Ranskalainen Ruotsi ja Suomi

 

Kuten tunnettua, puhuttiin Venäjällä ns. paremmissa piireissä usein ranskaa vielä 1800-luvun lopullakin, huolimatta siitä, että Napoleonin suuren armeijan invaasio oli aikoinaan synnyttänyt reaktion ja moni korkea aatelismies oli silloin jopa joutunut opettelemaan venäjää, kun ei sitä enää osannut.

Ranskan ylivalta Venäjällä alkoi 1760-luvulla, jolloin ranskan kieli jätti selvästi varjoonsa saksan, joka oli aiemmin ollut sen hyvä kilpailija. Toki natiivit kotiopettajat yhä opettivat ylhäisön lapsille myös saksaa ja usein englantiakin. Pitihän Euroopassa pärjätä sen omilla kielillä ja mielellään vielä loistaakin.

1800-luvun kriittiset tarkkailijat kuten Dostojevski kirjoittivat usein pisteliäästi siitä, millä tavoin Venäjän eri eliittiryhmät puhuivat ranskaa ja kuka oli mielestään ylivertaisin ulkomaalaisten matkija. Radikaali Tšernyševski leikitteli 1860-luvulla pohdiskelemalla, voisiko joku räätäli Nevskin varrella saada kunnon asiakkaita mikäli kirjoittaisi kylttinsä venäjäksi…

Ranskan suuri aika Euroopassa ja koko maailmassa oli epäilemättä 1600-luku, jolloin sen väkilukukin vielä oli Venäjää suurempi ja sen kulttuuria ja sotataitoa jäljittelivät kaikki.

1700-luvulla Fredrik Suuri, jolla oli tiettyä omaakin mainetta puolustettavanaan, piti itseään kulttuuriltaan ranskalaisena ja puhui ja kirjoitti saksaa aivan kurjasti.

Selvää on, että korkeimmalla tasolla kirjeenvaihto kävi ranskaksi, eikä näin tehty vain eri kansallisuuksia edustavien välillä. Curt von Stedingk oli syntyjään saksalainen Ruotsin Pommerista, mutta kirjoitteli Kustaa III:lle ranskaksi. Katariina II oli saksatar, mutta osasi venäjää täydellisesti. Aina joskus hän sentään kirjoitti ruhtinas Potjomkinille myös ranskaksi.

Mutta tämä tapahtui jo olympolaisella tasolla. Kuitenkin ranska tunkeutui myös kaikkien jokapäiväiseen kielenkäyttöön koko Euroopassa. Muuan tällainen alue oli sotataito, jossa arvoasteita, yksiköitä ja sotaliikkeitä tarkoittavat sanat kopioitiin kaikkialle ranskasta.

 1600-luvun suuri satiirikko Grimmelshausen kuvasi tätä seikkaa näin: „Wir Teutschen Michel verstehen jetzt nihil: Was ist Marschiren, was ist Chargiren, was ist Flankiren, was ist Avanciren, was ist Passiren, was Commandiren, Artigleria, Infanteria ?“

Mutta niin vain kävi, että ranskaa saivat käyttää kaiken maailman korpraalit, kersantit, luutnantit, kapteenit ja kenraalit, toki pienin vaihteluin. Ranskaa olivat heidän tittelinsäkin.

Ranskaa myös opetettiin sotilasoppilaitoksissa aina Rantasalmen Haapaniemeä myöten. Ranskaa myös käytettiin sen minkä osattiin siinä ”pikku Pariisissa”, joka oli muodostunut Joroisten, Juvan, Puumalan ja Sukavan tienoille 1700-luvun lopulla.

Silloin virkatalojakin alettiin varustaa lasi-ikkunoilla ja rakentaa niihin tanssiaisiin sopivia saleja. Savon prikaatin orkesteri, joka harjoitteli kahdesti viikossa, sai tilaisuuden esiintyä ja säestää ajan muotitansseja.

Jokunen korkea upseeri täällä päinkin oli myös palvellut Ranskan armeijassa, muun muassa sen ruotsalaisille tarkoitetussa Raoyal Suédois-rykmentissä.

Vastapuolella oli Kustaa III:n sodassa myös ulkomaalaisia, ranskankielisiä palkkasotureita alkaen Nassau-Siegenin prinssistä. Muuan Farage-niminen upseeri, joka osasi vain ranskaa, joutui Venäjän armeijaan kuuluneiden baškiirien tappamaksi, kun ajattelemattomasti esiintyi vielä omassa, ranskalaisessa uniformussaan.

