausten etsijänä ja löytäjänä. Sittemmin tuo rooli siirtyi älymystölle, jota vanhasta muistista joskus kunnioitettiin termillä les clercs -papisto (vrt. Vihavainen: Haun julien benda tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Šamaanit olivat ja ovat yhä jonkinlaisia pappeja hekin. Heille kuuluu välittäjän (latinaksi pontifex -sillanrakentaja) rooli tämän maailman ja korkeampien tahojen välissä. Kun oma inhimillinen järkemme ei riitä sanomaan meille, missä mennään ja minne ja minne ainakin pitäisi mennä, käännytään noiden korkeampien tahojen puoleen ja pannaan šamaani asialle. Hän tuo vastauksen kysymyksiimme.

Älymystö, les clercs on kuitenkin kollektiivina hankala käsiteltävä, sillä jo sen luonteesta johtuu, ettei sillä ole vain yhtä mielipidettä, vaan useampia ja suurella todennäköisyydellä myös aivan perustavanlaatuisesti toisistaan poikkeavia näkemyksiä. Varsinaista papistoa ei kukaan olekaan enää aikoihin ottanut vakavasti, eivät he itsekään.

Joka tapauksessa syntyy yhä uudelleen tilanteita, joissa valtakunnan kohtalonkysymyksiin on saatava vastaus. Suvereeni valtio ei voi tuollaisia vastauksia pyytää miltään ulkopuoliselta taholta, niin kätevää kuin ratkaisun delegoiminen jonnekin muualle onkin tänä konsulttivetoisena aikanamme.

Mitäpä siis teemme, kun esimerkiksi joku maamme joskus allekirjoittama kansainvälinen sopimus näyttää olevan jyrkässä ristiriidassa kansallisen etumme kanssa? Rohkenemmeko ihan itse tulkita sitä sellaisella tavalla, että sitä noudatetaan van sikäli, kuin tuo mainittu asiaintila ei toteudu?

Miksi itse asiassa olisimme koskaan hyväksyneet lain, josta olisimme tienneet, että se on meille turmiollinen? Kenellä on oikeus tulkita tuollaista lakia juuri meidän maamme kannalta?

Hallitusmuodon mukaan valtiollinen valta kuuluu Suomessa kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Sen korkeampaa instanssia ei ole. Toki hallinto- ja tuomiovalta on delegoitu erillisille elimille, mutta tässäkin on kyse vain eduskunnan säätämästä asiain tilasta. Muutenkin, kuin juuri nykyisellä tavalla olisi voitu tehdä.

Jos valtion etu valtiollisen vallan edustajien eli kansanedustajien enemmistön mielestä vaatii jotakin tiettyä lakia, niin se säätää sellaisen lain, koska se on sen velvollisuus.

Itse lain säätämiseen ei tuomiovallan käyttäjillä tule olla osaa eikä arpaa, sillä heidän toimintansa liittyy lain tulkitsemiseen, jonka toki täytyy tapahtua tiettyjen periaatteiden mukaan mielivallan välttämiseksi.

Nyt olemme olleet omituisessa tilanteessa, kun šamaanit on päästetty elämöimään heille kuuluattomassa asiassa eli lain säätämisessä. Jo vanha periaate nullum crimen sine lege kertoo, että ensin on oltava laki, ennen kuin sen voi toimeenpanna tai sitä tulkita. Kuvitelmat siitä, miten sitä ehkä voitaisiin tulkita, ovat vain kuvitelmia.

Tulkintavalta jää tuomioistuimille, mutta se on mahdollinen vasta siinä vaiheessa, kun laki on olemassa ja sitä sitten käytännössä sovelletaan.

Juristeiltakin on aina lakeja sovellettaessa syytä odottaa normaalin järjen käyttöä, sanoipa laki mitä tahansa. Kun lain pykälät joskus 1600-luvulla olivat hirvittävän ankarat, päästivät tuomarit syytetyn usein kohtuuttomasta tilanteesta tulkitsemalla, ettei lakikirjan tarkoittamaa rikosta itse asiassa ollut tapahtunutkaan.

Laki saattoi ilman sen kummempia varauksia sanoa, että varas on hirtettävä, mutta oliko yhden nauriin nälkäänsä toisen pellosta ottanut naapuri varas vai ei? Tuollaisessa tapauksessa yleensä selitettiin, ettei kyseessä ollut niin sanottu täysi varkaus, vaan jotakin muuta. Lautamiehistö saattoi myös todistaa, että kyseessä oli niin sanottu kunniallinen mies -kuin yksi heistä- ja olisi hirvittävä solvaus nimittää häntä varkaaksi.

