Vähän tervehdyksistä

Kirvesvartta

 

The Economist on varsin laadukas lehti, jolla on yhä vanhanaikainen tapa julkaista artikkelinsa anonyymeinä. Kukin nimimerkki hoitaa omaa palstaansa ja on yleensä hyvin siihen perehtynyt.

Yksi palstan pitäjä on nimeltään Johnson ja logossa esiintyvä peruukkipää paljastaa heti, että kyseessä ei ole esimerkiksi Boris, vaan tohtori Samuel, tuo suuri englannin kielen mestari.

Tällä kertaa Johnson havainnoi englannin kielen puutteita verrattuna muihin eurooppalaisiin kieliin. Englantihan on varsin idiomaattista ja vaikka uusi kansainvälinen lingua franca on taipunut hyvin itse kunkin tarpeita vastaamaan, kuulostavat monet ulkomaalaisten englantiinsa kyhäämät fraasit hyvin oudoilta natiivin korvaan.

Siten englanniksi voi hyvin sanoa good morning! tai good night!, mutta naapuri katsoo teitä ihmeissään, jos sanotte hänelle good weekend! Mitäs siinä sitten pitäisi sanoa?

Sitä ei Johnson kerro, mutta esittää sen sijaan litanian muitakin tervehdyksiä, joita englanti ei tunne. Englannissa sanotaan päivän sankarille happy birthday, mutta ei sen sijaan congratulations! Jälkimmäinen panisi anglosaksin ihmettelemään syytä moiseen. Hollantilaiset sen sijaan onnittelevat myös päivän sankarin perhettä, etenkin äitiä, mikä voisi olla hauska tapa englannissakin -ja miksei myös suomessa.

Kun joku lähtee suorittamaan vaativaa tehtävää, sanotaan hänelle englanniksi good luck, vaikka itse asiassa olisi tarvetta enemmänkin vaikkapa sisusta tai rohkeudesta, joita tarvitaan.

Ranskalainen saattaa tällöin sanoa bonne chance, mutta paremmin voisi sopia toinen ilmaus: bon courage! Itse minua miellyttää tällaisessa yhteydessä saksan Hals- und Beinbruch, kaikessa makaaberissa huumorissaan. Sitä Johnson ei jostakin syystä suosittele. Ja italialainen toivottaa suden suuhun: in bocca al lupo!

Muuten Johnson kyllä yllyttää kokeilemaan toisten kielten ilmauksia paikkaamaan englannin kielen aukkoja eri tilanteissa. Kun joku lähtee töistä, voidaan häntä evästää saksaksi Feierabend! ja kun hän on lähdössä töihin, voidaan sanoa italialaisittain buon lavoro! Ehkäpä saksalaisten ja italialaisten kannattaisikin vaihtaa fraasejaan?

Englantihan on hyvin avoin lainauksille: bon voyage ja bon appétit ovat yleisessä käytössä eikä ”omia” ilmaisuja ole edes tarvittu.

Kirjoittaja mainitsee myös sen, että skandinaavisista kielistä puuttuu sanan please vastine ja se saa heidän englantinsa joskus kuulostamaan hyvin töykeältä, jos nimittäin tuo pikku sana jää pois. Johnson ei näytä oikein noteeraavan tuota var så god -sanontaa, kenties ei tunnekaan.

Sen sijaan hän huomauttaa, että heiltä toki löytyy samaa asiaa palvelevia muita ilmaisuja, kuten är du snäll, om jag kan fråga ja niin edelleen. Lisäksi ruotsalaisilla on sanonta, joka englannista puuttuu: tack för senast! Sen kääntäminen englanniksi on kovin kömpelöä. Ehkä sen voisi lainata englantiinkin? Kysyn vain.

Japanilaisten monikäyttösana sumimasen tarkoittaa, että jollakin asialla ei ole loppua. Näin juhlallisesti saatetaan ilmaista anteeksipyyntöä, jos vaikka keskeytetään toisten hissimatka, mutta sana voi tarkoittaa myös kiitollisuutta, sitä ettei sillä ole loppua…

Kun oma kielemme on suomalais-ugrilainen, kuulostavat indoeurooppalaiset lainat sen seassa usein hölmöiltä ja vähintäänkin keikailevilta. Ehkä niitä harrastetaankin juuri jälkimmäiseen tavoitteeseen pyrkien.

Sen sijaan voisimme ainakin kokeilla virolaisia ilmauksia, niitä on myös sellaisille asioille, joille meillä ei ole omaa sanontaa.

Kun vaimo lähtee aamulla töihin, hyvästelen hänet yleensä sanomalla hyvää päivää! Tähän hän saattaa vastata esimerkiksi perinteiseen suomalaiseen tapaan -kirvesvartta! Sivulliset saattavat kuitenkin hölmistyä moisesta sananvaihdosta. En väitä, että kyseessä olisivat onnistuneet uudistukset.

Miksemme sen sijaan kokeilisi virolaista sanontaa jõudu tööl! -voimaa työhön! Anteeksipyyntö on suomalaisille perinteisesti vaikeasti esitettävä asia, joten ehkä voisi kokeilla, sujuisiko asia paremmin, jossa käytettäisiin virolaista sanaa vabandage! Myös sana tere! on korrektimpi kuin suomen terve! Jälkimmäistä ei voisi käyttää esimerkiksi korkeille valtakunnan edustajille, mutta edellistä kyllä. Vai olenko erehtynyt?

