Vihavainen: Haun majesteetit tulokset

Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle majesteetit. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

keskiviikko 29. tammikuuta 2025

Alamaisten ja Jumalan välissä

Ei mikään styränki, vaan yksi kuningas

Jostakin syystä naisväellä kaikissa maissa näyttää tänäkin päivänä riittävän loputonta kiinnostusta siihen, mitä kuningas ja hänen lähipiirinsä tekevät. Ellei omassa maassa ole kuningasta, niin fanitetaan sitten niiden maiden hallitsijoita ja kuningashuoneita, joissa moinen ihme on.

Monarkki ja siis normaalitapauksessa miespuolinen oli Euroopassakin sääntönä vielä ensimmäisen maailmansodan aikana, vaikka politiikan megatrendi jo oli johtamassa kohti tasavaltalaista valtiomuotoa, olipa se käytännössä kansanvaltainen tai ei.

Niinpä oikeinajattelevat kansalaisemme kauhistelevat yhä kovin ylenpalttisesti sitä, että meidänkin maahamme vuonna 1918 valittiin kuningas. Asia oli jo tulossa kovin epämuodikkaaksi, mutta eihän se sellaisenaan merkinnyt itsenäisyyden menettämistä, kuten alkaa jo olla tapana olettaa. Ei Englantikaan koskaan ollut Saksan alusmaa, vaikka siellä hallitsi saksalainen ruhtinassuku.

Oikea kuningas oli kansan tuki ja turva pöyhkeitä herroja ja heidän pyyteitään vastaan. Kansa oli lähes aina kuningasmielistä, kun taas aateli ja etenkin ylhäisaateli suhtautui instituution nuivasti ja aina joskus kapinoikin. Meillähän niin tapahtui vielä vuonna 1788.

Tätä kuninkaan ja kansan suhdetta kuvaa Topelius ”Välskärin kertomuksissaan” tarinassaan Aaron Perttilästä, Bertelskiöldin aatelissuvun kantaisästä.

Kuningas oli myös Suomessa hyvin suosittu, minkä saivat kokea sekä Kustaa III että Kustaa IV Adolf Suoneen tekemänsä Eriksgatan aikana. Molemmat puhuivat vähän suomeakin. Heidän edeltäjänsähän olivat yleensä tämän matkan meren taa laiminlyöneet, mihin laki antoikin mahdollisuuden.

Kun majesteetit sitten tulivat kyläilemään, merkitsi se valtavaa tapahtumaa ja satojen hevosten kulkue vaelsi ympäri maan kuin heinäsirkkaparvi (ks, Vihavainen: Haun majesteetit tulokset). Silti kansa oli riemuissaan. He saivat omakohtaisen kosketuksen johonkin olentoon, joka ei enää olut tavallinen kuolevainen, vaan lähellä Jumalaa ja hänestä seuraava.

Oikean kuninkaan vastakohta oli tyranni eli väärä valtias, joka ei pelkästään ollut huono hallitsija, vaan suoraan isästä perkeleestä käyttäessään Jumalalta saatua valtaansa ei Jumalan kunniaksi ja oikeuden ja totuuden hyväksi, vaan muiden päämäärien saavuttamiseksi.

Luen parhaillaan Samuel Pepysin päiväkirjaa, joka sijoittuu ns. restauraation aikaan 1600-luvun puolivälissä Englannissa. Siitäkin näkyy, miten valistunut, korkea amiraliteetin virkamies uskoo, kuten muutkin, että kunigas pystyy kosketuksellaan parantamaan risatautia. Uteliaana Pepys meni tuota katsomaankin.

Toisaalta Pepys kirjoittaa pettyneenä ja kenties ironisesti, että hänen kunnioituksensa kuningasta kohtaan kärsi, kun hän huomasi tämän purjehtivan muiden kuolevaisten tapaan tapaan sateisella Thamesilla, sen sijaan että olisi kyennyt sadetta estämään tai edes hillitsemään.

Kun kuninkaan koira tekee tarpeensa Pepysin veneeseen, oli kaikilla tavattoman hauskaa, kun he saivat kokea, että kuningas ja se, mitä hänelle kuuluu, eivät olekaan muita kuolevaisia kummempia.

