Aksentti

Aksentti

The Economistissa kirjoittaa nimimerkki Johnson aiheesta Kansakunnan ääni. Sivumennen sanoen, nimimerkillä kirjoittaminen on tämän lehden tunnus ja tässä tapauksessa se on toiminut mielestäni hyvin.

Mitä Johnsoniin tulee, hän logosta päätellen haluaa antaa assosiaation 1700-luvun suureen perienglantilaiseen ajattelijaan Samuel Johnsoniin, jolle common sense ja rehellisyys olivat korkeimpia arvoja. Aika erikoista tässä maailmanajassa, sanoisin.

Joka tapauksessa Johnson tässä tarttuu hyvin englantilaiseen aiheeseen. Pinta-alaltaan pienessä maassa on uskomaton määrä murrealueita ja jokainen, joka on siellä hieman matkaillut, tietää, että erot ovat suuria, ehkäpä yhtä suuria kuin meillä tai suurempiakin.

Englannissa sattuu sitä paitsi olemaan niin, että ihmisen ääntämys paljastaa helposti hänen luokka-asemansa ja sellainenhan siinä maassa oletetaan jokaisella olevan.

Niinpä kaikkien niiden, jotka tulevat varsinaisesti englantilaisilta alueilta Lontooseen politiikkaa tekemään, on opeteltava ”puhumaan kunnolla”, toteaa Johnson. Kaikki tavoittelevat Kaakkois-Englannin aksenttia, joka tunnetaan myös nimellä Received Pronunciation (RP) ja joka yhdistetään public schooleihin (pukka schools).

Skottilaista, walesilaista ja irlantilaista aksenttia voidaan piireissä vielä sietää, mutta joku työväenluokkainen Brixtonin ja Yorkshiren ääntämys on paras jättää pois, ellei halua assosioitua vääriin piireihin.

Itse asiassa joillakin poliitikoilla on kyllä tarvetta saada ääniä juuri näistä piireistä ja Johnson on havainnut, että James Callaghan on säilyttänyt jotakin West Countryn ääntämyksestä ja Harold Wilsonin puheesta voi tavoittaa jotakin yorkshirelaista. Muillakin on esiintynyt pyrkimystä pois kaikkein yläluokkaisimmasta ääntämyksestä.

Amerikassa asiat ovat toisin. Vaikka vallitsevana on ”yleisamerikkalainen” aksentti, on neljä viime presidenttiä poikennut siitä.

Trumpilla on selvä newyorkilainen ääntämys ja Barack Obama kääntyi tarvittaessa myös afroamerikkalaiseen moodiin. George Bushin teksasilaisuus oli osa hänen imagoaan kuten myös Clintonin arkansasilaisuus.

Tällä hetkellä eteläiset aksentit vallitsevat Washingtonin kamareissa. Englannissa vastaavanlainen maantieteellinen aksenttien keskittymä ei tunnu todennäköiseltä.

Amerikan tilannetta selittää se, että poliitikkojen on asuttava vaalipiirissään ja siellä on paras viljellä paikallisuuksia. Toinen syy on Lontoon hallitseva asema brittiläisessä politiikassa.

Ranskassa samanlainen pääkaupungin valta-asema on todellisuutta, mutta Saksassa kaikki on toisin. Siellä on pieniä tai pienehköjä keskuksia ja olisi aivan mahdotonta, että vaikkapa Baijerissa joku yrittäisi puhua berliiniläisittäin.

Venäjässä on hauska sanonta: puhua ilman aksenttia –govorit bez aktsenta. Siinähän tuntuu ilmenevän ajatus, että ”oikeassa” venäjässä ei aksenttia ole lainkaan, se tulee vasta väärin puhuttaessa.

Joka tapauksessa jotkut johtajat ovat siellä puhuneet selvällä aksentilla, Stalin puhui gruusialaisittain ja Gorbatšov etelävenäläisittäin. Pohjois-Venäjän ”ookkaajat”, joilla näyttää tässä asiassa säilyneen suomalaisuuden vaikutus, ovat sen sijaan pysyneet poissa näyttämöltä.