Ja sitten nuo tere hommikust!, tere õhtust! Suomen kielessä esimerkiksi normaalikielen sanonta hyvää päivää on niin kaukana vaikkapa savolaisesta vastineestaan hyvvee päevee, että sen käyttö kuulostaa hienostelulta. Samaa koskee hyvän illan toivotusta: hyvvee iltoo! Virolaiset vastineet olisivat niin sanoakseni puolueettomia, koska eivät kuulu mihinkään murteeseemme.

Venäjässä on tietenkin paljon hyviä sanontoja, joilla on joskus jo suomalaiset muodotkin: kuinka voitte (kak poživaete) sanotaan suomeksi perinteiseti kappusivai! Eikös olekin luontevaa ja helppo lausua! Zdravstvuj/te on aika konstikas alkuperäisessä asussaan, mutta suomalaiset ovat aina onnistuneet muotoilemaan sen kielemme mukaiseksi: rastui!/rastuitte! Mutta kyllä tuo tere! on parempi ja ytimekkäämpi ainakin kotimaisessa arkikäytössä.

 Toki sanat ja sanonnat saavat merkityksensä siitä kielestä, jonka yhteydessä käytetään. Anna-Lena Laurén tapasi kerran venäläisen, joka oitis ryhtyi sinuttelemaan häntä, vaikka puhuttiin venäjää. Olen itse joskus kokenut saman, ja se kyllä kuulostaa uppo-oudon suusta erittäin törkeältä.

 Molemmissa tapauksissa kyseessä olivat maamme kulttuuria hallitsevat henkilöt, jotka sitten suuresti ihmettelivät, kun heidän käytöksensä ei kelvannutkaan. Kysymys sinuttelusta on toki sitten oma problematiikkansa, josta ei sen enempää.

Takavuosina muuten oli meilläkin käytössä jonkin verran latinalaisia tervehdyksiä, kuten ave! vale! ja salve! Ne, kuten myös juomapöydässä käytettävä servus! sopivat hyvin suomalaiseen suuhun.

Ongelma taitaa vain olla se, ettei niitä enää ymmärretä muualla kuin latinalaisissa maissa. Eikä meillä, toisin kuin englannissa(?) ole erityistä tarvetta löytää kieleemme uusia ilmauksia. Kunhan käytettäisiin riittävästi vanhojakin.

What do you want to do ?

New mail

What do you want to do ?

New mail

Lontoon päivällispöytien ääreltä

 

Suuren muistiinmerkitsijän oppivuodet

 

James Boswell, Lontoon-päiväkirja 1762-1763. Suomentanut Jouko Linturi, esipuheen kirjoittanut Yrjö Kivimies. Tammi 1952, 333 s.

James Boswellin nimen tuntee jokainen vähänkin sivistynyt englantilainen. Tämä nimi liittyy erottamattomasti Samuel Johnsoniin, johon anglosaksisessa kirjallisuudessa usein viitataan vain lyhyesti tohtori Johnsonina.

Sen nimisiä tohtoreita maailmassa lienee ollut kymmenin tuhansin, mutta Samuel Johnson on saanut kunnian tulla kiistattomasti ensimmäiseksi kaikkien tohtori Johnsonien joukossa kai siksi, että hän suorastaan symbolisoi kotimaataan, Englantia, sek hyveineen että pikku paheineen (ks. Vihavainen: Haun johnson tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Erään kiteytyksen mukaan Johnson oli suorastaan luonnottomassa määrin englantilainen olento.

Johnson muistetaan nykyään lähinnä englannin kielen sanakirjastaan ja Boswell taas Johnsonin elämäkerran kirjoittajana. Elämäkerta on suomeksikin ja on sanottu, että paras Samuel Johnsonin teos on juuri tuo Boswellin hänestä kirjoittama elämäkerta.

Boswell on todella mestarillinen jokapäiväisen elämän kuvaaja myös tuossa elämäkerrassaan ja tätä taitoa hän harjoitteli kirjoittaessaan päiväkirjaansa, josta yksi nide on nyt käsillä.

 Yllättävää kyllä, se julkaistiin ensi kerran vasta 1950-luvun alussa, koska suku ei halunnut julkisuutta kaikelle sille, mitä Boswell kirjassaan kuvaa. Nuoren miehen jokapäiväisiin ongelmiin kuului näet tietenkin myös seksuaalisten tarpeiden tyydyttäminen ja tämä puoli kaikkine seurauksineen on kirjassa hyvin vahvasti esillä.

Tässä suhteessa hyvä vertailukohta on Samuel Pepysin päiväkirja, joka ajoittuu restauraation ja Lontoon palon aikoihin. Myös se on hyvin avomielinen ja laajasti arkipäivää kuvaava teos. Sekin löytyy myös suomeksi.

Sankarreihin uskonut historioitsija Thomas Carlyle, joka nosti rehellisyyden metafyysiseen arvoon ja lähes kaiken muun yläpuolelle, piti tohtori Johnsonia suurena miehenä juuri tuon ominaisuuden takia. Hän ei sietänyt perienglantilaista pahetta nimeltä cant eli ukokultaisuutta.

James Boswellin Carlyle katsoi nousseen suuruuteen samalta pohjalta: myös tämä oli täysin rehellinen ja sen takia osasi myös arvostaa Johnsonia. Johnson oli sankari ja Boswell sankarinpalvoja, joka sekin osoitti mielen jaloutta ja sai valonsa sankaruudesta kuin kuu auringosta.