Paitsi, että kuninkaalla oli myös niin sanottu” body politic” (ks. Vihavainen: Haun memento tulokset), joka oli muuta kuin hänen kuolevainen ruumiinsa.

Tämä tapahtui 1600-luvun puolivälissä, mutta keskiajalla kuninkaan merkitys oli ehkä suurempikin, vaikka hän ei olutkaan vielä itsevaltias Jumalan armosta.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Mikä oli kuningas?

Mikä mies oli kuningas

Nykyään tuntuu aivan luonnolliselta pitää hallitsijaa ihmisenä. Itse asiassa se taitaa tuntua yhdeltä kansalaisen perusoikeudelta. Kaikkihan me olemme ihmisiä eli siis eläimiä, nisäkkäitä par excellence.

Kun ihminen, kuten nyt juuri kuningas, on julkisessa asemassa, täytyy hänen kestää kaiken maailman räävittömyyksiä, toisin kuin tavallisen ihmisen, joka tänäkin päivänä voi kysyä kunniansa perään.

Ja tavaksihan on tullut, että tällaisen kysymyksen vievät oikeuteen kaikkein herkimmin juuri ne, joista on syytä epäillä, ettei heillä mitään kunniaa olekaan.

Sokea oikeus saattaa tosiaan useinkin päätellä, että kenellä tahansa lurjuksella on yhtä suuri kunnia kuin kelpo ihmiselläkin. Se nyt kuuluu noihin juridiikan lähtökohtaisiin rajoituksiin. Eihän oikeudessa oikeutta saada, vaan luetaan lakia.

Esimerkkejä on turha luetella, itse kukin tietää, kenestä tai keistä on kysymys. Mutta nyt siis kuninkaasta.

Englannin hovi taisi olla uranuurtaja siinä monarkian alennustilassa, joka synnytti kokonaisen häväistysjuttujen sepittäjien elinkeinon. Tämän on mahdollistanut sellainen uusi ajattelu, ja kulttuuri jolle majesteettirikoksen ajatus on syvästi ja täydellisesti vieras.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että tämä ajatus on uusi ja liittyy yhtä tiiviisti kulttuurin rappioon kuin potkupallon korottaminen ykkösluokan prioriteetiksi kansakuntien elämässä.

Vielä noin kymmenen sukupolvea sitten ja myöhemminkin oli luonnollista kannattaa sellaista näkemystä, jota Matti Klinge on nimittänyt Aaron Perttilän valtio-opiksi Topeliuksen kertomusten mukaan.

Vanha Perttilä, Bertelskiöldien aatelissuvun talonpoikainen kantaisä ja todellinen patriarkka katsoi, että maailmassa tarpeellisia olivat kaksi: kuningas vallan haltijana ja talonpoika, joka kaikki elätti, hiirestä kuninkaaseen.

Se sekalainen herralauma, joka oli syntynyt siihen väliin ja painoi talonpojan hartioita oli sen sijaan tarpeeton ja uhkasi ja usein suorastaan uhmasi myös kuninkaan valtaa. Talonpojan oli hallitsijaa puolustaminen ja samalla tuli hänen jumalaista oikeutta noudattaa ja sille alistua.

Sitä kohtaan oli luonnolliset velvollisuudet, siihen ei sen sijaan perustunut herrojen palveleminen, joka oli ihmiskeksintöä ja hänen paheistaan peräisin.

Vanhoissa Ruotsin valtakunnan laeissa on kuninkaankaari ensimmäisenä ja se kertoo havainnollisesti kuninkaan aseman ja hänen velvollisuutensa ja oikeutensa.

Herra Martti laati 1500-luvun lopulla Kuningas Kristofferin maanlain suomennoksen ja Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika suomensi vähän myöhemmin sekä maanlain että kaupunginlain.

(Martti Ulkuniemi, Ljungo Tuomaanpojan lainsuomennokset I. Maanlain ja kaupunginlain teksti. SKS 1975, 270 s.; Kuningas Kristofferin maanlaki. Herra Martin suomentamana. Valtion painatuskeskus 1987, 216 s.).

