Muotitietoisuutta provinssissa

 

Kuvitellut ongelmat

 

Matti Virtanen, Ääripäät. Miten identiteettipolitiikka hajottaa Suomea. Docendo 2021, 311 s.

 

Matti Virtanen muistetaan etenkin äskettäisestä kirjastaan Ilmastopaniikki. Hoito-opas (2019) Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ilmastopaniikki .

Veitsenterävät analyysit ja kuvia kumartelematon ote lienevät hankkineet kirjoittajalle runsaasti vihamiehiä ja -naisiakin. Nykyäänhän tällaiset asiat ovat merkitykseltään hyvin lähellä uskontoa.

Tässä kirjassa kohteena ovat jälleen pyhät lehmät, joita lähestytään erityisesti haastattelemalla kellokkaita. Kirjoittajan asenne säilyy koko ajan viileän tutkivana ja välttää omia kannanottoja. Idiotismiinkaan ei suhtauduta sen typeryyttä osoitellen ja sillä herkutellen. Pikemminkin lähestymistapa on toteava: sellainenkin nyt vain kuuluu osana luonnon ja ihmiskunnan normaaliin järjestykseen.

Toki kirjoittaja aina joskus toteaa lukijoille: teitä on varoitettu.

Kirjoittaja ymmärtää identiteettipolitiikan laajasti ja asettaa sen muodot myös kansainvälisiin yhteyksiinsä. Niinpä tämä kirja ei rajoitu käsittelemään vain julkisuudessa ja etenkin ns. laatulehtien kulttuurisivuilla suhteettomasti hehkutettuja ulostemyrskyjä vesilasissa, vaan käsittelee varsin laajasti myös esimerkiksi suomenruotsalaisuutta ja etenkin sen pohjanmaalaista erityismuotoa.

Jopa kepulaisuutta tarkastellaan myös identiteettipoliittisena liikkeenä ja saamelaisuus on tietenkin myös kuvassa  mukana ja sen lisäksi jopa suomalaisuusliike, joka sekin alkaa olla uhanalaisen ryhmän edunvalvontaorganisaatio.

Nykyinen radikaali muoti (engl. radical chic) keskittyy toki meilläkin puhtaasti amerikkalaisten ongelmien ympärille ja pyrkii importoimaan käsitteitä, jotka meikäläisessä ympäristössä ovat joko irrelevantteja tai pelkästään naurettavia, kuten ajatus valkoisesta ylivallasta. Kansanvaltaisesti hallitussa valtiossa on valkoinen ylivalta tietenkin ainoa mahdollinen asiain tila väestöltään Suomen kaltaisessa maassa.

Puhtaasti amerikkalaisen yhteiskunnallisen tilanteen ja politiikan pohjalta lähteviä muoteja on toki yritetty sopeuttaa, vai pitäisikö sanoa kustomoida myös Suomen oloihin, kuten Komintern aikoinaan määräsi sopeuttamaan kuhinkin maahan lähetettävän sotapropagandan tuon maan omaan tilanteeseen.

Suomen kohdalla asia epäonnistui täydellisesti, mikä suurelta osin lienee johtunut asiaa hoitavien henkilöiden lahjattomuudesta, mutta paljolta asiaan lienee vaikuttanut myös pelko: vain pari vuotta suuren terrorin jälkeen ei ollut niinkään helppoa sanoa rehellisesti, miten asiat Suomessa oikeasti olivat. Niinpä Suomeen syydettiin propagandaa, joka väitti, että maa oli Saksan miehittämä ja että sen elintarvikepulakin johtui saksalaisten ryöstöpolitiikasta. Niinpä kansaa yllytettiin sabotaasiin ja vapaustaisteluun miehittäjiä vastaan…

No, meillähän nykyään on sitten vastaavasti osoitettu mieltä mustien (POC-ihmiset, people of color) oikeuksien puolesta ja siinä tuntuukin ongelmia ainakin tässä maassa riittävän oikein roppakaupalla. Tasa-arvo (equity tai levelling) tuntuu kovin kaukaiselta… Siihen pyrkimistä sen sijaan pidetään itsestään selvästi valtion ja kansakunnan velvollisuutena.

