Menneen ajan Helsinki

Pariisilainen näkökulma

Louis Léouzon Le Duc, Pariisista Pohjantähden alle. Suomentanut ja toimittanut Marja Itkonen-Kaila. SKS 2001, 312 s.

1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa alkoi ulkomaisia matkailijoita saapua Suomeen ja heidän kertomuksensa tarjoavat tänäänkin hyvin kiinnostavia välähdyksiä ajan arkipäivään. Joukossa oli väkeä venäläisistä italialaisiin ja englantilaisiin.

Paradoksaalisesti juuri kaikkien banaaleimmat asiat näyttävät noissa muistelmissa nyt erityisen kiinnostavilta, koska niistä on vähiten kuvauksia. On siis käynyt kuin perhealbumissa. Juhlista ja erikoisista tapahtumista on kuvia, mutta ainiaaksi kadonnut arkipäivä loistaa poissaolollaan.

Ulkomaalaiselle, ainakin mikäli hän tuli maailman sivistyksen pääkaupungista, oli meikäläinen elämäntapa jo täyttä eksotiikkaa. Tai ainakin osittain se oli sitä ja tietenkin maksoi vaivan esittää nimenomaan joita omituisuuksia, jotta lukija voisi pitää kirjaa lukemisen arvoisena.

Osittain 1800-luvun alkupuolen tai puolivälin Helsinki nimittäin tuntui pariisilaisestakin varsin kotoiselta. Myös Helsingissä oli Pariisinsa. Parempi herrasväki puhui ranskaa ja jotkut jopa erinomaisesti, sitä lapsena natiivilta mamsellilta opittuaan.

Niinpä Lóuzon Le Duc, kreivitär Emilie Musin-Puškinin kotiopettaja saattoi järjestää Helsingissä ranskankielisiä teatteriesityksiä ja löysi myös yleisöä luennoilleen Ranskan kirjallisuudesta. Hänen palkkansa oli todellinen herrasmiehen palkka: 4000 ruplaa vuodessa.

Helsingissä oli oikeastaan vain kaksi todellista kaunotarta ja maailmannaista, molemmat Stjernvallin tyttäriä: Kreivi Vladimir Musin-Puškinin, Suomeen karkotetun dekabristin edellä mainittu Emilie-vaimo ja hänen sisarensa, upporikkaan ruhtinas Demidovin vaimo Aurora, joka sittemmin nimellä Karamzin on jäänyt muistiimme.

Ei herrasväen määrä ihan tähän rajoittunut, mutta vain kaksitoista perhettä niitä oli, jotka olivat mielestään kyllin hyviä seurustelemaan keskenään ja järjestivät salonkeja ja muita tapaamisia, kuka viikoittain, kuka harvemmin. Näissä tilaisuuksissa kävi yhtensä 50-100 henkeä, korkeintaan kaksisataa.

Venäjän kielen ja kirjallisuuden professorina toiminut Jakov Grot, myöhempi kruununperillisen koriopettaja ja akateemikko sai myös armon tulla näihin tilaisuuksiin ja piti niitä aika tylsinä. Stjernvallin tyttäret olivat hänen mielestään aika poispilattuja, kun kunnon kilpailua ei ollut, toisin kuin Pietarissa.

Mutta Le Duc ei ollut vain seurapiirien liepeillä viihtyvä liehtari, vaan teki merkittäviä töitä, kääntäen muun muassa Kalevalan ranskaksi. Hän siis osasi myös Suomea. Sitä paitsi hän matkaili maata ristiin rastiin komennettuna etsimään materiaalia Napoleonin sarkofagiin, kunnes löysi sitä Itä-Karjalasta. Sarkofagiahan voimme yhä ihailla invalidikirkossa. Aikoinaan se herätti myös monenlaista kritiikkiä, kuten muistelija kertoo.

Kaikki suomalaiset eivät olleet yhtä ihastuneita Le Duciin ja jokunen mainitsikin häntä suurvalehtelijaksi. Teoksellaan Le Finlande Le Duc valittiin vuonna 1850 Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjeenvaihtajajäseneksi. Tämäkin osoittaa, ettei hän ihan satuja paperille päästellyt, vaikka joskus voi havaita hänen esittävän ominaan lainauksia toisilta kirjoittajilta esim. tapainkuvauksissa.