Boswell toteaa päiväkirjaansa aloitellessaan, että tulee kirjaamaan ylös kaiken merkittävän eikä koskaan valehtele. Mikäli jostakin asiasta ei voi kirjoittaa, hän jättää se kokonaan kertomatta.

Nyt voimme van arvailla, mitä tästä päiväkirjasta sitten oikein puuttuu, mutta eihän mikään täällä maan päällä ole täydellistä, kenties aritmetiikan yhtälöitä lukuun ottamatta, mutta nekin ovat vain tautologioita kuten matematiikka yleensä ja siksi epäkiinostavia.

Joka tapauksessa on selvää, että tätä teosta voi pitää poikkeuksellisen uskollisena kuvauksena omasta ajastaan ja sen ajattelu- ja toimintatavoista ainakin tietyissä piireissä. Tässä tapauksessa nuo piirit käsittivät suuren osan Englannin henkisen elämän parhaimmistosta.

Mitä Englantiin tulee, sen suhde Skotlantiin ja skottien suhde emämaahan on poikkeuksellisen kiinnostavasti käsitelty tässä kirjassa. Englantilaisilla oli tiettyä ylenkatsetta skotteihin nähden ja yleisesti muistetaan aina Johnsonin letkautus Boswellille: maailmassa on paljon mahtavia näkyjä, mutta skotille mahtavin on se maantie, jota pitkin pääsee Englantiin…

Tuon lauseen kuullessaan Boswell ei suinkaan paennut lähimpään turvalliseen tilaan, vaan nauroi hereästi muiden mukana: kyseessähän oli personoituneen Englannin, John Bullin aito näkökulma. Sisimmässään hän kuitenkin hieman arvosteli mestariaan tämän johdosta.

Boswellin oma suhde Englantiin oli komplisoitu. Hän kuului ylhäiseen skottilaiseen sukuun ja puhui skottilaisittain murtaen, mutta opetteli seurapiireissään puhumaan englantia, kuten joskus asian ilmaisi. Itse asiassa skottien seura Lontoossakin oli hänestä yleensä liian rahvaanomaista ja karkeaa. Älyllinen taso oli siellä matala, olipa skottilaisten ajattelijoiden taso sitten miten korkea tahansa.

Kirjoittajan skottilainen veri toki kuohahti, kun rahvas teatterissa joskus, muutaman ylämaalaisen tullessa sisään, alkoi huudella ”no Scots, No Scots!”. Silloin Boswell nousi vimmoissaan ylös ja vaati huutajia vastaamaan sanoistaan. Tappelua ei sentään tullut.

Kuten tunnettua, skotit tunsivat katkeruutta Stuartien kukistamisesta ja sen jälkeisestä menosta, joka oli tuonut lopulta maahan kielitaidottomat ja typerät Yrjö-kuninkaat. Skottilaiset jakobiitit hautoivat yhä revanssia ja sen onnistumisen mahdollisuuksia pohdittiin.

Boswell oli lapsena ollut hyvin uskonnollinen ja pelännyt helvettiä. Nyt hänen suhteensa uskontoon oli valistuneen tasapainoinen ja hän oli ahkera kirkossa kävijä, Englannin kirkkokin alkoi tuntua asianmukaiselta ratkaisulta ja jakobiittinen katolisuus olisikin ollut mahdollista vain salaa.

Pimeää Boswell pelkäsi yhä kuollakseen, vaikka taikauskoisuudesta ei kirjassa juuri näy merkkejä. Toki myös rosvot olivat reaalinen vaara ja niitä sankari pelkäsikin Oxfordin matkallaan. Pistoolit oli pidettävä ladattuina.

Itse asiassa nuori mies halusi vastoin isänsä tahtoa tulla kaartinupseeriksi ja lähestyi milloin ketäkin potentaattia saadakseen asianmukaisen viran, joka olisi maksanut myös paljon rahaa.

Käytyään eräässä kaartin joukko-osastossa Boswell vakuuttui siitä, että upseerit elävät miltei kaikkia muita paremmin ja työtäkin on kovin vähän. Ns. linjarykmentin upseeriksi hän ei sen sijaan olisi ruvennut mistään hinnasta. Viran piti olla Lontoossa.

Mistään ei imene, että Boswellilla olisi ollut mitään valmiuksia upseerin uralle, ellei sellaiseksi katsota tottumusta alempiensa komentamiseen. Sodan raakuudet ja rasitukset kauhistuttivatkin häntä, eikä hän näköjään tosissaan koskaan aikonut joutua sotakentälle. Käytyään katsomassa jukista teloitusta hän oli sairaana pitemmän aikaa.

Oli epäilemättä onnellista, että Boswellista ei koskaan tullut upseeria kuten sekin, että hän kerran sattumalta kohtasi Samuel Johnsonin.

Siitä alkoi muuan legendaarinen ystävyys, joka tuotti aikakautensa parhaimpiin kuuluvaa proosaa. Siitä osa on päässyt jälkipolvien luettavaksi vasta niinkin myöhään kuin 1950-luvulla. Voidaan vain toivoa, että saman luokan materiaalia menneiltä vuosisadoilta paljastuu vielä lisääkin.