Nykyään emme elä totaalisen sodan oloissa, mutta oudosti ja yllättäen on etenkin akateemisen pintakuohuväen psykologia joka tapauksessa muuttunut totalitaariseksi, nollasummapelistä lähteväksi demagogiaksi, jossa looginen ajattelu ja analyysi on kokonaan jäänyt sanamagian ja keinotekoisten rintamanmuodostusten varjoon.

Virtanen viittaa asian selittämiseksi ns. kriittiseen teoriaan, joka jatkaa Frankfurtin koulukunnan perintöä, joka taas oli rajusti revisioitua marxilaisuutta. Niin sanotusta kulttuurintutkimuksesta on tullut tämän uusaatteilun pesäpaikka ja sen kanssa viihtyvät mainiosti erilaiset hämärät spekuloinnit, jotka ovat varsin kaukana varsinaisesta tieteestä sen klassisessa merkityksessä, kuten tunnettu Sokal Hoax ja sen myöhemmät versiot ovat riemukkaasti osoittaneet.

Kun tässä yhteydessä suomen kieli kuitenkin käyttää tiede-sanaa, saavat nämä spekulaatiot ansiotonta arvonnousua ja niitä käytetään ilmeisen tosissaan jo vakavan yhteiskuntapolitiikankin perusteluina. Toki jo pelkästään sen ymmärtäminen, ettei politiikka ole mitään tiedettä, vaan tahdon asia, ja että sellaiset ratkaistaan äänestyksillä, pitäisi riittää asian ymmärtämiseen. Valitettavasti tällaiset alkeelliset ajattelun valmiudet puuttuvat yhä useammin myös ja nimenomaan akateemista koulutusta saaneilta.

Akateemis-amerikkalaisten muotien mukaiset käsitteet mikroagressiosta cis-sukupuolisuuteen, postkolonialistisen tietoisuuden kehittämiseen, woke-kulttuuriin ja niin edelleen ovat itse asiassa niin väsyneen primitiivisiä ja meidän maahamme sopimattomia, ettei niitä viitsi edes pilkata.

Virtanen ei siihen pyrikään, vaan haastattelee niin sanottujen ääripäiden edustajia pitäen ilmeisesti koko ajan naamansa peruslukemilla. Suurena vaikeutena on ollut löytää vasemmalta ääripääksi tunnustautuvia tahoja. Sillä puolella strategiana on nimittäin ollut normalisoida omat, aivan uudetkin keksinnöt muka kaikkia koskeviksi yleisinhimillisiksi arvoiksi, joista poikkeaminen on ehdottomasti ekstremismiä ja jopa äärimmäistä pahuutta.

Temppu ei suinkaan ole uusi. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen hallitseva klikki käytti sitä keskeisenä aseenaan vuosina 1937-1938 tuhotessaan puolueen ja kansakunnan todelliset ja potentiaaliset oppositiovoimat.

Varsinaiset poliittiset ääriainekset näyttävät maassamme muodostuvan hyvin pienistä porukoista, joista etenkin oikealla sijaitsevat on myös tehokkaasti eristetty kaikesta poliittisesta vaikutusvallasta. Vasemman laidan väkivaltaromantiikasta nauttiva tämän päivän Rotfront on selvästi hyväksytympi ja erilaiset varis- ja silakkaverkostot näyttävät myös pitävän hallussaan aika vaatimattomia resursseja saamastaan moraalisesta tuesta huolimatta.

Itse asiassa olisin kyllä ollut kiinnostunut kuulemaan myös niiden henkilöiden ääntä, jotka radical chic eri muodoissaan on jyrännyt ja joiden uran ja elämän pilaamiseen se on pyrkinyt ilmeisesti jopa onnistuen.

