Eksotiikkaa Suomesta

 

Muukalaisten keskellä.

Diana Webster, Finland Forever. Turku/Åbo 1952-1953. Schildts&Söderströms 2013, 286 s.

 

Vuosi 1952 oli merkkivuosi kaikkien suomalaisten elämässä ja syyt siihen ovat kyllin tunnettuja. Vielä paljon myöhemmin verratessani vuosia keskenään, nousi 1952 aina mieleeni aivan erityisenä. Koko maailmakin oli silloin henkeään pidättäen keskittänyt katseensa pohjoiseen maahamme, joka eli aineellisesti niukkaa elämää, mutta oli kaikkia muita uljaampi.

Muistan tärkeimpiin leikkeihini kuuluneen piirtämisen ja kirjoittamisen suurille valkoisille käärepapereille. Piirsin tietenkin sadoittain olympiarenkaita, joita silloin oli kaikkialla ja myös hakaristejä. Isäni auttoi korjaamaan karkeimmat virheet.

Toisin kuin aikamme typeristö ehdottomasti kuvittelee, hakaristeillä ei ollut mitään poliittista merkitystä. Viisivuotiaana maailmassa ne olivat ennen muuta lentokoneiden tunnuksia, nimenomaan suomalaisten.

Enemmän minua kiinnostivat kuitenkin uusimmat konetyypit, joilla voi lentää ääntä nopeammin. Douglas Skyrocketin olin päättänyt ehdottomasti joku kaunis päivä hankkia itsellenikin. Se taisi olla kyllä vasta parin vuoden kuluttua, jolloin kirjoitin asiasta.

Tämä ei vielä ollut ihan Skyrocketin kahden machin murtanisen aikaa (joka tapahtui seuraavana vuonna), mutta lentokoneiden aikaa se oli. Niiden kuvia keräsin innolla, kun niitä alkoi saada kahvipaketeista vuonna 1954. Mutta kyllä englantilaiset lentokoneet tiesin jo silloin ja ne kiinnostivat yli kaiken.

Monen ikätoverin harrastamista autoista en välittänyt tuon taivaallista. Toki mieleeni jäi muutama erikoinen nimi, yleensä ne olivat englantilaisia. Meillekin saatiin jeeppi, ehkäpä juuri tuona vuonna. Ja valtavan kokoinen Massey Fergusonkin jyristeli pihaan.

Englanti oli siis ehdottoman kiinnostava maa minullekin ja kun juuri olin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, kirjoitin kirjeen jonnekin Englantiin ja pyysin lähettämän sikäläisiä postimerkkejä. Pettymyksekseni sain kymmenen vuoden kuluttua nähdä, ettei kirje ollut minnekään lähtenyt, vaan löytyi äitini piirongin laatikosta.

Joka tapauksessa tuona samaisena muistettavana vuonna saapui maahamme myös minua puolitoista vuosikymmentä vanhempi englantilainen tyttö, oikeastaan siis jo oikea neiti, joka sitä paitsi oli puoleksi walesilainen ja syntynytkin Australiassa.

Minuun verrattuna hän oli aivan eri maailmasta. Esimerkiksi Helsingin olympialaisia hän ei ollut huomannut lainkaan. Urheiluista häntä kiinnosti korkeintaan tennis. Suomesta hän ei tiennyt yhtään mitään ja joutui opettelemaan kaikki asiat niin sanotusti kantapään kautta.

Se ei ollut helppoa, sillä tässä maassa olivat englannin puhujat äärimmäisen harvinaisia. Toki Miss Diana oli koulussa oppinut myös saksaa ja ranskaa, mutta hyvin usein eivät ihmiset osanneet niitäkään.

Diana vietti sitten itse asiassa koko loppuikänsä Suomessa, mikä ei suinkaan kuulunut suunnitelmiin, sikäli kun niitä edes oli. Aluksi hänellä oli vain vajaan vuoden mittainen pesti Turkuun, opettamaan englantia halukkaille.

Tehtävä oli vaikea, etenkin kun siihen ei ollut saanut minkäänlaista koulutusta. Toisaalta kukaan muukaan ei näyttänyt vaivanneen päätään sellaisella asialla, kuin englannin opettaminen ulkomaalaisille. Diana oli opiskellut kieltä ja klassista kirjallisuutta B.A.-tutkinnon verran, mutta siitä ei ollut paljon apua.

