Menneen ajan Helsinki

Pariisilainen näkökulma

Louis Léouzon Le Duc, Pariisista Pohjantähden alle. Suomentanut ja toimittanut Marja Itkonen-Kaila. SKS 2001, 312 s.

1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa alkoi ulkomaisia matkailijoita saapua Suomeen ja heidän kertomuksensa tarjoavat tänäänkin hyvin kiinnostavia välähdyksiä ajan arkipäivään. Joukossa oli väkeä venäläisistä italialaisiin ja englantilaisiin.

Paradoksaalisesti juuri kaikkien banaaleimmat asiat näyttävät noissa muistelmissa nyt erityisen kiinnostavilta, koska niistä on vähiten kuvauksia. On siis käynyt kuin perhealbumissa. Juhlista ja erikoisista tapahtumista on kuvia, mutta ainiaaksi kadonnut arkipäivä loistaa poissaolollaan.

Ulkomaalaiselle, ainakin mikäli hän tuli maailman sivistyksen pääkaupungista, oli meikäläinen elämäntapa jo täyttä eksotiikkaa. Tai ainakin osittain se oli sitä ja tietenkin maksoi vaivan esittää nimenomaan joita omituisuuksia, jotta lukija voisi pitää kirjaa lukemisen arvoisena.

Osittain 1800-luvun alkupuolen tai puolivälin Helsinki nimittäin tuntui pariisilaisestakin varsin kotoiselta. Myös Helsingissä oli Pariisinsa. Parempi herrasväki puhui ranskaa ja jotkut jopa erinomaisesti, sitä lapsena natiivilta mamsellilta opittuaan.

Niinpä Lóuzon Le Duc, kreivitär Emilie Musin-Puškinin kotiopettaja saattoi järjestää Helsingissä ranskankielisiä teatteriesityksiä ja löysi myös yleisöä luennoilleen Ranskan kirjallisuudesta. Hänen palkkansa oli todellinen herrasmiehen palkka: 4000 ruplaa vuodessa.

Helsingissä oli oikeastaan vain kaksi todellista kaunotarta ja maailmannaista, molemmat Stjernvallin tyttäriä: Kreivi Vladimir Musin-Puškinin, Suomeen karkotetun dekabristin edellä mainittu Emilie-vaimo ja hänen sisarensa, upporikkaan ruhtinas Demidovin vaimo Aurora, joka sittemmin nimellä Karamzin on jäänyt muistiimme.

Ei herrasväen määrä ihan tähän rajoittunut, mutta vain kaksitoista perhettä niitä oli, jotka olivat mielestään kyllin hyviä seurustelemaan keskenään ja järjestivät salonkeja ja muita tapaamisia, kuka viikoittain, kuka harvemmin. Näissä tilaisuuksissa kävi yhtensä 50-100 henkeä, korkeintaan kaksisataa.

Venäjän kielen ja kirjallisuuden professorina toiminut Jakov Grot, myöhempi kruununperillisen koriopettaja ja akateemikko sai myös armon tulla näihin tilaisuuksiin ja piti niitä aika tylsinä. Stjernvallin tyttäret olivat hänen mielestään aika poispilattuja, kun kunnon kilpailua ei ollut, toisin kuin Pietarissa.

Mutta Le Duc ei ollut vain seurapiirien liepeillä viihtyvä liehtari, vaan teki merkittäviä töitä, kääntäen muun muassa Kalevalan ranskaksi. Hän siis osasi myös Suomea. Sitä paitsi hän matkaili maata ristiin rastiin komennettuna etsimään materiaalia Napoleonin sarkofagiin, kunnes löysi sitä Itä-Karjalasta. Sarkofagiahan voimme yhä ihailla invalidikirkossa. Aikoinaan se herätti myös monenlaista kritiikkiä, kuten muistelija kertoo.

Kaikki suomalaiset eivät olleet yhtä ihastuneita Le Duciin ja jokunen mainitsikin häntä suurvalehtelijaksi. Teoksellaan Le Finlande Le Duc valittiin vuonna 1850 Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjeenvaihtajajäseneksi. Tämäkin osoittaa, ettei hän ihan satuja paperille päästellyt, vaikka joskus voi havaita hänen esittävän ominaan lainauksia toisilta kirjoittajilta esim. tapainkuvauksissa.