Virtasen kirja ei erityisemmin tuo julki hälyttävää aineistoa maamme ilmapiirin polarisoitumisesta, pikemmin päinvastoin. Sen luettuani en myöskään vielä väitä ymmärtäväni, miten identiteettipolitiikka hajottaa Suomea. Yrittäähän se, mutta eihän näillä latteuksilla edes Jumalaa voi vielä pilkata.

Luulen joka tapauksessa, että kirjoittajan olisi kannattanut nostaa esille vielä yksi aspekti, nimittäin pelon ilmapiiri. Kuten mediassa on kerrottu, varsin monet ihmiset ovat meillä menettäneet työnsä innokkaiden woke-ihmisten valppauden ansiosta ja erilaiset marginaaliryhmät on päästetty määräämään asioista, joista päättäminen demokratiassa kuluu suurelle enemmistölle.

Jotakin on pahasti pielessä silloin, kun keskivertoihmiset eivät uskalla julkisesti sanoa rehellistä mielipidettään yhteiskunnallisista asioista ja jos uskaltavat, saattavat joutua systemaattisen ja organisoidun vainon kohteeksi.

Täytyy todeta, että olemme vaarassa luisua yhteiskuntaan, joka on mahdollisimman kaukana siitä 1960-luvun sosiologien kuvittelemasta pluralistisesta yhteiskunnasta, jossa vallitsisi niin sanottu orgaaninen solidaarisuus eli kaikkien spontaani uskollisuus järjestelmälle, joka antaa jokaiselle tilaa olla oma itsensä, vailla pakotusta ja pelkoa.

Hysterian lähteillä

Hysterian lähteillä

Matti Virtanen, Ilmastopaniikki. Hoito-opas. Docendo 2019, 410 s.

Kuten kerrotaan, vuonna 1212 muuan paimenpoika Ranskassa kertoi nähneensä näkyjä Kristuksesta ja saaneensa sanoman, että myös lasten oli lähdettävä ristiretkelle Pyhään maahan. Matka sujuisi kävellen, sillä Jumala kuivattaisi meren lastensa edessä.

 Paavi Innocentius III ylisti lasten uskoa ja totesi heidän saattavan veltostuneet aikuiset häpeään.

Kun tuhannet lapset sitten olivat päässeet Marseille’hin, he joutuivat huijarien kyytiin ja heidät myytiin Välimeren taa orjiksi. Myöhemmin keisari Fredrik II hirtätti petolliset laivurit.

Koko tarinan historiallisuutta on epäilty, mutta lienee epäilemätöntä, että tuon ajan massamittaisen hysterian ilmiöt ovat sen taustalla.

Seuraavalla vuosisadalla, Mustan surman aikana esiintyi myös vastaavia ilmiöitä: ilmeni ekstaasiin päättyvää pyhän Vituksen tanssia ja ruoskijakulkueita; äkkikuolemaa ja maailmanloppua pelättiin ja edellistä ihan syystäkin. Sitä paitsi taivaalla oli nähty pyrstötähtiä ja Englannissa raivosivat myrskyt, jollaisia ei ennemmin tai myöhemmin ole koettu. Kato ja kuivuus toivat nälän tullessaan.

Egon Friedell mainitsee myös Mustan surman aikana tapahtuneen jonkinlaisen lasten ristiretken, mikä tuntuukin luonnolliselta. Kun aikuiset joutuvat suunniltaan, tarttuu heidän hysteriansa tietenkin heti myös lapsiin.

Todistamme parhaillaan samankaltaista hysterian aaltoa. Sen nimi on ilmastonmuutos (ei siis ilmaston muutos).

Ilmaston muutos on tietenkin tosiasia, sillä se on muuttunut koko ajan, niin kauan kuin maailma on seisonut ja tulee myös muuttumaan.

