Alamaisten ja Jumalan välissä

 

Ei mikään styränki, vaan yksi kuningas

 

Jostakin syystä naisväellä kaikissa maissa näyttää tänäkin päivänä riittävän loputonta kiinnostusta siihen, mitä kuningas ja hänen lähipiirinsä tekevät. Ellei omassa maassa ole kuningasta, niin fanitetaan sitten niiden maiden hallitsijoita ja kuningashuoneita, joissa moinen ihme on.

Monarkki ja siis normaalitapauksessa miespuolinen oli Euroopassakin sääntönä vielä ensimmäisen maailmansodan aikana, vaikka politiikan megatrendi jo oli johtamassa kohti tasavaltalaista valtiomuotoa, olipa se käytännössä kansanvaltainen tai ei.

Niinpä oikeinajattelevat kansalaisemme kauhistelevat yhä kovin ylenpalttisesti sitä, että meidänkin maahamme vuonna 1918 valittiin kuningas. Asia oli jo tulossa kovin epämuodikkaaksi, mutta eihän se sellaisenaan merkinnyt itsenäisyyden menettämistä, kuten alkaa jo olla tapana olettaa. Ei Englantikaan koskaan ollut Saksan alusmaa, vaikka siellä hallitsi saksalainen ruhtinassuku.

Oikea kuningas oli kansan tuki ja turva pöyhkeitä herroja ja heidän pyyteitään vastaan. Kansa oli lähes aina kuningasmielistä, kun taas aateli ja etenkin ylhäisaateli suhtautui instituution nuivasti ja aina joskus kapinoikin. Meillähän niin tapahtui vielä vuonna 1788.

Tätä kuninkaan ja kansan suhdetta kuvaa Topelius ”Välskärin kertomuksissaan” tarinassaan Aaron Perttilästä, Bertelskiöldin aatelissuvun kantaisästä.

Kuningas oli myös Suomessa hyvin suosittu, minkä saivat kokea sekä Kustaa III että Kustaa IV Adolf Suoneen tekemänsä Eriksgatan aikana. Molemmat puhuivat vähän suomeakin. Heidän edeltäjänsähän olivat yleensä tämän matkan meren taa laiminlyöneet, mihin laki antoikin mahdollisuuden.

Kun majesteetit sitten tulivat kyläilemään, merkitsi se valtavaa tapahtumaa ja satojen hevosten kulkue vaelsi ympäri maan kuin heinäsirkkaparvi (ks, Vihavainen: Haun majesteetit tulokset). Silti kansa oli riemuissaan. He saivat omakohtaisen kosketuksen johonkin olentoon, joka ei enää olut tavallinen kuolevainen, vaan lähellä Jumalaa ja hänestä seuraava.

Oikean kuninkaan vastakohta oli tyranni eli väärä valtias, joka ei pelkästään ollut huono hallitsija, vaan suoraan isästä perkeleestä käyttäessään Jumalalta saatua valtaansa ei Jumalan kunniaksi ja oikeuden ja totuuden hyväksi, vaan muiden päämäärien saavuttamiseksi.

Luen parhaillaan Samuel Pepysin päiväkirjaa, joka sijoittuu ns. restauraation aikaan 1600-luvun puolivälissä Englannissa. Siitäkin näkyy, miten valistunut, korkea amiraliteetin virkamies uskoo, kuten muutkin, että kunigas pystyy kosketuksellaan parantamaan risatautia. Uteliaana Pepys meni tuota katsomaankin.

Toisaalta Pepys kirjoittaa pettyneenä ja kenties ironisesti, että hänen kunnioituksensa kuningasta kohtaan kärsi, kun hän huomasi tämän purjehtivan muiden kuolevaisten tapaan tapaan sateisella Thamesilla, sen sijaan että olisi kyennyt sadetta estämään tai edes hillitsemään.

Kun kuninkaan koira tekee tarpeensa Pepysin veneeseen, oli kaikilla tavattoman hauskaa, kun he saivat kokea, että kuningas ja se, mitä hänelle kuuluu, eivät olekaan muita kuolevaisia kummempia.

Paitsi, että kuninkaalla oli myös niin sanottu” body politic” (ks. Vihavainen: Haun memento tulokset), joka oli muuta kuin hänen kuolevainen ruumiinsa.

Tämä tapahtui 1600-luvun puolivälissä, mutta keskiajalla kuninkaan merkitys oli ehkä suurempikin, vaikka hän ei olutkaan vielä itsevaltias Jumalan armosta.

 

keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Mikä oli kuningas?

Mikä mies oli kuningas

 

Nykyään tuntuu aivan luonnolliselta pitää hallitsijaa ihmisenä. Itse asiassa se taitaa tuntua yhdeltä kansalaisen perusoikeudelta. Kaikkihan me olemme ihmisiä eli siis eläimiä, nisäkkäitä par excellence.