Joka tapauksessa Le Duc nimittää Helsinkiä kiinnostavaksi paikaksi ja katsoo sen erinomaisesti ansaitsevan pääkaupungin arvonimen. Olihan monumentaalinen keskusta hänen saapuessaan vuonna 1842 jo rakennettu ja kaupungissa oli komeat 15000 asukasta. Myös kaasuvalo kuului katukuvaan. Öisin saattoi paikalle ilmaantua susiakin.

Kirjoittajalla on hauskoja anekdootteja Helsingin vallasväestä, jolla toisinaan oli laajaa kokemusta maailman mondeeneista keskuksista. Melkoisia persoonia ja myös ilmettyjä valehtelijoita näyttää olleen liikkeellä.

Kuvaukset teatteriesityksistä ovat sangen eläviä. Erityisesti mainittakoon mysteerinäytelmä Tiernapojat, jonka sen aikaiset sanatkin on merkitty muistiin.

Joulun vietosta on muutakin kiinnostavaa. Niinpä siellä esiintyi joulupukki, jolla oli neljä jalkaa, kuten pukeilla yleensäkin. Sitä paitsi joulupöydän kunkkuna oli jo tuolloin kinkku. Se ei siis tullut muotiin vasta 1930-luvulla, kuten jotkut ovat väittäneet, mutta saattoi toki yleistyä vasta silloin, kansan varallisuuden kasvaessa.

Helsingin ohella Le Duc vieraili myös Suomen Manchesterissa, Turussa, joka myös sai sangen sympaattisen arvostelun. Turun vankilan ja rangaistusjärjestelmän kuvaus ansaitsevat huomiota. Samoin se tieto, että kaikilla oli jo pikkupojasta lähtien puukko vyöllä ja että he myös käyttivät sitä herkästi tappeluissa.

Kiinnostava on myös kuvaus Viaporista, joka, kuten tunnettua, eli omaa, Helsingistä eristettyä venäläistä elämäänsä.

Suomen kansakunta yksilötasolla saa kirjoittajalta tunnustusta. Hänen huomionsa mukaan siltä tosin kokonaisuutena puuttui poliittinen kyvykkyys. Argumentti on ilmeisesti sama kuin muillakin tuon ajan ja myöhempienkin aikojen tarkkailijoilla: suomalaiset eivät ole koskaan muodostanut valtiota. Ergo: suomalaiselta kansalta puuttuu valtiota muodostavaa kykyä.

 Joidenkin mielestä tästä seurasi myös se, että jonkin toisen kansan on aina hallittava suomalaisia. LeDuc ei suoraan sano näin, vaan toteaa, että ylpeys ja voittamattomuus ilmenee yksilöissä, mikä riittää kansallisen luonteen turvaamiseen ja säilyttämiseen. Muuten, arkisissa töissään suomalainen oli juro ja verkkainen. Hänellä oli kuitenkin ylpeä mieli ja inspiraation saadessaan hän oli vertaansa vailla oleva runoilija.

Kirja sisältää myös jännittäviä kertomuksia matkoilta Suomessa ja Suomeen, erityisesti kesällä pitkin Suomenlahtea ja talvella Ahvenanmeren yli. Kaikki on sangen viihdyttävää ja lukukelpoista.

Tämän kirjan kohdalla täytyy antaa erityinen tunnustus kirjan ansiokkaalle kääntäjälle ja toimittajalle. Marja Itkonen-Kaila on nähnyt suuren vaivan laatiessaan kirjaan erittäin perusteelliset ja kiinnostavat kommentaarit.  Ne on ehdottomasti syytä lukea.

Koska samalta ajalta on käytettävissä esimerkiksi Jakov Grotin ja Pjotr Pletnjovin kirjeenvaihto, on ollut mahdollista valaista monipuolisesti sitä maailmaa, josta kirja kertoo.  Kommentoijan eväät eivät kuitenkaan rajoitu tähän. Bibliografia on laaja ja osoittaa osaltaan syvällistä aiheen tuntemusta.

Eksotiikkaa Suomesta

 

Muukalaisten keskellä.

Diana Webster, Finland Forever. Turku/Åbo 1952-1953. Schildts&Söderströms 2013, 286 s.