Joka tapauksessa Le Duc nimittää Helsinkiä kiinnostavaksi paikaksi ja katsoo sen erinomaisesti ansaitsevan pääkaupungin arvonimen. Olihan monumentaalinen keskusta hänen saapuessaan vuonna 1842 jo rakennettu ja kaupungissa oli komeat 15000 asukasta. Myös kaasuvalo kuului katukuvaan. Öisin saattoi paikalle ilmaantua susiakin.

Kirjoittajalla on hauskoja anekdootteja Helsingin vallasväestä, jolla toisinaan oli laajaa kokemusta maailman mondeeneista keskuksista. Melkoisia persoonia ja myös ilmettyjä valehtelijoita näyttää olleen liikkeellä.

Kuvaukset teatteriesityksistä ovat sangen eläviä. Erityisesti mainittakoon mysteerinäytelmä Tiernapojat, jonka sen aikaiset sanatkin on merkitty muistiin.

Joulun vietosta on muutakin kiinnostavaa. Niinpä siellä esiintyi joulupukki, jolla oli neljä jalkaa, kuten pukeilla yleensäkin. Sitä paitsi joulupöydän kunkkuna oli jo tuolloin kinkku. Se ei siis tullut muotiin vasta 1930-luvulla, kuten jotkut ovat väittäneet, mutta saattoi toki yleistyä vasta silloin, kansan varallisuuden kasvaessa.

Helsingin ohella Le Duc vieraili myös Suomen Manchesterissa, Turussa, joka myös sai sangen sympaattisen arvostelun. Turun vankilan ja rangaistusjärjestelmän kuvaus ansaitsevat huomiota. Samoin se tieto, että kaikilla oli jo pikkupojasta lähtien puukko vyöllä ja että he myös käyttivät sitä herkästi tappeluissa.

Kiinnostava on myös kuvaus Viaporista, joka, kuten tunnettua, eli omaa, Helsingistä eristettyä venäläistä elämäänsä.

Suomen kansakunta yksilötasolla saa kirjoittajalta tunnustusta. Hänen huomionsa mukaan siltä tosin kokonaisuutena puuttui poliittinen kyvykkyys. Argumentti on ilmeisesti sama kuin muillakin tuon ajan ja myöhempienkin aikojen tarkkailijoilla: suomalaiset eivät ole koskaan muodostanut valtiota. Ergo: suomalaiselta kansalta puuttuu valtiota muodostavaa kykyä.

 Joidenkin mielestä tästä seurasi myös se, että jonkin toisen kansan on aina hallittava suomalaisia. LeDuc ei suoraan sano näin, vaan toteaa, että ylpeys ja voittamattomuus ilmenee yksilöissä, mikä riittää kansallisen luonteen turvaamiseen ja säilyttämiseen. Muuten, arkisissa töissään suomalainen oli juro ja verkkainen. Hänellä oli kuitenkin ylpeä mieli ja inspiraation saadessaan hän oli vertaansa vailla oleva runoilija.

Kirja sisältää myös jännittäviä kertomuksia matkoilta Suomessa ja Suomeen, erityisesti kesällä pitkin Suomenlahtea ja talvella Ahvenanmeren yli. Kaikki on sangen viihdyttävää ja lukukelpoista.

Tämän kirjan kohdalla täytyy antaa erityinen tunnustus kirjan ansiokkaalle kääntäjälle ja toimittajalle. Marja Itkonen-Kaila on nähnyt suuren vaivan laatiessaan kirjaan erittäin perusteelliset ja kiinnostavat kommentaarit.  Ne on ehdottomasti syytä lukea.

Koska samalta ajalta on käytettävissä esimerkiksi Jakov Grotin ja Pjotr Pletnjovin kirjeenvaihto, on ollut mahdollista valaista monipuolisesti sitä maailmaa, josta kirja kertoo.  Kommentoijan eväät eivät kuitenkaan rajoitu tähän. Bibliografia on laaja ja osoittaa osaltaan syvällistä aiheen tuntemusta.