Perisynti ja muut

 

Skrivskam. Kirjoittamisen ja julkaisemisen etiikasta

 

Ajassamme on monenlaisia ilmiöitä ja tuntuu siltä, että juuri nyt on ilmassa poikkeuksellisen paljon ristiriitaista ainesta: ihmiset haluaisivat tehdä sitä ja tätä samaan aikaan, kuin niitä kiivaasti vastustaakin. He usein kammoksuvat kovasti noita samoja asioita, joita itse asiassa yli kaiken rakastavat ja harrastavat.

Jonkin esityksellisen naisheimon parissa on jo kauan julistettu, että häpeän aika on ohi ja samaan aikaan ja sen sijaan pöyristelty aivan viattomiakin asioita ja vaadittu ihmisiä niitä häpeämään.

Keinotekoinen uushäpeä on asia, joka nyt haluttaisiin määrätä ihmisille uudeksi normiksi välittämättä siitä, miten he todellisuudessa asioihin suhtatuvat.

Tämä on sinänsä ymmärrettävää. Asioitahan voi ja pitääkin muuttaa. Jo Platon totesi häpeällä olevan valtavan yhteiskunnallisen merkityksen. Hän korosti sen hyödyllisyyttä esimerkiksi sotajoukkojen moraalin säilyttämisessä ja yhteiskunnallisten johtajien vallan pönkittämisessä (vrt. Vihavainen: Haun dionysos-kuoro tulokset).

Myös Lenin uskoi uudenlaisten normien syntyvän helposti ja jopa tavattoman helposti, kunhan vain uusi sosiaalinen järjestys ensin saataisiin aikaan.

Normien saarnaaminen on yleensä papiston tehtävä ja papistohan nykyään työskentelee tiedotusvälineiden palkkalistoilla, les clercs, Julien Bendan (ks. Vihavainen: Haun les clercs tulokset) klassista käsitettä käyttääkseni. Mahtaneekohan enää edes löytyä toimittajaa, joka ei itse asiassa katsoisi olevansa pappi, jonka tehtävänä on maailman pelastaminen?

No, joka tapauksessa nykyään puhutaan esimerkiksi lentohäpeästä. Käsite näyttää olevan ruotsalaisperäinen ja on näkynyt meilläkin muodossa flygskam. Sen, joka lentää, oletetaan tuntevan syyllisyyttä siitä, että hän osaltaan on kohtuuttomassa määrin syöksemässä maapalloamme lämpenemisen turmioon.

 Tuo rooli on infinitesimaalisen pieni, mutta se on kuviteltavissa, joskaan tuskin laskettavissa. Sehän jo riittääkin ihmiselle jolla on yliherkkä omatunto ja alikehittynyt suhteellisuudentaju.

Tällä yhdistelmällä varustettu ihminen haluaa ehdottomasti ylittää Atlantin purjeveneellä, eikä lentäen, vaikka järjestely tuottaisi hiilidioksidia moninkertaisesti.

Gaiaa rukoillessaan hän joka tapauksessa voi nyt tuntea omantuntonsa niin puhtaaksi kuin se elävällä ihmisellä voi olla. Se ei tietenkään ole hirveän paljon (vrt. Vihavainen: Haun metaani tulokset).

Kuten nyt on todettu, myös kuolleet ihmiset aikaansaavat huomattavia määriä kasvihuonekaasuja, joten syyllisyyden taakka painaa myös heitä. Se on pienempi, mikäli he kompostoituvat ja muuttuvat käyttökelpoiseksi humukseksi, kuten jo laulussa Gaudeamus igitur kaukonäköisesti ennakoitiin.

No, tämä aikamme kirottu kysymys uhkaa jo viedä tämänkin tekstin kauas maailmanaikamme kulttuurisen vallankumouksen juurille, joista itse asiassa ei nyt pitänytkään kirjoittaa, mutta olkoon.

Joka tapauksessa aikamme papistolla (klerkit) on syytäkin tuntea paljon syyllisyyttä siitä, että he ylipäätään kirjoittavat tekstiä, joka sitten julkaistaan. Tämä on toki hieman paradoksaalista sikäli, että tuon tekstin tarkoituksena on pelastaa maailma saarnaamalla hiilidioksidin tuotannon vähentämisellä saavutettavaa autuutta.

Itse asiassa tekstin julkaiseminen samalla kuitenkin tuottaa hiilidioksidia runsain mitoin ja kuluttaa metsiä, noita mainioita hiilinieluja, jotka ovat lähes ainoa toivon säteemme ja ystävämme täällä murheen alhossa (vrt. Vihavainen: Haun paperittomaan tulokset).

Jokunen aika sitten hesarin toimittaja tuomitsi ankarasti erään kirjan, joka hänestä oli aivan turha ja vahingollinen kertoessaan siitä, miten hyvin muuan toisenvärinen nuorukainen oli sopeutunut ikätoveriensa joukkoon ja vietti reippaasti aikaa heidän joukossaan tekemällä, mitä sen ikäiset nyt tekevät, ei mitään sen kummempaa.

Moinen kirja oli hänen tuomionsa mukaan ilmeistä paperin haaskausta, joka rasitti yhteistä ilmastoamme -siis ei enempää eikä vähempää kuin ympäristörikos. Mieleen tulee, että mikäli kirjoittaja olisi sen sijaan kyhännyt surkean valitusvirren siitä, miten rasismi oli tehnyt hänen elämänsä helvetiksi, olisi papisto varmasti kohottanut se tärkeäksi kirjaksi, joka jokaisen pitäisi lukea.

Mutta koko juttu haisi nyt pahasti. Se oli kovin falski sikäli, että toimittaja itsekin oli  haaskaamassa paperia kirjoittamalla ammatikseen lehteen, joka levisi satojen tuhansien kappaleiden paperisina painoksina.

Hänhän siis myös aivan samoin, kuin tuo syyllistetty nuorukainen joka tapauksessa haaskasi luontoa kollegoidensa kanssa. Miksei koko paperilehteä lopetettu ja siirrytty pelkkään nettilehteen?

Pikemmin toivon kuin uskon hänen tutkistelevan tätä asiaa arkana sydämessään ja tuntevan kirjoitushäpeää -skrivskam. Pata kattilaa soimaa, sanottiin joskus.

Itselleni kirjoitushäpeä on yhtä tuntematon asia kuin synti fariseukselle enkä muuten tunne syyllisyyttä myöskään tuottamieni kaasujen takia.

Jälkimmäisille en mahda mitään ja kirjoitukseni taas julkaistaan melkein pelkästään bittiavaruudessa, niiden joutumatta lainkaan tekemisiin aineellisen tuotannon kanssa. Hiuksia en rupea tässä halkomaan. Yleisön pyynnöstä huolimatta palaan asiaan vielä hieman yksityiskohtaisemmin.