Mitä ennuspappeihin tulee, roomalaisilla auguurit olivat valtiollisesti merkittävin ryhmä, jonka tulkintoja saatavilla olevista ennusmerkeistä aina kuunneltiin ennen suuria ratkaisuja.

Oliko esimerkiksi aloitettava taistelu puunilaisia vastaan, joka saattoi ratkaista koko Rooman valtakunnan kohtalon. Mikäli pyhät kanat käyttäytyivät tavalla, joka osoitti enteiden olevan epäsuotuisia, ei taisteluun pitänyt ryhtyä.

Joskus enteille annettiin piutpaut. Muuan sotapäällikkö, joka kärsimättömänä turhaan odotti, että pyhät kanat suostuisivat syömään, mikä olisi olut hyvä enne, potkaisi lopulta ne laivastaan laidan yli ja sanoi, että nyt ne ainakin saivat juoda, elleivät halunneet syödä. Taistelun tulos oli katastrofi ennusmerkkien hyljeksijälle.

Kuten Cicero tunnetussa teoksessaan Laeista toteaa, ennusmerkit käyvät joskus ihmeellisellä tavalla toteen ja olisi sallimatonta ylimielisyyttä jättää ne huomiotta. Pelkkää idiotismia sen sijaan olisi niin suuri usko enteisiin, että isänmaan edut turvaava laki jätettäisiin kokonaan säätämättä niiden pelossa, mahdollisia tulevia tulkintoja peläten.

Meidän on syytä luottaa lakiemme tulkitsijoihin edes sen verran, että uskallamme odottaa heiltä normaalijärjen mukaista toimintaa omassa virassaan, Kustaa Vaasan ajoilta periytyvien tuomarinohjeiden mukaisesti: Mikä ei oikeus ja kohtuus ole, ei saata olla lakikaan.

Jokaista lakia voidaan tulkita väärin ja tukinnat ovat lain soveltajien vastuulla. Sen sijaan itse lain säätäminen ei heille kuulu ja itse asiassa voidaan jopa kysyä, ovatko ne juristit, jotka ovat sekaantuneet lainsäädäntökysymyksiin, ylittäneet valtuutensa.

Saattaa kyllä olla, että olisi pikemmin kysyttävä, ovatko valtionšamaaneja sokeasti totelleet lainsäätäjät tehtäviensä tasolla. Eivätkö he ole ymmärtäneet omaa asemaansa valtiollisen vallan käyttäjinä.

Vallankumousta muistellessa

Vallankumousta noteeraamassa

Lokakuun vallankaappauksesta on, kuten tunnettua, nyt pian kulunut sata vuotta. Eihän se pitkä aika ole sille, joka hyvin muistaa sen, kun siitä oli vain viisi pientä vuosikymmentä. Se kuulosti kyllä siihen aikaan pitkältä.

Joka tapauksessa tasavuosi on hyvä syy nostaa asia esille, ainakin tuo vallankumous ja nimenomaan Venäjällä, jossa sillä oli valtava merkitys. Olihan sillä koko maailmassakin, eipä sikäli.

Venäjän Tiedeakatemian Venäjän historian instituutti (IRI RAN)on se paikka, joka on vuosikymmenien ajan ollut tämän asian tutkimuksen johtava keskus ja sitä se taitaa olla vieläkin.

Mutta ajat muuttuvat. Viisikymmentä vuotta sitten vallankumousta ympäröi sankka mytologian ja dogmatiikan pilvi ja siitä -ja aivan erityisesti lokakuun kaappauksesta- väännettiin väkisin maailmanhistorian napaa. Eri mieltä ei kannattanut olla monestakaan asiasta.

Nyt on toisin. Ilmassa oli kyllä juhlan tuntua. Instituuttiin oli kutsuttu arviolta noin sata alan tutkijaa Venäjältä, kaikista naapurimaista ja muualtakin, mutta konferenssin aiheena ei ollut lokakuun kaappauksen juhliminen. Muistamisen väärttihän se kuitenkin varmasti on.

Nyt joka tapauksessa korostettiin itse asian sijasta sen merkityksiä ennen ja nyt. Niinpä konferenssin nyleiseksi otsikoksi oli muotoiltu ”Venäjän suuri vallankumous vuonna 1917. Sata vuotta aiheen tutkimusta”.

Tuon suuren vallankumouksen aikarajoiksi on nyt vahvistunut periodi vuoden 1917 helmikuusta vuoteen 1922 ulottuva kausi. Toisin sanoen prosessin katsotaan alkavan Helmikuun vallankumouksesta ja päättyvän kai suunnilleen Neuvostoliiton muodostumiseen eli siihen kuuluvat Helmikuun vallankumous, Lokakuun kaappaus ja kansalaissota. Periodisointi tuntuukin aika osuvalta.