 

Aksentti

Aksentti

The Economistissa kirjoittaa nimimerkki Johnson aiheesta Kansakunnan ääni. Sivumennen sanoen, nimimerkillä kirjoittaminen on tämän lehden tunnus ja tässä tapauksessa se on toiminut mielestäni hyvin.

Mitä Johnsoniin tulee, hän logosta päätellen haluaa antaa assosiaation 1700-luvun suureen perienglantilaiseen ajattelijaan Samuel Johnsoniin, jolle common sense ja rehellisyys olivat korkeimpia arvoja. Aika erikoista tässä maailmanajassa, sanoisin.

Joka tapauksessa Johnson tässä tarttuu hyvin englantilaiseen aiheeseen. Pinta-alaltaan pienessä maassa on uskomaton määrä murrealueita ja jokainen, joka on siellä hieman matkaillut, tietää, että erot ovat suuria, ehkäpä yhtä suuria kuin meillä tai suurempiakin.

Englannissa sattuu sitä paitsi olemaan niin, että ihmisen ääntämys paljastaa helposti hänen luokka-asemansa ja sellainenhan siinä maassa oletetaan jokaisella olevan.

Niinpä kaikkien niiden, jotka tulevat varsinaisesti englantilaisilta alueilta Lontooseen politiikkaa tekemään, on opeteltava ”puhumaan kunnolla”, toteaa Johnson. Kaikki tavoittelevat Kaakkois-Englannin aksenttia, joka tunnetaan myös nimellä Received Pronunciation (RP) ja joka yhdistetään public schooleihin (pukka schools).

Skottilaista, walesilaista ja irlantilaista aksenttia voidaan piireissä vielä sietää, mutta joku työväenluokkainen Brixtonin ja Yorkshiren ääntämys on paras jättää pois, ellei halua assosioitua vääriin piireihin.

Itse asiassa joillakin poliitikoilla on kyllä tarvetta saada ääniä juuri näistä piireistä ja Johnson on havainnut, että James Callaghan on säilyttänyt jotakin West Countryn ääntämyksestä ja Harold Wilsonin puheesta voi tavoittaa jotakin yorkshirelaista. Muillakin on esiintynyt pyrkimystä pois kaikkein yläluokkaisimmasta ääntämyksestä.

Amerikassa asiat ovat toisin. Vaikka vallitsevana on ”yleisamerikkalainen” aksentti, on neljä viime presidenttiä poikennut siitä.

Trumpilla on selvä newyorkilainen ääntämys ja Barack Obama kääntyi tarvittaessa myös afroamerikkalaiseen moodiin. George Bushin teksasilaisuus oli osa hänen imagoaan kuten myös Clintonin arkansasilaisuus.

Tällä hetkellä eteläiset aksentit vallitsevat Washingtonin kamareissa. Englannissa vastaavanlainen maantieteellinen aksenttien keskittymä ei tunnu todennäköiseltä.

Amerikan tilannetta selittää se, että poliitikkojen on asuttava vaalipiirissään ja siellä on paras viljellä paikallisuuksia. Toinen syy on Lontoon hallitseva asema brittiläisessä politiikassa.

Ranskassa samanlainen pääkaupungin valta-asema on todellisuutta, mutta Saksassa kaikki on toisin. Siellä on pieniä tai pienehköjä keskuksia ja olisi aivan mahdotonta, että vaikkapa Baijerissa joku yrittäisi puhua berliiniläisittäin.

Venäjässä on hauska sanonta: puhua ilman aksenttia –govorit bez aktsenta. Siinähän tuntuu ilmenevän ajatus, että ”oikeassa” venäjässä ei aksenttia ole lainkaan, se tulee vasta väärin puhuttaessa.

Joka tapauksessa jotkut johtajat ovat siellä puhuneet selvällä aksentilla, Stalin puhui gruusialaisittain ja Gorbatšov etelävenäläisittäin. Pohjois-Venäjän ”ookkaajat”, joilla näyttää tässä asiassa säilyneen suomalaisuuden vaikutus, ovat sen sijaan pysyneet poissa näyttämöltä.

Joku natiivi tokaisikin, että ”ookkaaminen” (”o”-kirjain äännetään o:na eikä a:na) tekee niin maalaisen vaikutuksen, ettei ookkaavaa presidenttiä voisi edes kuvitella.

Vaikka Putinilla lienee suomensukuista taustaa, on hän taustaltaan ennen muuta alemman keskiluokan pietarilainen tai pikemminkin leningradilainen ja nythän myös entiset ääntämiserot Pietarin ja Moskovan välillä ovat tasoittuneet.

Mutta Englannin aksenttikysymys näyttää joka tapauksessa sitkeästi vain pysyvän, vaikka yleinen suvaitsevaisuus muuten jo vallitsee maassa. Jopa BBC on avannut ovensa erilaisille aksenteille ja kuulee niitä parlamenteissakin.

Downing Street kulkee kuitenkin jäljessä, vaikka senkin kannattaisi varmaankin luopua elitismistä näinä populistisina aikoina, päättelee Johnson.

Tiedäpä häntä. Mutta mikä on aksenttien tilanne tässä omassa maassamme?

Meillähän Helsinki alkaa olla jo samanlainen ylivoimainen keskus kuin Lontoo Englannissa. Näkyykö asia politiikassa?

Presidenteistä Kekkonen ainakin minun mielestäni äänsi itäsuomalaisittain, kun taas Koiviston turkulainen ääntämys oli ilmeistä kuurolle Gretallekin. Niinistön länsisuomalaisuutta taas on vaikeampi havaita, ehkäpä hän puhuu jonkinlaista perushelsinkiä.