Parin viime vuosikymmenen aikana koko asialle on kuitenkin annettu aivan uusi merkitys ja sen pohjalle on perustettu uusi uskonto, jolla on omat rituaalinsa ja todistajansa. Lapsia ei ole kyydistä tietenkään puuttunut ja itse asiassa vilkaisu kirjakauppaan osoittaa, että heitä nimenomaan yritetäänkin värvätä tähän uuteen Vituksen tanssiin mukaan.

Sääliksi käy. Uuden uskonnon käyteaineena on taaskin hysteria, mielentila, jota pidetään sitä ansiokkaampana, mitä enemmän suunniltaan ihminen menee. Muuan tunnettu Greta on suorastaan nähnyt, miten hiilidioksidi tässä maailmassa virtailee ja tekee tuhojaan. Hän näyttää nyt tietä koko maailmalle.

Matti Virtanen kuuluu Skepsis-yhdistyksen perustajiin ja rohkeni esittää myös ilmastonmuutosortodoksian adepteille eli IPCC:n doktriinin kannattajille kysymyksiä, joihin tuon organisaation julkaisut eivät anna vastauksia. Hänen kirjansa koostuu etupäässä ilmastonmuutosskeptikkojen (ei siis denialistien) haastatteluista.

Kysymykset ovat osittain samoja, jotka minuakin maallikkona ovat vaivanneet. On näet tuntunut kovin kummalliselta se suhtautumistapa, jossa oletetaan tarkoin tiedettävän, millainen merkitys ilmaston muutokseen (troposfäärin lämpenemiseen) on tietyllä määrällä ilmakehään päästettyä hiilidioksidia.

Itse asiassahan siitä on vain erittäin epätarkkoja arvioita. Edes koko sitä mekanismia, jonka mukaan tuo hiilidioksidin lämmittävä vaikutus toteutuu, ei itse asiassa tunneta lainkaan.

Tarkemmin sanoen periaate (kasvihuoneilmiö) tunnetaan kyllä ja voidaan laboratorio-olosuhteissa osoittaa. Nyt on kuitenkin niin, että maapallo on niin monimutkainen kokonaisuus, että on käytännössä mahdotonta osoittaa edes jonkinlaisella tarkkuudella, mikä rooli sen pintalämpötilan muutokseen on sellaisella yksittäisellä tekijällä kuin hiilidioksidin määrä.

Lämpeneminen on kyllä tosiasia, mutta ei siinä mitään uutta ole. Täällä on menneisyydessä ollut paljon lämpimämpää kuin nyt, eikä samaa lämpötilaa ole mahdollista saavuttaa uudelleen, vaikka kaikki maailman hiili päästettäisiin ilmakehään.

Sitä paitsi odotettu parin asteen lämpötilan nousu ei ole suinkaan vain ja tuskin edes enimmäkseen negatiivinen ilmiö. Lisähiilidioksidin ansiosta maapallo on alkanut entistä enemmän vihertää ja pidentyvä kasvukausi on ainakin meille pelkkää plussaa.

Mutta entäpä ne sään ääri-ilmiöt ja merenpinnan nousu? Mitä niille voitaisiin tehdä?

Tähän vastaus näyttää ainakin skeptikkojen mielestä olevan, ettei mitään hiilidioksidin kontolle pantavia ääri-ilmiöitä ole edes tapahtunut. Hirmumyrskyjä taas on ollut aina ja niiden syntyä kannattaa etsiä mieluummin merivirtojen oskillaatiosta, joka muutenkin saattaa olla ilmaston kannalta merkittävämpi seikka kuin hiilidioksidin lisääntyminen.

Merenpinnan nousu taas on ollut hidasta ja rauhallista. Vaikka se tuokin tulevaisuudessa rannikoilla asuville ongelmia, ei niiden ratkaiseminen hiilidioksidipäästöjä vähentämällä ole realistista. Niihin kannattaa sopeutua, kuten lämpenemiseen muutenkin.