Argumenty i fakty-lehdessä kysyttiin akateemikko A.O. Tšubarjanilta, miksei vallankumouksen johdosta nyt pidetä suuria juhlia, kuten aiemmin tietenkin olisi tehty. Tiedeakatemian Yleisen historian instituutin johtaja Tšubarjan, joka myös toi tervehdyksensä konferenssiin vastasi, ettei vallankumouksissa ole mitään juhlimista. Kehityksen pitäisi aina onnistua ilman niitä.

Sama oli sävy myös instituutin johtajan J.A. Petrovin päätössanoissa, joissa hän korosti sitä, että tutkijoilla on oikeus omaan näkemykseensä, eikä vallankumouksen arvottaminen lähtökohtaisesti hyväksi tai huonoksi asiaksi ole mielekästä, vaikka korkeat tahotkin niin haluaisivat. Kyse on niin laajasta asiakokonaisuudesta, että siihen mahtuu kaikenlaista.

Mitä kaikkea sitten puhuttiinkaan niissä yhdeksässä jaostossa, jotka toimivat kaksi päivää aamusta iltaan, selviää vasta kun esitelmät julkaistaan joskus uudenvuodenpäivän paikkeilla. Toki jaostojen puheenjohtajat esittivät yhteenvetonsa, mutta niissä tietenkin voitiin todeta vain yleiset suuntaviivat. Eihän historiaa enää nykyään kirjoiteta neuvostotapaan, erilaiset näkemykset väkisin yhteen survoen.

Minut oli sijoitettu (vähemmistö)kansallisuuksien osastoon ja jopa määrätty toiseksi puheenjohtajaksi, mikä rajoitti mahdollisuuksia asioida kirjakaupoissa. Vahinko oli pieni, sillä minulla on kotona jo useampiakin kirjoja ja kollegat joka tapauksessa lahjoittivat omiaan niin paljon, että niille oli hankittava uusi matkalaukku.

Osasto oli yllättävän kiinnostava, sillä siinä ilmeni odottamattoman suuri yhdenmukaisuus imperiumin eri puolilla sekä kansallisen vapautusliikkeen kronologiassa että sen tavoitteiden eskaloitumisessa hulluna vuonna 1917. Toisaalta korostuivat myös tsaarin Venäjän taitavat manööverit, jotka pyrkivät hyödyntämään kansallisuusryhmien keskinäisiä ristiriitoja.

Bolševikkivallankumous oli käännekohta kaikkialla, minkä voisi arvioida johtuvan ennen muuta kahdesta tekijästä. Toisaalta valtaan nousi joukko, jolla ei ollut reaalista valtaa etenkään alueilla eikä käyttökelpoista väkivaltakoneistoa missään. Toisaalta se itse yhä kehotti kaikkia kansallisia ryhmiä järjestämään asiansa haluamallaan tavalla. Tämähän oli kansankomissaarien neuvoston ensimmäisen julistuksen eli rauhandekreetin keskeinen sisältö.

Tosiasiassa bolševikit olivat hyvinkin kiinnostuneita pitämään imperiumin koossa ja vielä sitä kasvattamaankin, mutta kaikellahan on aikansa. Nyt elettiin sitä vaihetta, jolloin maailmansota piti kaikkialla muutettaman kansalaissodaksi.

Tuo kansalaissota ei sitten ollutkaan lyhyt ja iloinen asia, kuten Majakovski vallankumouksesta runoili, eikä se merkinnyt veripuroja, kuten Lenin väheksyvästi sanoi, vaan verimeriä.

Да здравствует революция,

радостная и скорая!

Это —

единственная

великая война

из всех,

 какие знала история.

Kehtaako kukaan säädyllinen ihminen enää esittää moista tekelettä? Ei sellainen ainakaan olisi sopinut konferenssin kulttuuriohjelmaan…

Itse nostin jaosossa esille Suomen kansalaissodan, jolle ei ole yhtä ainoaa nimeäkään maassamme meinannut löytyä. Mutta tässäkään suhteessa Suomi ei ole ainoa. ”Vuoden 1917/18 tapahtumista” puhutaan muuallakin. Se oli aika sekavaa aikaa tuo kansojen kevät kaikkine törmäilyineen.

Muuten, kirgiiseille, kazaheille ja muille kaukaisille vieraille oli kiintoisa yllätys, kun toinen puheenjohtaja, baškiiri, kertoi pari vuosikymmentä sitten Suomen valtionarkistossa työskennellessään törmänneensä Kaarlo Kivekkään muistelmiin ja selosti maanmiehemme toimintaa Turkestanissa ja muuallakin.