Tuo jälkimmäinen on se, mitä YLE suoltaa päivittäin ja siinä voi –Niinistöstä poiketen- havaita myös monia aivan epäsuomalaisia vivahteita, ajatellen siis perinnäistä ääntämystä.

Sen sijaan, että paino sanoissa olisi ensimmäisellä tavulla, mikä on ollut suomalaisen puheen tunnusmerkki kaiketi vuosituhansia, kiekaisee helsinkiläistynyt naisihminen sen sanan loppuun, jossa sävelkorko sitä paitsi nousee huimasti.

Olen hieman ihmetellyt, mistä moinen muoti mahtaa juontua ja epäilen, että kyseessä on ns, stadin slangi-ilmiöön verrattava erottautumisseremonia: vaikka puhutaan suomea (kun on pakko tai jos ei muuta osata), pyritään puhumaan sitä tavalla, jota muiden suomalaisten on vaikea tai mahdoton matkia.

Ainakin moinen puhetapa kuulostaa jossakin määrin vähämieliseltä ja panee epäilemään puhujan ymmärrystä siitä, mitä suomenkieli oikein on. Naiset kukaties pyrkivät, etenkin korkealla kiekaisullaan, korostamaan naisellista sievyyttään, mikä on tietenkin heille sallittava, mutta tuntuu siltä, että se olisi syytä jättää vaikkapa small talkiin, ettei asiapuheen vakuuttavuus suotta kärsisi.

Erilaiset aksentit joka tapauksessa kuuluvat puhutussa suomenkielessä ilman muuta asiaan ja tämä koskee myös politiikkaa.

Johannes Virolainen puhui täyttä kannakselaista karjalan murretta ja vaikka sitä käytettiin myös puskafarssien koomisissa rooleissa, ei Virolaisen karisma tai auktoriteetti siitä lainkaan kärsinyt. Päin vastoin, hänen erikoislaatuinen talonpoikaisimagonsa vain vahvistui.

Suuret persoonat taitavat tällä hetkellä loistaa politiikastamme poissaolollaan. Niinpä myös murteiden ja aksenttien vaikutus näyttää vähentyneen. Luultavasti niitä osataankin enää varsin heikosti.

Kohtahan kai kaikki puhumme jonkinlaista englannin sekaista mössöä. Vai jokohan piankin aletaan vaatia, että itse kukin osaa kieltä nimeltä putonghua, jota jo nyt reilusti yli miljardin ihmisen vaaditaan osaavan.

Niinku se on

 

Sanojen kuurnitsijan työkenttää

 

Motto: Lexicographer -A harmess drudge

that busies himself in tracing the origin and

detailing the signification of words.

Samuel Johnson, A Dictionary of the

English Language, 1755.

 

The Economist on muuan huomionarvoisimmista englanninkielisistä lehdistä. Sen artikkelit ovat anonyymejä, mutta muutamilla palstoilla kirjoitetaan pysyvien nimimerkkien alla.

Muuan sellainen palsta on Johnson, jonka nimi viittaa tuohon 1700-luvun ”harmittomaan ahertajaan”, kuten Samuel Johnson tyypillisen sukkelaan tapaansa itseään nimitti.

Uusimmassa lehdessä (25.11.-1.12.) Johnson kirjoittaa otsikolla Nimittäkää asioita oikeilla nimillään (Say it like it is). Kirjoittaja viittaa aluksi George Orwellin 1940-luvulla esittämään kritiikkiin eufemismien käyttämistä vastaan ja myös vastaaviin uudempiin ilmiöihin.

Paitsi eufemismien käytöllä, asioita vääristellään myös liioittelulla. Kun aikoinaan puhuttiin sovinismista ja sitten seksismistä, on nykyään käytettävä naisvihaa (misogyny) samoista asioista.

Niitä taas, jotka eivät ole omaksuneet vasemmistolaisia rotudoktriineja, ei nykyään enää nimitetä asenteellisiksi, ennakkoluuloisiksi tai edes rasisteiksi, vaan heidän kerrotaan olevan valkoisen ylivallan (white supremacy) kannattajia. Vielä kymmenen vuotta sitten termi oli varattu uusnatseille.

Vastaavasti niitä, joita kerran kutsuttiin idiooteiksi, alettiin aikoinaan kutsua kehitysvammaisiksi ja sittemmin erityisiksi, joka taitaa nykyään olla sekin jo paha sana.

Äärimmäisin terminologia tulee tietenkin Amerikasta, jossa kommunisti ja fasisti eivät mitenkään liity sirppiin ja vasaraan tai hakaristiin, vaan niitä voidaan käyttää jokaisesta, joka on sosiaalisessa mediassa eri mieltä jostakin asiasta. Tämä kuulostaa jo meilläkin kovin tutulta…

Johnsonin neuvo kirjoittajille kuuluu: kun ette kuitenkaan pysty huutamaan kovempaa kuin lauma, keskittykää sen sijaan käyttämään tarkoittamaanne asiaa hyvin kuvaavia termejä sen sijaan, että käyttäisitte asiattomia eufemismeja tai räikeää liioittelua. Kieltä vastaan tehdyt rikokset vaikeuttavat ajan mittaan todellisten ihmiskuntaa vastaan tehtyjen rikosten kuvaamista.

