Lontoon päivällispöytien ääreltä

 

Suuren muistiinmerkitsijän oppivuodet

 

James Boswell, Lontoon-päiväkirja 1762-1763. Suomentanut Jouko Linturi, esipuheen kirjoittanut Yrjö Kivimies. Tammi 1952, 333 s.

James Boswellin nimen tuntee jokainen vähänkin sivistynyt englantilainen. Tämä nimi liittyy erottamattomasti Samuel Johnsoniin, johon anglosaksisessa kirjallisuudessa usein viitataan vain lyhyesti tohtori Johnsonina.

Sen nimisiä tohtoreita maailmassa lienee ollut kymmenin tuhansin, mutta Samuel Johnson on saanut kunnian tulla kiistattomasti ensimmäiseksi kaikkien tohtori Johnsonien joukossa kai siksi, että hän suorastaan symbolisoi kotimaataan, Englantia, sek hyveineen että pikku paheineen (ks. Vihavainen: Haun johnson tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Erään kiteytyksen mukaan Johnson oli suorastaan luonnottomassa määrin englantilainen olento.

Johnson muistetaan nykyään lähinnä englannin kielen sanakirjastaan ja Boswell taas Johnsonin elämäkerran kirjoittajana. Elämäkerta on suomeksikin ja on sanottu, että paras Samuel Johnsonin teos on juuri tuo Boswellin hänestä kirjoittama elämäkerta.

Boswell on todella mestarillinen jokapäiväisen elämän kuvaaja myös tuossa elämäkerrassaan ja tätä taitoa hän harjoitteli kirjoittaessaan päiväkirjaansa, josta yksi nide on nyt käsillä.

 Yllättävää kyllä, se julkaistiin ensi kerran vasta 1950-luvun alussa, koska suku ei halunnut julkisuutta kaikelle sille, mitä Boswell kirjassaan kuvaa. Nuoren miehen jokapäiväisiin ongelmiin kuului näet tietenkin myös seksuaalisten tarpeiden tyydyttäminen ja tämä puoli kaikkine seurauksineen on kirjassa hyvin vahvasti esillä.

Tässä suhteessa hyvä vertailukohta on Samuel Pepysin päiväkirja, joka ajoittuu restauraation ja Lontoon palon aikoihin. Myös se on hyvin avomielinen ja laajasti arkipäivää kuvaava teos. Sekin löytyy myös suomeksi.

Sankarreihin uskonut historioitsija Thomas Carlyle, joka nosti rehellisyyden metafyysiseen arvoon ja lähes kaiken muun yläpuolelle, piti tohtori Johnsonia suurena miehenä juuri tuon ominaisuuden takia. Hän ei sietänyt perienglantilaista pahetta nimeltä cant eli ukokultaisuutta.

James Boswellin Carlyle katsoi nousseen suuruuteen samalta pohjalta: myös tämä oli täysin rehellinen ja sen takia osasi myös arvostaa Johnsonia. Johnson oli sankari ja Boswell sankarinpalvoja, joka sekin osoitti mielen jaloutta ja sai valonsa sankaruudesta kuin kuu auringosta.

Boswell toteaa päiväkirjaansa aloitellessaan, että tulee kirjaamaan ylös kaiken merkittävän eikä koskaan valehtele. Mikäli jostakin asiasta ei voi kirjoittaa, hän jättää se kokonaan kertomatta.

Nyt voimme van arvailla, mitä tästä päiväkirjasta sitten oikein puuttuu, mutta eihän mikään täällä maan päällä ole täydellistä, kenties aritmetiikan yhtälöitä lukuun ottamatta, mutta nekin ovat vain tautologioita kuten matematiikka yleensä ja siksi epäkiinostavia.

Joka tapauksessa on selvää, että tätä teosta voi pitää poikkeuksellisen uskollisena kuvauksena omasta ajastaan ja sen ajattelu- ja toimintatavoista ainakin tietyissä piireissä. Tässä tapauksessa nuo piirit käsittivät suuren osan Englannin henkisen elämän parhaimmistosta.