 

Vuosi 1952 oli merkkivuosi kaikkien suomalaisten elämässä ja syyt siihen ovat kyllin tunnettuja. Vielä paljon myöhemmin verratessani vuosia keskenään, nousi 1952 aina mieleeni aivan erityisenä. Koko maailmakin oli silloin henkeään pidättäen keskittänyt katseensa pohjoiseen maahamme, joka eli aineellisesti niukkaa elämää, mutta oli kaikkia muita uljaampi.

Muistan tärkeimpiin leikkeihini kuuluneen piirtämisen ja kirjoittamisen suurille valkoisille käärepapereille. Piirsin tietenkin sadoittain olympiarenkaita, joita silloin oli kaikkialla ja myös hakaristejä. Isäni auttoi korjaamaan karkeimmat virheet.

Toisin kuin aikamme typeristö ehdottomasti kuvittelee, hakaristeillä ei ollut mitään poliittista merkitystä. Viisivuotiaana maailmassa ne olivat ennen muuta lentokoneiden tunnuksia, nimenomaan suomalaisten.

Enemmän minua kiinnostivat kuitenkin uusimmat konetyypit, joilla voi lentää ääntä nopeammin. Douglas Skyrocketin olin päättänyt ehdottomasti joku kaunis päivä hankkia itsellenikin. Se taisi olla kyllä vasta parin vuoden kuluttua, jolloin kirjoitin asiasta.

Tämä ei vielä ollut ihan Skyrocketin kahden machin murtanisen aikaa (joka tapahtui seuraavana vuonna), mutta lentokoneiden aikaa se oli. Niiden kuvia keräsin innolla, kun niitä alkoi saada kahvipaketeista vuonna 1954. Mutta kyllä englantilaiset lentokoneet tiesin jo silloin ja ne kiinnostivat yli kaiken.

Monen ikätoverin harrastamista autoista en välittänyt tuon taivaallista. Toki mieleeni jäi muutama erikoinen nimi, yleensä ne olivat englantilaisia. Meillekin saatiin jeeppi, ehkäpä juuri tuona vuonna. Ja valtavan kokoinen Massey Fergusonkin jyristeli pihaan.

Englanti oli siis ehdottoman kiinnostava maa minullekin ja kun juuri olin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, kirjoitin kirjeen jonnekin Englantiin ja pyysin lähettämän sikäläisiä postimerkkejä. Pettymyksekseni sain kymmenen vuoden kuluttua nähdä, ettei kirje ollut minnekään lähtenyt, vaan löytyi äitini piirongin laatikosta.

Joka tapauksessa tuona samaisena muistettavana vuonna saapui maahamme myös minua puolitoista vuosikymmentä vanhempi englantilainen tyttö, oikeastaan siis jo oikea neiti, joka sitä paitsi oli puoleksi walesilainen ja syntynytkin Australiassa.

Minuun verrattuna hän oli aivan eri maailmasta. Esimerkiksi Helsingin olympialaisia hän ei ollut huomannut lainkaan. Urheiluista häntä kiinnosti korkeintaan tennis. Suomesta hän ei tiennyt yhtään mitään ja joutui opettelemaan kaikki asiat niin sanotusti kantapään kautta.

Se ei ollut helppoa, sillä tässä maassa olivat englannin puhujat äärimmäisen harvinaisia. Toki Miss Diana oli koulussa oppinut myös saksaa ja ranskaa, mutta hyvin usein eivät ihmiset osanneet niitäkään.

Diana vietti sitten itse asiassa koko loppuikänsä Suomessa, mikä ei suinkaan kuulunut suunnitelmiin, sikäli kun niitä edes oli. Aluksi hänellä oli vain vajaan vuoden mittainen pesti Turkuun, opettamaan englantia halukkaille.

Tehtävä oli vaikea, etenkin kun siihen ei ollut saanut minkäänlaista koulutusta. Toisaalta kukaan muukaan ei näyttänyt vaivanneen päätään sellaisella asialla, kuin englannin opettaminen ulkomaalaisille. Diana oli opiskellut kieltä ja klassista kirjallisuutta B.A.-tutkinnon verran, mutta siitä ei ollut paljon apua.