Itse asiassa lämmin ilmasto on ihmisen kannalta parempi kuin kylmä. Ei siitäkään niin kovin kauan ole, kun Grönlanti oli vielä nimensä mukaisesti vihreä saari. Myös Lapin tunturit olivat aikoinaan metsän peitossa.

Oswald Spengler on pitänyt nimenomaan länsimaisen ihmisen erikoisuutena sitä, että havaitessaan ongelman, hän oitis kysyy itseltään, mitä sille pitäisi tehdä.

Monet asiat ovat sellaisia, ettei ihminen niitä voi muuttaa, vaikka miten haluaisi. Useimmat ilmastoon vaikuttavat tekijät ovat sellaisia.

Hiilidioksidin määrä ilmakehässä on tässä suhteessa poikkeus ja oli jo varmastikin aika herätä huomaamaan, että sen loputon lisääminen sisältää riskejä.

Mutta olisi naiivia kuvitella, että ilmaston hallitseminen olisi ihmiselle mahdollista ja että se voitaisiin jopa tehdä äkillisillä poliittisilla päätöksillä. Ilmastovaalit oli varsin huvittava termi, joka kuvastaa aivan epärealistista mentaliteettia. EU-parlamentin vihertäminen on osa samaa Vituksen tanssia kuin muukin aikamme radical chic, jonka piiriin lapsiakin pakotetaan.

Luonnon säästäminen on vakava ja tarpeellinen asia. Siihen kuuluu ympäristömyrkkyjen käytön lopettaminen, uhanalaisten lajien säilymisen edistäminen ja monet muut asiat.

On kohtuutonta, että maagisen merkityksen saanut hiilidioksidipäästöjen vähentäminen syö nyt resursseja kaikelta muulta.

Sitä paitsi viherhysterian valtaamat ihmiset ovat herkkiä tekemään poliittisia päätöksiä, jotka saattavat vain pahentaa luonnon tilaa ja jopa lisätä maapallon hiilipäästöjä, vakka ne omassa maassamme vähenisivät.

Kyvyttömyys ja haluttomuus suhteuttaa asioita on päässyt vallalle ja näyttää siltä, että joidenkin mielestä on sitä ansiokkaampaa, mitä enemmän hankaluuksia jostakin ilmastonmuutokseen liittyvästä päätöksestä sen noudattajille on, riippumatta siitä, mikä merkitys sillä on itse asian kannalta.

Sitä paitsi Suomi on tehnyt aivan poikkeuksellisen paljon luonnon säästämisen hyväksi, siinä luvussa myös hiilidioksidipäästöjen rajoittamiseksi kohtuulliselle tasolle.

Mikäli niiden maanista rajoittamista kohti nollaa pidetään arvona sinänsä, on hyvin todennäköistä, että se tapahtuu monien arvokkaiden asioiden kustannuksella, liittyen terveyteen, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, taloudellisen toimeliaisuuden elinehtoihin ja niin edelleen.

Kirjan luettuani olen entistä vakuuttuneempi siitä, että kaikki hysteria on syytä jättää pois siitä politiikasta, joka meillä kohdistuu ekologisiin kysymyksiin.

Me emme yksin, emmekä edes Euroopan yhteisön voimin voi vaikuttaa asioihin ratkaisevasti. Teemme koko ajan osamme mallikelpoisesti ja meillä on syytä vaatia samaa muiltakin.

Nyt ei ole syytä poukkoilla eikä hötkyillä enempää maidonjuonnin kuin lihansyönninkään kanssa, polttomoottorien käytöstä tai sähkön tuotannosta puhumatta. Me tarvitsemme pohjoisessa maassa paljon lämpöä ja metsäteollisuudessa sähköä, joiden tuottaminen on syytä optimoida eri tekijöiden suhteen.

Hiilijalanjälki tulee näillä leveysasteilla tietysti aika suureksi, mutta entäs sitten?

Eiköhän tämä tuleva lämpökausi asiaa auta, ellei sitten käykin niin, että ilmasto alkaa pian taas kylmetä.

Sekään ei ole mahdotonta.