Mitä Englantiin tulee, sen suhde Skotlantiin ja skottien suhde emämaahan on poikkeuksellisen kiinnostavasti käsitelty tässä kirjassa. Englantilaisilla oli tiettyä ylenkatsetta skotteihin nähden ja yleisesti muistetaan aina Johnsonin letkautus Boswellille: maailmassa on paljon mahtavia näkyjä, mutta skotille mahtavin on se maantie, jota pitkin pääsee Englantiin…

Tuon lauseen kuullessaan Boswell ei suinkaan paennut lähimpään turvalliseen tilaan, vaan nauroi hereästi muiden mukana: kyseessähän oli personoituneen Englannin, John Bullin aito näkökulma. Sisimmässään hän kuitenkin hieman arvosteli mestariaan tämän johdosta.

Boswellin oma suhde Englantiin oli komplisoitu. Hän kuului ylhäiseen skottilaiseen sukuun ja puhui skottilaisittain murtaen, mutta opetteli seurapiireissään puhumaan englantia, kuten joskus asian ilmaisi. Itse asiassa skottien seura Lontoossakin oli hänestä yleensä liian rahvaanomaista ja karkeaa. Älyllinen taso oli siellä matala, olipa skottilaisten ajattelijoiden taso sitten miten korkea tahansa.

Kirjoittajan skottilainen veri toki kuohahti, kun rahvas teatterissa joskus, muutaman ylämaalaisen tullessa sisään, alkoi huudella ”no Scots, No Scots!”. Silloin Boswell nousi vimmoissaan ylös ja vaati huutajia vastaamaan sanoistaan. Tappelua ei sentään tullut.

Kuten tunnettua, skotit tunsivat katkeruutta Stuartien kukistamisesta ja sen jälkeisestä menosta, joka oli tuonut lopulta maahan kielitaidottomat ja typerät Yrjö-kuninkaat. Skottilaiset jakobiitit hautoivat yhä revanssia ja sen onnistumisen mahdollisuuksia pohdittiin.

Boswell oli lapsena ollut hyvin uskonnollinen ja pelännyt helvettiä. Nyt hänen suhteensa uskontoon oli valistuneen tasapainoinen ja hän oli ahkera kirkossa kävijä, Englannin kirkkokin alkoi tuntua asianmukaiselta ratkaisulta ja jakobiittinen katolisuus olisikin ollut mahdollista vain salaa.

Pimeää Boswell pelkäsi yhä kuollakseen, vaikka taikauskoisuudesta ei kirjassa juuri näy merkkejä. Toki myös rosvot olivat reaalinen vaara ja niitä sankari pelkäsikin Oxfordin matkallaan. Pistoolit oli pidettävä ladattuina.

Itse asiassa nuori mies halusi vastoin isänsä tahtoa tulla kaartinupseeriksi ja lähestyi milloin ketäkin potentaattia saadakseen asianmukaisen viran, joka olisi maksanut myös paljon rahaa.

Käytyään eräässä kaartin joukko-osastossa Boswell vakuuttui siitä, että upseerit elävät miltei kaikkia muita paremmin ja työtäkin on kovin vähän. Ns. linjarykmentin upseeriksi hän ei sen sijaan olisi ruvennut mistään hinnasta. Viran piti olla Lontoossa.

Mistään ei imene, että Boswellilla olisi ollut mitään valmiuksia upseerin uralle, ellei sellaiseksi katsota tottumusta alempiensa komentamiseen. Sodan raakuudet ja rasitukset kauhistuttivatkin häntä, eikä hän näköjään tosissaan koskaan aikonut joutua sotakentälle. Käytyään katsomassa jukista teloitusta hän oli sairaana pitemmän aikaa.

Oli epäilemättä onnellista, että Boswellista ei koskaan tullut upseeria kuten sekin, että hän kerran sattumalta kohtasi Samuel Johnsonin.

Siitä alkoi muuan legendaarinen ystävyys, joka tuotti aikakautensa parhaimpiin kuuluvaa proosaa. Siitä osa on päässyt jälkipolvien luettavaksi vasta niinkin myöhään kuin 1950-luvulla. Voidaan vain toivoa, että saman luokan materiaalia menneiltä vuosisadoilta paljastuu vielä lisääkin.