Lähinnä yksi sopiva kirja oli olemassa ja sen kirjoittajat Kauffman ja Eckersley olivat tuntemattomia eikä Diana-neiti moskaan oppinut ymmärtämään, mistä he olivat saaneet päähänsä kirjoittaa tuon alan oppikirjan. Joka tapauksessa heidän nimiparinsa tuli Dianalle ja hänen kollegoilleen yhtä tutuksi kuin Jekyll ja Hyde, Laurel ja Hardy tai Smith ja Wesson, kuten kirjoittaja kuivasti toteaa.

Itse asiassa koko ala oli aivan raivaamatonta maata ja kirjoittaja sai itse kehittää metodinsa. Englannin kielen maailmanvalloitus oli vielä edessäpäin. Kun se tapahtui, se tapahtui ällistyttävän nopeasti ja perusteellisesti.

Kieliongelmat olivat olennainen ja usein riemastuttava osa tuon ensimmäisen Suomen-vuoden elämää. Muuten uusien olojen ja tapojen opiskelu vei paljon aikaa ja paljasti sen, miten kokonaan erilainen arkielämän maailma saattoi olla niinkin läheisessä maassa, jossa sitä paitsi englantilaisiin suhteuduttiin ehdottoman myönteisesti.

Toki aina joskus kysyttiin miksette te (te!) puolustaneet Puolaa vuonna 1939 tai miksi hyökkäsitte Suezin kanavalle (tämä vasta 1956). Joka tapauksessa kansakunnan jäsen oli ilman muuta vastuuhenkilö kaikessa maataan koskevassa.

Itse asiassa elävä englantilainen oli tavattoman harvinainen olio, jota tultiin varta vasten katsomaankin: tuollaiselta hän siis näytti, tuolla tavalla puhui ja pukeutui, käveli ja istui... Turussa asusti tuolloin ulkomaalaisia puolenkymmentä henkeä ja koko maassa muutama sata. Siinä luvussa olivat siis esimerkiksi saksalaiset ja jokunen ranskalainenkin.

Nuoren neidon elämään ei kuulunut vielä seksi, josta hän tuskin mitään tiesikään, vaikka oli jo kihloissa. Tuota kaupallista seksiä, joka nyt tulvii kaikkialta, ei yksinkertaisesti vielä ollut olemassa. Itse sanaakaan ei taidettu vielä käyttää, ainakaan nykyisessä merkityksessä.

Mutta muutakin kiinnostavaa löytyi koko ajan kaikkialta. Suomalaiset tavat ja mentaliteetti yllättivät yhä uudelleen, esimerkiksi hiljaisuus, jota siedettiin vaikeuksitta. Seuraelämän tavoissa oli paljon kummallisuuksia ja outoja koukeroita. Ravintolatkin olivat leimautuneet synnin pesiksi, joissa töykeät vartijat (tarjoilijat) tarkkailivat asiakkaita, joita eivät kuitenkaan olleet näkevinään, mikäli nämä kaipasivat palvelua.

Suomalainen  ruoka oli osaksi outoa, esimerkiksi hapanmaitotuotteita (piimä) ei Englannissa ollut. Muuten, Englannssa elettiin tuhon aikaan hyvin niukasti ja sellaista ruuan paljoutta, josta Enid Blytonin ”Viisikossa” aina uneksuttiin, ei todellisuudessa ollut. Runsautta uhkuvan voileipäpöydän kirjoittaja näki ensi kertaa Tukholman-laivalla, jonka nimi oli pahaenteisesti Bore I…

Kirja on tulvillaan tarkkanäköisiä havaintoja suomalaisesta ja brittiläisestä kulttuurista (englantilaisesta ja hieman walesilaisestakin). Ne ovat nautinnollista luettavaa ja mestarillisesti esitettyjä.

Suomessa vierailleet ulkomaalaiset Giuseppe Acerbista ja Edward Clarkesta lähtien ovat korvaamaton lähde sille, joka haluaa oppia tuntemaan omaa kulttuuriamme ja ymmärtää sen erikoislaadun, joka ulkomaalaisille tulee usein suurena yllätyksenä ( ks. m. Vihavainen: Haun le duc tulokset).

Tämä Websterin kirja kuuluu ehdottomasti kunniapaikalle siihen riviin, jossa ovat Suomea samoilleiden sankarimatkailijoiden kertomukset. Kirjaan on olemassa jatkoakin, täytyypä lukea!