Joku natiivi tokaisikin, että ”ookkaaminen” (”o”-kirjain äännetään o:na eikä a:na) tekee niin maalaisen vaikutuksen, ettei ookkaavaa presidenttiä voisi edes kuvitella.

Vaikka Putinilla lienee suomensukuista taustaa, on hän taustaltaan ennen muuta alemman keskiluokan pietarilainen tai pikemminkin leningradilainen ja nythän myös entiset ääntämiserot Pietarin ja Moskovan välillä ovat tasoittuneet.

Mutta Englannin aksenttikysymys näyttää joka tapauksessa sitkeästi vain pysyvän, vaikka yleinen suvaitsevaisuus muuten jo vallitsee maassa. Jopa BBC on avannut ovensa erilaisille aksenteille ja kuulee niitä parlamenteissakin.

Downing Street kulkee kuitenkin jäljessä, vaikka senkin kannattaisi varmaankin luopua elitismistä näinä populistisina aikoina, päättelee Johnson.

Tiedäpä häntä. Mutta mikä on aksenttien tilanne tässä omassa maassamme?

Meillähän Helsinki alkaa olla jo samanlainen ylivoimainen keskus kuin Lontoo Englannissa. Näkyykö asia politiikassa?

Presidenteistä Kekkonen ainakin minun mielestäni äänsi itäsuomalaisittain, kun taas Koiviston turkulainen ääntämys oli ilmeistä kuurolle Gretallekin. Niinistön länsisuomalaisuutta taas on vaikeampi havaita, ehkäpä hän puhuu jonkinlaista perushelsinkiä.

Tuo jälkimmäinen on se, mitä YLE suoltaa päivittäin ja siinä voi –Niinistöstä poiketen- havaita myös monia aivan epäsuomalaisia vivahteita, ajatellen siis perinnäistä ääntämystä.

Sen sijaan, että paino sanoissa olisi ensimmäisellä tavulla, mikä on ollut suomalaisen puheen tunnusmerkki kaiketi vuosituhansia, kiekaisee helsinkiläistynyt naisihminen sen sanan loppuun, jossa sävelkorko sitä paitsi nousee huimasti.

Olen hieman ihmetellyt, mistä moinen muoti mahtaa juontua ja epäilen, että kyseessä on ns, stadin slangi-ilmiöön verrattava erottautumisseremonia: vaikka puhutaan suomea (kun on pakko tai jos ei muuta osata), pyritään puhumaan sitä tavalla, jota muiden suomalaisten on vaikea tai mahdoton matkia.

Ainakin moinen puhetapa kuulostaa jossakin määrin vähämieliseltä ja panee epäilemään puhujan ymmärrystä siitä, mitä suomenkieli oikein on. Naiset kukaties pyrkivät, etenkin korkealla kiekaisullaan, korostamaan naisellista sievyyttään, mikä on tietenkin heille sallittava, mutta tuntuu siltä, että se olisi syytä jättää vaikkapa small talkiin, ettei asiapuheen vakuuttavuus suotta kärsisi.

Erilaiset aksentit joka tapauksessa kuuluvat puhutussa suomenkielessä ilman muuta asiaan ja tämä koskee myös politiikkaa.

Johannes Virolainen puhui täyttä kannakselaista karjalan murretta ja vaikka sitä käytettiin myös puskafarssien koomisissa rooleissa, ei Virolaisen karisma tai auktoriteetti siitä lainkaan kärsinyt. Päin vastoin, hänen erikoislaatuinen talonpoikaisimagonsa vain vahvistui.

Suuret persoonat taitavat tällä hetkellä loistaa politiikastamme poissaolollaan. Niinpä myös murteiden ja aksenttien vaikutus näyttää vähentyneen. Luultavasti niitä osataankin enää varsin heikosti.

Kohtahan kai kaikki puhumme jonkinlaista englannin sekaista mössöä. Vai jokohan piankin aletaan vaatia, että itse kukin osaa kieltä nimeltä putonghua, jota jo nyt reilusti yli miljardin ihmisen vaaditaan osaavan.