Savon upseerien ranskankielisyyttä ei varmastikaan kannata liioitella, mutta joka tapauksessa upseeristolla rintaman molemmin puolin oli yhteinen kieli ja luultavasti samanlaisia kulttuuriharrastuksiakin, millä oli merkitystä tietynlaisen ylirajaisen ésprit de corpsin luomisessa.

Niinpä saatettiin kesken sotaa tavata rauhallisissa merkeissä ja jopa syödä yhteistä lounasta. Suomen sodassa sattui jopa niin, että joku venäläinen upseeri haastoi ruotsalaisen kaksintaisteluun. Koska moinen oli kiellettyä, toimitettiin hänet kauas Savosta, jonnekin Turkin suunnalle skandaalin välttämiseksi.

Ranskan merkitys ei rajoittunut sotalaitokseen eikä edes kirjallisuuteen. Myös tyylit levisivät Ranskasta jo 1600-luvulla ja uusi suuri kaikkialle levinnyt muotivirtaus oli viimein empire -keisarikunnan tyyli Napoleonin aikana.

Uudet tavarat, kuten kahvikalustot ranskalaiseine nimityksineen valtasivat myös Euroopan, entisten tassien ja kahvelien lisäksi tulivat salvetit, asetit ja ruokien nimet soosista puljonkiin, koko se sanasto, joka meillä tunnettiin kyökkiruotsina (ks. Vihavainen: Haun kyökkiruotsi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Ruotsissa on yhä aika laaja kerrostuma ranskalaista sanastoa, joka suurelta osalta tuli sinne jo Kustaa III:n aikoina ja sieltähän sitä tihkui meillekin, usein ruotsalaistuneessa muodossa.

Kun C.M. Bellman eräässä laulussaan ei sano ruotsiksi min bror, vaan ranskakasi mon frére, oli kyseessä samanlainen muodikas sekasotku, jota nykyään kuulemme iskelmissä. Kaikkihan sitä ymmärtävät.

Kyöstä-kuningas (ks. Vihavainen: Haun kyöstä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) oleskeli itse pitkiä aikoja Ranskassa ja juuri ruotsalaiset von Fersenin johdolla yrittivät pelastaa Ranskan kuningasparin vallankumouksellisten käsistä salakuljettamalla heidät pois maastaan, mutta jäivät kiinni Varennes’n paikkakunnalla.

Operaation johtaja von Fersen oli tiettävästi jopa kuningatar Marie Antoinetten rakastaja ja samaa on epäilty myös Curt von Stedingkistä. Oli miten oli, Kustaa III:n suurena unelmana oli päästä johtamaan niitä ulkomaalaisia joukkoja, jotka marssisivat vapauttamaan Ranskaa, tuota eurooppalaiset sivistyksen pääkaupunkia barbaaristen vallankumouksellisten kynsistä.

Tätä ajatellen Kustaa ja keisarinnan Katariina II:n saivat yllättävästi heti keskinäisen sotansa päätyttyä aikaan peräti liitonkin ja savolainen sotilastopografi von Fieandt jopa kävi tiedustelemassa maastoa operaation toteuttamiseksi.

Tekemättähän sekin jäi, eivätkä onnistumisen mahdollisuudet ehkä olisikaan olleet merkittävät. Siinä joka tapauksessa oli taas muuan merkittävä osoitus ruotsalaisesta frankofiliasta, joka oli vuosien varrella näkynyt muun muassa ranskalaisina apurahoina Viaporin rakentamiseksi.

Mitä tulee varsinaisesti suomalaiseen frankofiliaan, on siitä olemassa Kristiina Rankin väitöskirja, joka keskittyy vuosiin 1880-1914. Sieltä tapaamme nuo hyvin tunnetut kultakautemme kirjailijat ja kuvataiteilijat, mutta se on jo eri aikakautta.

Joka tapauksessa suora ja myös epäsuora ranskalainen vaikutus suuntautui meillekin jo varhain. 1800-luvun alkupuolen Helsingissä se oli niin suurta, että tuossa pikkukakaupungissa voitiin jopa pitää pientä ranskalaista harrastelijateatteria (ks. Vihavainen: Haun le duc tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).