On itse asiassa kovin hullunkurista, että kun pyrimme huoltamaan omaa kieltämme, joudumme täällä suomalaisella kielialueella katsomaan, miten asiat ilmaistaan muodikkaan luovan luokkamme esikuvakielessä, englannissa ja erityisesti sen amerikkalaisessa variantissa.

Mutta niin se vain on. Nykyään pyrkii jokainen, joka haluaa muiden (yhtä typerän vertaisryhmänsä) silmissä olla jotakin ja ainakin kuulua joukkoon, käyttämään mahdollisimman idiomaattista ja valitettavasti samalla usein idioottimaista englantia, jonka alkuperä on jossakin Amerikan slummialueilla tai muodikkailla kampuksilla. Sitä sitten käännellään parhaan ymmärryksen mukaisesti.

Tämä on yhtä ymmärrettävää kuin pinnallistakin. Matkiminen lähtee kunnioituksesta ja mikäli terve itsekunnioitus puuttuu, matkitaan sitten niitä, jotka näyttävät ns. suuren maailman silmissä olevan muodikkaita. Todettakoon, että miehistä on vähitellen tullut aivan yhtä muotitietoisia kuin naisista, jotka nykyään ovatkin niitä trendisettereitä (ei ole koirarotu).

Huomaamatta näyttää kuitenkin jäävän, että kun toisesta kielestä omitaan käsite, ei se uudessa yhteydessään enää merkitsekään sitä, mitä se alun perin merkitsi. Jokaisella kielellä on oma, persoonallinen hahmonsa ja näennäisesti ekvivalentit käännökset saattavat antaa asialla vähintäänkin uuden maun.

Ajatellaan nyt vaikkapa misogyniaa, jonka Johnson totesi olevan englannissakin asiattoman kärkevä ilmaus, kun puhutaan normaalista arkisesta kanssakäymisestä eikä esimerkiksi patologisten yksilöiden todellisesta psyykkisestä sairaudesta.

Kun termi käännetään suomeksi naisvihaksi, nousee sen pejoratiivisuuden aste selvästi vielä muutaman pykälän. Tarkoitetaanko sillä muka ihan tosissaan, että vaikkapa naisten seksuaaliseen vetovoimaan suuresti huomiota kiinnittävät miehet vihaisivat naisia?

Pelkäänpä, että kieli on tässä tapauksessa vienyt monia intellektuaalisilta kyvyiltään heikompia yksilöitä mukanaan ja he yrittävät ihan tosissaan kuvitella, että seksinjanoiset miehet itse asiassa eivät ylen määrin rakasta naisia, vaan sen sijaan vihaavat…

Entäpä seksuaalinen häirintä? Termin harassment älyttömästä kääntämisestä häirinnäksi on tälläkin palstalla jo sen verran puhuttu, ettei siihen tässä enää palata. Hyvä esimerkki ongelmasta se silti on.

Mitäpä ihminen ei kykenisi kuvittelemaan, mikäli hänellä on siihen motivaatiota vaikkapa vain muodin seuraamisen takia. Bertrand Russell sanoi aikoinaan, että saisi ihmiset muutamassa vuodessa uskomaan, että vesi jäätyy kuumassa ja kiehuu kylmässä, mikäli saisi käyttöönsä nykyaikaisen yhteiskunnan indotrinaatiokoneiston.

Toinen englannista lainattu termi on rasismi En ole tutkinut, milloin se ilmestyi kieleemme, mutta veikkaan 1960-lukua Sitä ennen puhuttiin rotuerottelusta, rotuvihasta ja rotuennakkoluuloista. Suomessahan ei sellaisia ollut eikä voinutkaan olla, ennakkoluuloja nyt lukuun ottamatta. Nekin taisivat usein olla liioittelevan myönteisiä, kuten Tiernapoikien Murjaanien kuninkaan tapauksessa.

Kuten olemme saaneet todistaa, rasismia löytyy nykyään joka paikasta, karamellipapereista lähtien. Mitään järjellistä rajaa paheksuttavan syrjintää kannattavan mielipiteen tai doktriinin ja normaalin, arkipäiväisen ja asenteiltaan neutraalin järjen käytön välille ei muodikkaiden radikaalien mielestä näytä olevan mitään syytä tehdä. Pelkäänpä, ettei se ole edes hyväksyttävää.

Tämä nyt liittyy nykyään tuohon woke-muotiin, josta on puhuttu toisaalla. Kyseessä on kuitenkin jo vanhempi taipumus ajatella laajoilla yleiskäsitteillä ja erityisesti vielä sellaisilla yleiskäsitteillä, joiden sisältö on aivan epämääräinen. Tähän problematiikkaan on Seppo Oikkonen ansiokkaasti kiinnittänyt huomiota.

Tätä tietä päästään ja on jo päästy nopeasti yhä suurempaan ajattelun primitiivistymiseen ja kielemme näyttää kehittyvän yhä enemmän muualta lainattuja sanoja ja käsitteitä käyttäväksi munkkilatinaksi, jolla pyritään pikemmin osoittamaan omaan ryhmäkuntaan kuulumista kuin aidosti keskustelemaan asioista.

Ehkäpä mekin tarvitsisimme jonkin laatulehden palstoille uurastajan, joka aina ruotisi uusimmat muotisanat ja tarvittaessa virittäisi keskustelun niiden tarpeellisuudesta ja mahdollisista hyödyistä tai haitoista. Eihän sanojen käyttäjiä voi komennella, mutta lähitarkastelu voisi edes auttaa ymmärtämään, milloin ylitetään naurattavuuden rajat.