Näiden lakien kuninkaankaaressa annetaan seikkaperäiset ohjeet kuninkaan valinnasta ja hänen Eriksgatastaan. Mainittakoon, että valinnassa mukana oli oltava myös Suomen kahden laamannikunnan edustajat. Eriksgataa ei sen sijaan kuninkaan tarvinnut henkilökohtaisesti Suomeen tehdä, vaan kuninkaan sijainen valtakunnan drotsi saattoi Turun piispan kanssa ottaa Suomen herroilta uskollisuudenvalan Turussa.

Joka tapauksessa kuninkaalle siis oli vannottava uskollisuutta, mutta olipa kuninkaankin puolestaan valalla sitouduttava palvelemaan alamaisiaan. Ja Kuninghalliset walat pitä ia ey yhtän rikkoa, wan paremmin hyffuydellä lisätä.

Kansa taas lupasi kuninkaalleen hänelle kohtulisen kwuliaisudhen osoittaman ia hänen käskyns täyttämän…erittäin sota ioukois, man raioille seurata, ia waldakunda hänen cansans wariella.

Mikäli valansa tehnyt alamainen sitten otti ja pakeni vihollista, hän oli vikapää kuolemaan, ellei kuningas siitä armahtanut.

Kuningas persoonallisesti oli myös ottanut itselleen oikeuden kostaa erinäisiä rikoksia, nimittäin koti- kirkko- ja käräjärauhan rikkomiset. Lakitekstissä mainitaan muuten myös Sawna rauha.

Niinpä se, joka vaikkapa väkivalloin tunkeutui toisen kotiin tai makasi väkisin naisen, oli rikkonut kuninkaan valan ja tämähän oli ottanut velvollisuudekseen tällaisen rikoksen kostaa. Mikäli alamainen kuitenkin otti koston itselleen, kapinoi hän kuninkaan oikeutta vastaan ja oli vikapää rangaistukseen.

Käytännössä toki harvoin itse kuningas tarttui toimeen valansa täyttääkseen, sen asian hoitivat hänen puolestaan käräjät. Kuninkaalle sopi joka tapauksessa mennä asiasta valittamaan, ellei oikeutta saanut muualta. Vielä Kustaa III 1700-luvun lopulla otti valittajia vastaan kolmasti viikossa tunnin kerrallaan. Kuka tahansa saattoi mennä asiaansa esittämään.

Joka tapauksessa tämä idea kuninkaan kosto-oikeudesta ja samalla myös velvollisuudesta oli erittäin tärkeä. Sitä ennen oli luonnonlain välttämättömyydellä luisuttu sukujen vihanpitoon ja verikostoon. Sellainenhan vallitsee yhä monilla seuduilla, Albaniasta ja Tšetšeniaan ja esimerkkejä löytyy lähempääkin. Luulen, että ne ovat vain lisääntymässä eikä vähenemässä. Keskiajankin parhaat saavutukset ovat vaarassa tulla menetetyiksi.

Vaikka Ruotsin kuningas vanhimpien lakien mukaan oli valittu tehtäväänsä ihmisten toimesta, ei hän asemaansa päästyään enää ollut tavallinen mies –tai nainen, mikäli kyse oli hallitsevasta kuningattaresta.

Kuningas oli jumalallisen oikeuden turvaaja ja toteuttaja, eikä minkään kuppikunnan edustaja ja asiamies. Vaikka hän oli ihminen, oli hänellä myös käytössään taivaallinen valta.

Englanninkielisessä maailmassa eli siis myös meillä tunnetaan käsite body politic, jota sivistyneissä piireissä yhä käytetään. Se viittasi siihen, että kuninkaalla oli sekä maallinen ruumiinsa, että myös taivaallinen. Hallitsijana ollessaan hän ei ollut yksityishenkilö eikä edes varsinaisesti henkilö, mitä hän tietenkin oli yksityisasioissaan.

Jo 1600-luvulla alkoi yhä voimakkaammin nousta esille ajatus luonnonoikeudesta, joka aikanaan synnytti opin yhteiskuntasopimuksesta ja kansansuvereniteetista. Kuningas saatettiin jopa mestata, kuten tapahtui sekä Englannissa että myöhemmin Ranskassa. Ruotsissahan Kustaa III murhattiin. Venäjälläkin keisarien murhaamisesta alkoi jo 1700-luvulla tulla jo eräänlainen maan tapa.