Lähinnä yksi sopiva kirja oli olemassa ja sen kirjoittajat Kauffman ja Eckersley olivat tuntemattomia eikä Diana-neiti moskaan oppinut ymmärtämään, mistä he olivat saaneet päähänsä kirjoittaa tuon alan oppikirjan. Joka tapauksessa heidän nimiparinsa tuli Dianalle ja hänen kollegoilleen yhtä tutuksi kuin Jekyll ja Hyde, Laurel ja Hardy tai Smith ja Wesson, kuten kirjoittaja kuivasti toteaa.

Itse asiassa koko ala oli aivan raivaamatonta maata ja kirjoittaja sai itse kehittää metodinsa. Englannin kielen maailmanvalloitus oli vielä edessäpäin. Kun se tapahtui, se tapahtui ällistyttävän nopeasti ja perusteellisesti.

Kieliongelmat olivat olennainen ja usein riemastuttava osa tuon ensimmäisen Suomen-vuoden elämää. Muuten uusien olojen ja tapojen opiskelu vei paljon aikaa ja paljasti sen, miten kokonaan erilainen arkielämän maailma saattoi olla niinkin läheisessä maassa, jossa sitä paitsi englantilaisiin suhteuduttiin ehdottoman myönteisesti.

Toki aina joskus kysyttiin miksette te (te!) puolustaneet Puolaa vuonna 1939 tai miksi hyökkäsitte Suezin kanavalle (tämä vasta 1956). Joka tapauksessa kansakunnan jäsen oli ilman muuta vastuuhenkilö kaikessa maataan koskevassa.

Itse asiassa elävä englantilainen oli tavattoman harvinainen olio, jota tultiin varta vasten katsomaankin: tuollaiselta hän siis näytti, tuolla tavalla puhui ja pukeutui, käveli ja istui... Turussa asusti tuolloin ulkomaalaisia puolenkymmentä henkeä ja koko maassa muutama sata. Siinä luvussa olivat siis esimerkiksi saksalaiset ja jokunen ranskalainenkin.

Nuoren neidon elämään ei kuulunut vielä seksi, josta hän tuskin mitään tiesikään, vaikka oli jo kihloissa. Tuota kaupallista seksiä, joka nyt tulvii kaikkialta, ei yksinkertaisesti vielä ollut olemassa. Itse sanaakaan ei taidettu vielä käyttää, ainakaan nykyisessä merkityksessä.

Mutta muutakin kiinnostavaa löytyi koko ajan kaikkialta. Suomalaiset tavat ja mentaliteetti yllättivät yhä uudelleen, esimerkiksi hiljaisuus, jota siedettiin vaikeuksitta. Seuraelämän tavoissa oli paljon kummallisuuksia ja outoja koukeroita. Ravintolatkin olivat leimautuneet synnin pesiksi, joissa töykeät vartijat (tarjoilijat) tarkkailivat asiakkaita, joita eivät kuitenkaan olleet näkevinään, mikäli nämä kaipasivat palvelua.

Suomalainen  ruoka oli osaksi outoa, esimerkiksi hapanmaitotuotteita (piimä) ei Englannissa ollut. Muuten, Englannssa elettiin tuhon aikaan hyvin niukasti ja sellaista ruuan paljoutta, josta Enid Blytonin ”Viisikossa” aina uneksuttiin, ei todellisuudessa ollut. Runsautta uhkuvan voileipäpöydän kirjoittaja näki ensi kertaa Tukholman-laivalla, jonka nimi oli pahaenteisesti Bore I…

Kirja on tulvillaan tarkkanäköisiä havaintoja suomalaisesta ja brittiläisestä kulttuurista (englantilaisesta ja hieman walesilaisestakin). Ne ovat nautinnollista luettavaa ja mestarillisesti esitettyjä.

Suomessa vierailleet ulkomaalaiset Giuseppe Acerbista ja Edward Clarkesta lähtien ovat korvaamaton lähde sille, joka haluaa oppia tuntemaan omaa kulttuuriamme ja ymmärtää sen erikoislaadun, joka ulkomaalaisille tulee usein suurena yllätyksenä ( ks. m. Vihavainen: Haun le duc tulokset).

Tämä Websterin kirja kuuluu ehdottomasti kunniapaikalle siihen riviin, jossa ovat Suomea samoilleiden sankarimatkailijoiden kertomukset. Kirjaan on olemassa jatkoakin, täytyypä lukea!