Paineiden aikaan

 

Järjen ahdinko

 

Järkeä on monenlaista, kuten myös älyä. Älykkyystestit antavat indikaatioita siitä, millä alalla jonkun henkilön aivot suoriutuvat tehtävistä paremmin tai huonommin keskitasoon verraten.

Kuten jokainen ymmärtää, tämä ei vielä tarkoita sitä, että testeissä hyvin menestyneellä olisi paras käsitys elämän ja maailman merkityksestä itselleen ja muille. Itse asiassa hän saattaa olla aivan tasapainoton ja vailla suhteellisuuden tajua. Saattaapa olla niinkin, että hän suorastaan ohjelmallisesti sanoutuu irti siitä, mitä me yleensä sanomme järjeksi ja käyttää älyään välineenä huonojen ja vahingollisten asioiden puolesta.

Järki taas voidaan sekin ymmärtää monella tavalla. Se voi olla hyvien ja arvokkaiden päämäärien tunnistamista ja niihin pyrkimistä tai sitten vain uskoa käsitteellisten asioiden ensisijaisuuteen tunteisiin nähden, rationaalisuutta, joka pohjimmiltaan perustuu syvään irrationaalisuuteen.

Monessa kielessä järjen eri muotoja kuvaamaan on useitakin erilaisia sanoja. Vernunft määritellään saksaksi kyvyksi ajattelun avulla saada tietoa maailmasta. Immanuel Kant jakoi sen vielä puhtaaseen eli teoreettiseen järkeen ja etiikkaa määräävään käytännön järkeen, jolla oli omat ehtonsa.

Verstand taas viittaa myös sellaiseen ymmärtämiseen, joka saavutetaan eläytymällä. Etymologisesti se on jonkin edessä seisomista. Meillähän taas ymmärtäminen on alun perin jonkin ottamista syliin, ympäröimistä. Käsittäminen on etymologisesti jokseenkin samaa, se minusta kuitenkin viittaa enemmän työstämiseen tai ainakin tunnusteluun. Sitähän tarkoittaa myös latinan manipulointi, käsin vaikuttaminen.

Venäjässä järkeä tarkoittava sana on um tai razum. Se tulee verbistä umet, kyetä, osata. Kun runoilija Tjuttšev sanoi, ettei Venäjää voi järjellä ymmärtää, hän käytti juuri sana um -kyky ei riitä, eivätkä mitat. Sekin oli yksi tapaus järjen hylkäämisestä ja irrationalismin ylistämisestä.

Käytössä on myös sana rassudok, joka tulee verbistä sudit -arvioida, tuomita. Sehän viittaa siis pikemminkin suhteellisuudentajuun kuin älyyn, joka sellaisenaan on neutraali kyky. Myös sana tolk (suomeksi tolkku) on käytössä. Ihminen voi olla tolkovyi, järkevä tai fiksu tai sitten bestolkovyj, tolkuton. Joissakin asioissa saattaa olla vähän tolkkua -malo tolku.

Englannissa reason viittaa juuri tuohon puhtaaseen järkeen, joka auttaa järkeilyn (reasoning) kautta tekemään johtopäätöksiä siitä, mitä on ja mitä on tulossa. Terveeseen järkeen ei kuitenkaan yleensä ole tapana viitata sanalla sanity, sound reason, healthy mind tai vastaavilla. Sen sijaan käytetään ilmausta common sense.

Siitähän on tullut englantilaisuuden eräs tavaramerkki ja tukipylväs ja kun mantereella ennen hurahdettiin toinen toistaan hämärämpiin spekulaatioihin, pysyi engelsmanni maan pinnalla ja muisti aina, ettei pekoni ja paahtopaisti synny joutavia vouhottamalla. Siihen tarvitaan normaalia tosiasioiden tunnustamista ja suhteellisuuden tajua. Nyt taitaa olla jo toisin.

Sense on tässä yhteydessä kiinnostava sana. Kyseessähän on viittaus aisteihin, tuntoon ja muihin. Suomessakin puhutaan siitä, että joku pyörtymisen jälkeen viimein tuli tuntoihinsa. Sellaista pidettiin ennen arvokkaana asiana ja kaiken normaalin toiminnan lähtökohtana meilläkin.

Meikäläinen järkevyys on ollut lähellä englantilaista. Asiallisuus ja olennaiseen keskittyminen on ymmärretty perusarvoiksi jopa liiankin kanssa ja joskus haluttu karsia elämästä kaikki sellainen, mikä näyttää turhalta tai muuten köykäiseltä. Kauniin turhuuden arvostus on meillä keskimäärin varsin uusi asia.

Tuo karu järkevyys on perinteinen talonpojan asenne, joka oli välttämätön joskus. Nyt talonpoikien jälkeläiset sen sijaan saavat pitkän koulutuksen ja monet ahtavat päänsä täyteen ranskalais-saksalaista käsitemössöä, joka useinkin on aivan tolkutonta ja maasta irrallaan.