Tämä oli hirmuinen asia, sillä siinä samassa horjui jo koko oikeusjärjestys. Kuitenkin jo antiikin aikana oli erotettu toisistaan laillinen ja valansa pitävä hallitsija ja toisaalta tyranni ja väärä valtias, jollainen oli kauhistus oikean monarkin paikalla. Kuolema oli sellaiselle aivan oikea rangaistus.

Niinpä olikin äärimmäisen tärkeää, että Nikolai II:n aikoinaan selitettiin rikkoneen valansa, eli siis hallitsijanvakuutuksensa antaessaan kuuluisan Helmikuun manifestin. Se vapautti myös kansan omasta uskollisuuden valastaan.

Suomen kansan uskollisuutta oli jo 1700-luvulla pariinkin otteeseen koeteltu miehittäjän toimesta vaihtelevalla menestyksellä.

Suomen sodan aikana uskollisuudenvalaa sitten jo varsin yleisesti vannottiin ja pitäjittäiset puumerkkiluettelot valan vannojista ovat nykyään Kansallisarkistossa luettavissa.

Se oli aika vaikea asia. Suomen syöjät autonomian ajan lopulla käyttivät asiaa suomalaisia vastaan ja syyttivät koko kansaa opportunistiseksi ja periaatteettomaksi. Hyvä etteivät suomettumisesta syyttäneet.

Kohtuutontahan se oli. Itse asiassa suomalaisten uskollisuus kuningastaan kohtaan oli suorastaan uskomatonta sellaisina aikoina kuin Suuri Pohjan sota, jolloin palkkiona asiasta oli vain kärsimyksiä.

Kustaa III:n kohdalla vain aatelisto asettui kuningastaan vastaan ja syytti tätä oman valansa rikkomisesta. Kansa sen sijaan pysyi uskollisena ja siihen oli pätevät syynsä.

Kustaa IV Adolfin kohdalla tilanne oli vaikeampi. Sotajoukko taisteli moitteettoman urhoollisesti, mutta siviilit saivat nähdä, ettei kuningas yksinkertaisesti kyennyt hoitamaan sitä roolia, joka hänelle kuului. Tässä tilanteessa sitten jopa ruotsalaisten herrojen mitta heidän omassa maassaan täyttyi ja Porvoon valtiopäivillä oltiin jo vapaita ottamaan vastaan uusi hallitsija.

Häntä juhlittiin suurella riemulla ja innolla.

Täydennystä edelliseen

torstai 19. heinäkuuta 2018

Maan mahtavat ja mahtailu

Majesteetit ja ylhäisyydet

Hallitsijan aseman erikoislaatu jumalallisen vallan haltijana ja siitä koituva valta ja vastuu –jälkimmäinen ainakin Kaikkivaltiaan edessä- asettivat ennen muinoin hänen persoonansa aivan erityiseen luokkaan. Trumpilla ja Putinillakin on vielä matkaa tähän asemaan.

Luulenpa, että demokratian syövyttämät aivomme nykyään yksinkertaisesti kieltäytyvät ymmärtämästä hallitsijan asemaa aidossa monarkiassa. Meille nuo kruunupäät ovat vain yksilöitä, jotka kohtalo eli sattuma on asettanut paikalleen ilman omia ansioita.

Kun kiertelee Euroopan palatseja, on huomaavinaan paheksuvia ilmeitä ja kuulevinaan siltä täältä tuhahduksia sen loiston ja tolkuttomalta tuntuvan ylellisyyden johdosta, joka oli kerran kasaantunut muutaman onnen suosiman yksilön osaksi. Olipa kansalla syytä tyytymättömyyteen! Eipä ihme, että vallankumous tuli, täytyihän sen tulla.

Tämä ajattelutapa heijastaa kulttuurivallankumousta, joka meilläkin aikoinaan heijastui Helsingin Temppeliaukion kallioihin kirjoitetuissa teksteissä: Biafra!