 

Ranskalainen Ruotsi ja Suomi

 

Kuten tunnettua, puhuttiin Venäjällä ns. paremmissa piireissä usein ranskaa vielä 1800-luvun lopullakin, huolimatta siitä, että Napoleonin suuren armeijan invaasio oli aikoinaan synnyttänyt reaktion ja moni korkea aatelismies oli silloin jopa joutunut opettelemaan venäjää, kun ei sitä enää osannut.

Ranskan ylivalta Venäjällä alkoi 1760-luvulla, jolloin ranskan kieli jätti selvästi varjoonsa saksan, joka oli aiemmin ollut sen hyvä kilpailija. Toki natiivit kotiopettajat yhä opettivat ylhäisön lapsille myös saksaa ja usein englantiakin. Pitihän Euroopassa pärjätä sen omilla kielillä ja mielellään vielä loistaakin.

1800-luvun kriittiset tarkkailijat kuten Dostojevski kirjoittivat usein pisteliäästi siitä, millä tavoin Venäjän eri eliittiryhmät puhuivat ranskaa ja kuka oli mielestään ylivertaisin ulkomaalaisten matkija. Radikaali Tšernyševski leikitteli 1860-luvulla pohdiskelemalla, voisiko joku räätäli Nevskin varrella saada kunnon asiakkaita mikäli kirjoittaisi kylttinsä venäjäksi…

Ranskan suuri aika Euroopassa ja koko maailmassa oli epäilemättä 1600-luku, jolloin sen väkilukukin vielä oli Venäjää suurempi ja sen kulttuuria ja sotataitoa jäljittelivät kaikki.

1700-luvulla Fredrik Suuri, jolla oli tiettyä omaakin mainetta puolustettavanaan, piti itseään kulttuuriltaan ranskalaisena ja puhui ja kirjoitti saksaa aivan kurjasti.

Selvää on, että korkeimmalla tasolla kirjeenvaihto kävi ranskaksi, eikä näin tehty vain eri kansallisuuksia edustavien välillä. Curt von Stedingk oli syntyjään saksalainen Ruotsin Pommerista, mutta kirjoitteli Kustaa III:lle ranskaksi. Katariina II oli saksatar, mutta osasi venäjää täydellisesti. Aina joskus hän sentään kirjoitti ruhtinas Potjomkinille myös ranskaksi.

Mutta tämä tapahtui jo olympolaisella tasolla. Kuitenkin ranska tunkeutui myös kaikkien jokapäiväiseen kielenkäyttöön koko Euroopassa. Muuan tällainen alue oli sotataito, jossa arvoasteita, yksiköitä ja sotaliikkeitä tarkoittavat sanat kopioitiin kaikkialle ranskasta.

 1600-luvun suuri satiirikko Grimmelshausen kuvasi tätä seikkaa näin: „Wir Teutschen Michel verstehen jetzt nihil: Was ist Marschiren, was ist Chargiren, was ist Flankiren, was ist Avanciren, was ist Passiren, was Commandiren, Artigleria, Infanteria ?“

Mutta niin vain kävi, että ranskaa saivat käyttää kaiken maailman korpraalit, kersantit, luutnantit, kapteenit ja kenraalit, toki pienin vaihteluin. Ranskaa olivat heidän tittelinsäkin.

Ranskaa myös opetettiin sotilasoppilaitoksissa aina Rantasalmen Haapaniemeä myöten. Ranskaa myös käytettiin sen minkä osattiin siinä ”pikku Pariisissa”, joka oli muodostunut Joroisten, Juvan, Puumalan ja Sukavan tienoille 1700-luvun lopulla.

Silloin virkatalojakin alettiin varustaa lasi-ikkunoilla ja rakentaa niihin tanssiaisiin sopivia saleja. Savon prikaatin orkesteri, joka harjoitteli kahdesti viikossa, sai tilaisuuden esiintyä ja säestää ajan muotitansseja.

Jokunen korkea upseeri täällä päinkin oli myös palvellut Ranskan armeijassa, muun muassa sen ruotsalaisille tarkoitetussa Raoyal Suédois-rykmentissä.

Vastapuolella oli Kustaa III:n sodassa myös ulkomaalaisia, ranskankielisiä palkkasotureita alkaen Nassau-Siegenin prinssistä. Muuan Farage-niminen upseeri, joka osasi vain ranskaa, joutui Venäjän armeijaan kuuluneiden baškiirien tappamaksi, kun ajattelemattomasti esiintyi vielä omassa, ranskalaisessa uniformussaan.