Englantilaisen terveen järjen eli common sensen apostoli ennen muuta oli 1700-luvulla elänyt sanakirjantekijä Samuel Johnson (ks. Vihavainen: Haun samuel johnson tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Hänet tunnettiin maanläheisestä järkevyydestään ja suorastaan sopimattomasta rehellisyydestään. Hän ei kavahtanut muodikkaan humpuukin sanoista humpuukiksi ja teki paljon saadakseen englantilaiset luopumaan helmasynnistään teeskentelystä, joka tuohon aikaan tunnettiin nimellä cant.

Muuan Johnsonin kuuluisia lentäviä lauseita on se, jossa hän sanoo patriotismin olevan lurjusten viimeinen pakopaikka -patriotism is the last refuge of the scoundrel.

Johnson itse oli suuri patriootti ja jopa englantilainen nurkkapatriootti, joka usein kiusoitteli ihailijaansa James Boewellia tämän skottilaisuudesta. Itse patriotismia Johnson ei siis missään tapauksessa tuominnut, hän vain tarkoitti juuri sitä, mitä sanoi: lurjusmaisuuttakin voidaan puolustella patriotismilla, ellei mitään muutakaan enää keksitä. Sehän on arvotonta toimintaa, mutta sitähän me usein näemme ympärillämme.

Leo Tolstoi, suuri isänmaan ystävä ja venäläisyyden kiihkeän romanttinen rakastaja hyökkäsi aikoinaan rajusti Venäjän valtiota ja kirkkoa vastaan, koska ne hänen mielestään profanoivat patriotismin muuttaen sen taikauskoksi ja raakuudeksi. Venäläisten kasarmien seinällä oli hänen aikanaan lause, jossa sotilasta käskettiin vahingoittamaan vihollista viimeiseen saakka kaikin keinoin, vaikka hampailla, kun muut aseet loppuivat.

Mitäpä syntiä salaamaan, itse kullakin lienee kiusaus ilahtua kuullessaan, että ukrainalaiset ovat saaneet tuhottua niin ja niin paljon vihollisiaan. Siinäpähän sai korskea hyökkääjä vasten turpaansa -hampailleen, kuten venäläiset asian ilmaisevat.

Olemme myös ylpeitä sotiemme ajan suorituksista. Vihollinen, jonka ylimielisellä ylpeilyllä ei ollut rajoja, sai huomata tulleensa perin pohjin nolatuksi. Meille se maksoi valtavasti ja tappiot olivat korvaamattomia, mutta taistelu ei sittenkään ollut turhaa. Hyökkääjäkin oppi asiasta jotakin, kuten voimme päätellä. Mekin opimme silloin. Mutta nyt taitaa olla jo toinen aika.

Ajatellessamme sotia ja niiden merkitystä, menetämme helposti kyvyn järkevään ajatteluun ja siirrymme tunteen puolelle. Tämä ei koske vain omia sotiamme. Abstrakti ajattelu muuttaa helposti sodan konkreettisen mielettömyyden ja pahuuden rationaalisuudeksi ja ihmiselämää aletaan mitata numeroilla, toisin kuin normaalissa elämässä rauhan aikana.

Tämä lienee jopa väistämätöntä, pasifismi, jota Tolstoi edusti, ei kuulu tähän maailmaan eikä etenkään sellaiseen maailmaan, jossa Putinin kaltaiset johtajat häärivät todellisuudesta irrallaan, kuten Merkel aikoinaan arvoituksellisesti sanoi.

Sodassa tarvitaan vihaa, aggressiota, jollaista antiikin Kreikassa edusti Ares, riehuvan taistelun jumala. Hän oli kuitenkin kehno jumaluus, joka halusi itselleen rakennettavan temppelin kuolleitten ruumiista. Sellainen ei voinut olla realistinen eikä pysyvä. Kylmää järkeä käyttävä Pallas Athene sen sijaan johti joukkonsa voittoon.

Valitettavaa kyllä, järki, varsinkin tolkun merkityksessä on sodan aikana suuressa vaarassa. Venäjällä näemme irvokkaita ilmiöitä, kun lapsia vedetään mukaan sotapropagandaan ja militarismiin ja kun fantasioidaan naapurien syvästä vihamielisyydestä ja keksitään toinen toistaan hullumpia historiantulkintoja. Maailman uhkaaminen ydintuholla on varmasti järjettömyyden korkein aste, jos niin voidaan sanoa.

Valitettavasti hulluus on tarttuva tauti ja puhun nyt sotahulluudesta. Aikoinaan 1920-luvulla Suomen Moskovan lähettiläa Antti Hackzell varoitti raportissaan luomasta jo rauhan aikana viholliskuvaa, josta saattaisi tulla itsensä toteuttava ennuste. Nykyaikaiset sodat, hän huomautti, valmistellaan jo etukäteen vuosia ennen, alkaen historiankirjoituksesta ja päätyen strategisten ratojen rakenteluun.

En tiedä, oliko Hackzellin neuvo käyttöarvoltaan hyvä vai huono. Saattaa olla, että se irrationaalinen ryssäviha, jota eräät piirit samaan aikaan rakensivat, oli meille hyödyllinen väline, kun tosipaikka tuli eteen. Joka tapauksessa se ei ollut järjen riemuvoitto, vaan irrationaalisuuden osoitus, josta en ainakaan minä osaa erityisesti ylpeillä.

Välineiden ja keinojen, älyn ja järjen sekoittaminen on vaarallinen asia. Tolkun säilyttäminen silloinkin, kun se tuntuu hyödyttömältä, on sivistysvaltiolle ja sen kansalaisille tärkeä asia. Sitä vaalikaamme.