No, Biafra oli yksi afrikkalainen maakunta, joka sodan vuoksi kärsi elin tarvikepulasta. Tekstin idea lienee ollut, ettei Suomen kirkolla ole oikeutta rakentaa Kaikkivaltiaalle uutta rakennusta niin kauan kuin Biafrassa on nälkäisiä ihmisiä, erityisesti lapsia.

Rakennusten aika tulisi, jos tulisi, sitten kun kansan aineelliset tarpeet olisi ensin tyydytetty. Rahat siis tasapuolisesti kaikille tarvitseville, missä maassa he nyt sattuivatkin olemaan.

Ajatusta ainakin sen esittäjät lienevät pitäneet kauniina, syvästi tolkuton se ainakin oli ja siis sopusoinnussa sen Pariisin barrikadeilla julistetun ajatuksen kansa, joka väitti realismin tarkoittavan mahdottoman vaatimista.

Samaa ajattelua huomasin tuohon aikaan esimerkiksi Drottningholmin linnassa, jonne joku omantunnonarka älyniekka oli kirjoittanut ankaran vuodatuksen sitä ihmistyön tuhlausta vastaan, jota tuokin palatsi ilmensi. Fy fan!

Nå, jokaisella aikakaudella on oma ajattelutapansa. Suurvalta-ajan Ruotsissa se korosti kuninkaan arvoa ja symbolista merkitystä koko maan ja kansan arvon osoittajana.

Jo keskiajan Ruotsin lait rakentuivat kuninkaan ja hänen vallantäyteytensä ympärille, vaikka takasivat myös vapaille eli aatelismiehille ja muillekin omat oikeutensa.

Kuninkaan verroille saati yläpuolelle asettuminen olisi kuitenkin jo merkinnyt sallimatonta hävyttömyyttä ja jumalallisen järjestyksen uhmaamista.

Niinpä jo keskiaikaiset Ruotsin lait rajoittivat suuraatelin mahtailua. Kuningas Kristofferin (Baijerilaisen) maanlaissa, Herra Martin suomentamana säädettiin rajoitukset niille, jotka matkustivat ylitse maan kuninkaansa tykö: Pijspa 30.hefvoisen canssa, ia ei wseamman. Kuningfan wircamiehet 30. heuoisen canssa ia ei wseammaqn. Riddarein ia Swennein kuingan Radhis 12. heuoisen cansa…

Kuninkaan neuvostoon kuulumattomille ritareille sallittiin 8 hevosta, Swennit, Riddarein kaldaiset saattoivat ajaa kuudella hevosella ja vähemmät miehet itse kukin kohdaltaan kolmella hevosella.

Se, joka rehvasteli ajamalla useammalla, oli vikapää rikokseen: nin maxakan 40 marcka ia se olkan kuningan oma sy. Sakkoraha kuului siis kokonaan kuninkaalle, jota tässä tapauksessa loukattiin.

Ruotsin valtakunnassa on kautta aikain ylpeilty ikimuistoisella pohjoismaisella vapaudella (du gamla, du fria…), eikä turhaan olekaan, mutta sekin on toki suhteellista.

Maaorjuutta meillä eli siis Ruotsissa ei tunnettu ja joskus esitetyt päättömät lausunnot siitä, että torpparilaitos olisi merkinnyt itse asiassa maaorjuutta, osoittavat vain, ettei asiaa ole lainkaan ymmärretty.

Vielä Venäjän keisari Nikolai I pohdiskeli, että hänellä oli alaisinaan 40000 poliisimestaria, millä hän tarkoitti tilanherroja. Maa-aateliston asema Ruotsissa oli toinen ja vaikka talonpoikien osa nykynäkökulmasta saattoi olla hyvinkin ankea, osattiin meillä vielä sentään pelätä joutumista venäläisen maaorjan asemaan. Sen kurjuus oli tunnettu koko Euroopassa.

Vuoden 1734 laki ei enää ollut kuningaskeskeinen ja siitä jopa puuttui kuninkaankaari. Vapauden ajan ”vapaus” otettiin tosissaan ja jopa Voltaire, joka oli ainakin mielestään perehtynyt Ruotsin historiaan, ihaili maan vapaita instituutioita.