Savon upseerien ranskankielisyyttä ei varmastikaan kannata liioitella, mutta joka tapauksessa upseeristolla rintaman molemmin puolin oli yhteinen kieli ja luultavasti samanlaisia kulttuuriharrastuksiakin, millä oli merkitystä tietynlaisen ylirajaisen ésprit de corpsin luomisessa.

Niinpä saatettiin kesken sotaa tavata rauhallisissa merkeissä ja jopa syödä yhteistä lounasta. Suomen sodassa sattui jopa niin, että joku venäläinen upseeri haastoi ruotsalaisen kaksintaisteluun. Koska moinen oli kiellettyä, toimitettiin hänet kauas Savosta, jonnekin Turkin suunnalle skandaalin välttämiseksi.

Ranskan merkitys ei rajoittunut sotalaitokseen eikä edes kirjallisuuteen. Myös tyylit levisivät Ranskasta jo 1600-luvulla ja uusi suuri kaikkialle levinnyt muotivirtaus oli viimein empire -keisarikunnan tyyli Napoleonin aikana.

Uudet tavarat, kuten kahvikalustot ranskalaiseine nimityksineen valtasivat myös Euroopan, entisten tassien ja kahvelien lisäksi tulivat salvetit, asetit ja ruokien nimet soosista puljonkiin, koko se sanasto, joka meillä tunnettiin kyökkiruotsina (ks. Vihavainen: Haun kyökkiruotsi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Ruotsissa on yhä aika laaja kerrostuma ranskalaista sanastoa, joka suurelta osalta tuli sinne jo Kustaa III:n aikoina ja sieltähän sitä tihkui meillekin, usein ruotsalaistuneessa muodossa.

Kun C.M. Bellman eräässä laulussaan ei sano ruotsiksi min bror, vaan ranskakasi mon frére, oli kyseessä samanlainen muodikas sekasotku, jota nykyään kuulemme iskelmissä. Kaikkihan sitä ymmärtävät.

Kyöstä-kuningas (ks. Vihavainen: Haun kyöstä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) oleskeli itse pitkiä aikoja Ranskassa ja juuri ruotsalaiset von Fersenin johdolla yrittivät pelastaa Ranskan kuningasparin vallankumouksellisten käsistä salakuljettamalla heidät pois maastaan, mutta jäivät kiinni Varennes’n paikkakunnalla.

Operaation johtaja von Fersen oli tiettävästi jopa kuningatar Marie Antoinetten rakastaja ja samaa on epäilty myös Curt von Stedingkistä. Oli miten oli, Kustaa III:n suurena unelmana oli päästä johtamaan niitä ulkomaalaisia joukkoja, jotka marssisivat vapauttamaan Ranskaa, tuota eurooppalaiset sivistyksen pääkaupunkia barbaaristen vallankumouksellisten kynsistä.

Tätä ajatellen Kustaa ja keisarinnan Katariina II:n saivat yllättävästi heti keskinäisen sotansa päätyttyä aikaan peräti liitonkin ja savolainen sotilastopografi von Fieandt jopa kävi tiedustelemassa maastoa operaation toteuttamiseksi.

Tekemättähän sekin jäi, eivätkä onnistumisen mahdollisuudet ehkä olisikaan olleet merkittävät. Siinä joka tapauksessa oli taas muuan merkittävä osoitus ruotsalaisesta frankofiliasta, joka oli vuosien varrella näkynyt muun muassa ranskalaisina apurahoina Viaporin rakentamiseksi.

Mitä tulee varsinaisesti suomalaiseen frankofiliaan, on siitä olemassa Kristiina Rankin väitöskirja, joka keskittyy vuosiin 1880-1914. Sieltä tapaamme nuo hyvin tunnetut kultakautemme kirjailijat ja kuvataiteilijat, mutta se on jo eri aikakautta.

Joka tapauksessa suora ja myös epäsuora ranskalainen vaikutus suuntautui meillekin jo varhain. 1800-luvun alkupuolen Helsingissä se oli niin suurta, että tuossa pikkukakaupungissa voitiin jopa pitää pientä ranskalaista harrastelijateatteria (ks. Vihavainen: Haun le duc tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).