Hän harmitteli, ettei koskaan saanut aikaan noiden dokukenttien julkaisemista, mutta sain sentään omasta puolestani kertoa sen ilouutisen, että muuan nuori ja tarmokas suomalainen tutkija on nyt tarttunut tuohon materiaaliin ja julkaissut siitä tänä syksynä kirjan.

Illalla pidettiin kunnon venäläiseen tapaan banketti ja niissähän maljapuheet ovat keskeinen osa tapahtumaa. Itse käsittelin vuonna 1987 Odessassa pidettyä vallankumousseminaaria ja saatoin todeta, että paljon on muuttunut. Henkevät puheet ovat ennallaan, mutta vuonna 1987 niitäkin varjosti Gorbatšovin onneton päähänpisto: kieltolaki…

Toisaalta Gorbatšovilla tietenkin oli historian suhteen valtavat ansionsa ja tuo konferenssi oli ensimmäinen glasnostin hengessä pidetty. Se lupasi jo kehitystä.

Odessan veteraaneja oli paikalla lisäkseni vain yksi. Ajattelin, että olen tainnut tulla vanhaksi, mutta ymmärsin sitten, että tokihan sukupolven vaihtuminen tälläkin alalla edellyttää myös uusia kasvoja. Tämä siitä huolimatta, että tuo yksi veteraani on yksi parhaita, ellei paras alan tutkija nykyäänkin.

Eikä nykyään enää tarvitse kuvia kumarrella. En väitä, että historiaa ammatikseen tutkiva enempää meillä kuin muuallakin varmasti menestyy yhtä hyvin riippumatta siitä, millaisia hänen aiheensa ja näkemyksensä ovat, mutta kyllä ajatuksen vapaus sentään vallitsee meillä ja jopa Venäjälläkin. Ei sekään ole vähäpätöinen asia.

Siitä oli taas elävänä esimerkkinä pieni tarinatuokio erään laitoksen vanhan, mutta sitäkin intelligentimmän ja henkisesti aina yhtä vireän tutkijan kanssa. Kun vallankumoukseen johtaneen kehityksen syistä Venäjällä puhuttiin, hän nosti esille Tšaadajevin kysymyksen: entä jos Venäjä olisikin siirtynyt läntisen kristikunnan piiriin jo Vladimirin aikana…

Kuten tunnettua, Tšaadajev julistettiin aikoinaan hulluksi eivätkä hänen rohkeat visionsa ole koskaan Venäjällä saavuttaneet vallanpitäjien suosiota, päin vastoin ja senkin saattaa ymmärtää.

 Intelligentsijalle niiden tarkastelu yhä uudelleen on kuitenkin välttämätöntä. Kysymys ei ole patriotismista tai sen puutteesta, kuten demagogit ja tyhmyrit asian ymmärtävät, vaan älyllisestä rohkeudesta, joka noudattaa Kantin kehotusta: sapere aude! Poliittinen korrektius ja muut vastaavat ajattelun esteet on silloin työnnettävä syrjään.

Onko historiantutkimus ja -kirjoitus Venäjällä menossa huonoon suuntaan tai kukaties jopa vaaralliseen? Enpä tiedä. Itse vierastan kaikenlaisia ääriliikkeitä ja erilaisten pseudotieteiden työntymistä historiantulkintoihin. ”Geopolitiikka” on niistä hyvä esimerkki.

Mutta kaiken maailman puoskareitahan vapaassa maailmassa ja muuallakin aina toimii. Tärkeintä ei ole kieltää harhaista ajattelua, vaan vastata siihen tervejärkisellä ja tasapainoisella näkemyksellä, joka nojaa vankasti tosiasioihin.

On totta, että joinakin kausina myös osa älymystöä, les clercs, kuten Julien Bendan klassinen älymystölle antama nimike kuuluu, riehaantuu ja eksyy luonnollisesta kutsumuksestaan. Silloin on tärkeää, että se kollegoiden joukko, joka pitää päänsä kylmänä, on tarpeeksi vaikutusvaltainen ja henkisesti itsenäinen.

Ei tilanne Venäjällä minusta nyt taas tämänkään pienen vilkaisun perusteella kovin huonolta näytä. Valtiovalta tulee ja menee, mutta tutkijoiden piirissä säilyy aina tietty joukko niitä joiden omanarvontunto ei salli kumartelua asiaankuulumattomille tahoille -politiikan herroille tai muille tämän maailman mahtajille.