Silti kuninkaan asemaa korostettiin suuresti. Toivo Nygård kertoo kirjassaan Kustaa III. Vallanomaava mutta alamaisilleen armollinen kuningas (SKS 2005, 263 s.), miten tuo teatterikuningas ja jo hänen edeltäjänsä korostivat kuninkaallista mahtiaan.

Ilotulitukset olivat tavallinen tapa juhlistaa kuninkaiden merkkipäiviä. Raketteja ja muita pyroteknisiä välineitä oli käytössä, mutta eniten ruutia taisi palaa kunnialaukauksissa.

Kun kruununperijä Carl Gustav syntyi vuonna 1782, pidettiin Turussa sekä ruotsin- että suomenkielinen jumalanpalvelus, joiden molempien yhteydessä maallinen valta osoitti kunnioitustaan 128 tykinlaukauksella. Tapausta juhlittiin tietenkin myös muissa kaupungeissa, Suomenkin puolella.

Vielä mahtavammin juhlistettiin kruununperillisen avioliittoa. Turussa ammuttiin aluksi kaksi kertaa 128 tykinlaukauksen sarja, mutta juhla jatkui vielä seuraavinakin päivinä, jolloin maljojen juomista tehostettiin kaksi kertaa 512 laukauksen sarjalla…

Tässä ei edes ollut kaikki: tykit jyskivät vielä seuraavinakin päivinä. Nygård ei mainitse laukausten määrää. Tykinputket tuskin kunnialaukauksista kuluivat, mutta käytetty ruutimäärä oli hirmuinen. Tonneistahan täytyi olla kyse, ainakin koko Ruotsin valtakuntaa ajatellen.

Tosin ruuti oli Ruotsissa ja osin suomessakin kotimaista tuotantoa. Puuhiiltä oli aina saatavissa ja Ruotsissa oli rikkiäkin, jota myös tuotiin Islannista.

Salpietaria, tuota keskeisen tärkeää hapetinta keitettiin tallien alusmullasta, jossa hevosten virtsaa käsittelemällä saatiin kelpo nitraattia. Sen kehittymistä edesautettiin sotkemalla multaan kaikenmoista mätänevää, teurasjätteitä myöten. Suomessakin olki useita salpietarinkeittämöitä, muun muassa Mikkelin lähellä Moisiossa.

Kun kuningas liikkui alamaisten keskuudessa, oli tärkeää tehdä heihin vaikutus. Ainakin teatterikuningas Kustaa III huolehti siitä asiasta. Ruudin polttamisen ohella panostettiin komeisiin valjakoihin ja vaunuihin ja suuriin saattueisiin.

Ylimysten rehentelyä saattueiden kokoamisessa oli, kuten todettu jo keskiajalla lain voimalla rajoitettu, mutta kuninkaan ei. Täysivaltaisuuttaan alleviivatessaan Kyöstä-kuningas (suomalainen muoto nimestä) ajoi kerrassaan komeasti.

Käydessään vuonna 1775 vanhaan tapaan Eriksgatalla Suomessa Kyöstä-kuninkaan seurueella oli 38 matkavaunua, joista 14 katettua. Vetämiseen tarvittiin 164 hevosta ja lisäksi 37 ratsua. Yhteensä siis liikkui noin kaksisataa hevosta.

Moinen retkue alkoi jo muistuttaa sotajoukkoa ja reitti oli suunniteltava sen mukaan. Hevosia vaihdettiin puolentoista peninkulman välein.

Vaikka Nygård jo kirjansa otsikossa puhuu Kyöstän armollisuudesta alamaisiaan kohtaan, oli se aika suhteellista, eivätkä kaikki valittajat suinkaan poistuneet kuninkaan luota tyytyväisinä. Herrojenkin kanssa oli tultava toimeen ja sehän lopulta muodostuikin kuninkaalle kompastuskiveksi.

Suurvaltojen johtajat osaavat tänäkin päivänä järjestää itselleen valtionsa mahtia koroswavat lavastukset ja sillä keinoin lisätä myös omaa suosiotaan. Kyseessähän ei ole tuhlailu tuhlailun vuoksi, vaan, ja aivan erityisesti, hallitsijan instituution ja hänen valtionsa korostaminen. Sille alamaisetkin ovat aina hurranneet.