Kun ihminen, kuten nyt juuri kuningas, on julkisessa asemassa, täytyy hänen kestää kaiken maailman räävittömyyksiä, toisin kuin tavallisen ihmisen, joka tänäkin päivänä voi kysyä kunniansa perään.

 Ja tavaksihan on tullut, että tällaisen kysymyksen vievät oikeuteen kaikkein herkimmin juuri ne, joista on syytä epäillä, ettei heillä mitään kunniaa olekaan.

Sokea oikeus saattaa tosiaan useinkin päätellä, että kenellä tahansa lurjuksella on yhtä suuri kunnia kuin kelpo ihmiselläkin. Se nyt kuuluu noihin juridiikan lähtökohtaisiin rajoituksiin. Eihän oikeudessa oikeutta saada, vaan luetaan lakia.

Esimerkkejä on turha luetella, itse kukin tietää, kenestä tai keistä on kysymys. Mutta nyt siis kuninkaasta.

Englannin hovi taisi olla uranuurtaja siinä monarkian alennustilassa, joka synnytti kokonaisen häväistysjuttujen sepittäjien elinkeinon. Tämän on mahdollistanut sellainen uusi ajattelu, ja kulttuuri jolle majesteettirikoksen ajatus on syvästi ja täydellisesti vieras.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että tämä ajatus on uusi ja liittyy yhtä tiiviisti kulttuurin rappioon kuin potkupallon korottaminen ykkösluokan prioriteetiksi kansakuntien elämässä.

Vielä noin kymmenen sukupolvea sitten ja myöhemminkin oli luonnollista kannattaa sellaista näkemystä, jota Matti Klinge on nimittänyt Aaron Perttilän valtio-opiksi Topeliuksen kertomusten mukaan.

Vanha Perttilä, Bertelskiöldien aatelissuvun talonpoikainen kantaisä ja todellinen patriarkka katsoi, että maailmassa tarpeellisia olivat kaksi: kuningas vallan haltijana ja talonpoika, joka kaikki elätti, hiirestä kuninkaaseen.

Se sekalainen herralauma, joka oli syntynyt siihen väliin ja painoi talonpojan hartioita oli sen sijaan tarpeeton ja uhkasi ja usein suorastaan uhmasi myös kuninkaan valtaa. Talonpojan oli hallitsijaa puolustaminen ja samalla tuli hänen jumalaista oikeutta noudattaa ja sille alistua.

Sitä kohtaan oli luonnolliset velvollisuudet, siihen ei sen sijaan perustunut herrojen palveleminen, joka oli ihmiskeksintöä ja hänen paheistaan peräisin.

Vanhoissa Ruotsin valtakunnan laeissa on kuninkaankaari ensimmäisenä ja se kertoo havainnollisesti kuninkaan aseman ja hänen velvollisuutensa ja oikeutensa.

Herra Martti laati 1500-luvun lopulla Kuningas Kristofferin maanlain suomennoksen ja Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika suomensi vähän myöhemmin sekä maanlain että kaupunginlain.

(Martti Ulkuniemi, Ljungo Tuomaanpojan lainsuomennokset I. Maanlain ja kaupunginlain teksti. SKS 1975, 270 s.; Kuningas Kristofferin maanlaki. Herra Martin suomentamana. Valtion painatuskeskus 1987, 216 s.).

Näiden lakien kuninkaankaaressa annetaan seikkaperäiset ohjeet kuninkaan valinnasta ja hänen Eriksgatastaan. Mainittakoon, että valinnassa mukana oli oltava myös Suomen kahden laamannikunnan edustajat. Eriksgataa ei sen sijaan kuninkaan tarvinnut henkilökohtaisesti Suomeen tehdä, vaan kuninkaan sijainen valtakunnan drotsi saattoi Turun piispan kanssa ottaa Suomen herroilta uskollisuudenvalan Turussa.

Joka tapauksessa kuninkaalle siis oli vannottava uskollisuutta, mutta olipa kuninkaankin puolestaan valalla sitouduttava palvelemaan alamaisiaan. Ja Kuninghalliset walat pitä ia ey yhtän rikkoa, wan paremmin hyffuydellä lisätä.

Kansa taas lupasi kuninkaalleen hänelle kohtulisen kwuliaisudhen osoittaman ia hänen käskyns täyttämän…erittäin sota ioukois, man raioille seurata, ia waldakunda hänen cansans wariella.

Mikäli valansa tehnyt alamainen sitten otti ja pakeni vihollista, hän oli vikapää kuolemaan, ellei kuningas siitä armahtanut.

Kuningas persoonallisesti oli myös ottanut itselleen oikeuden kostaa erinäisiä rikoksia, nimittäin koti- kirkko- ja käräjärauhan rikkomiset. Lakitekstissä mainitaan muuten myös Sawna rauha.

Niinpä se, joka vaikkapa väkivalloin tunkeutui toisen kotiin tai makasi väkisin naisen, oli rikkonut kuninkaan valan ja tämähän oli ottanut velvollisuudekseen tällaisen rikoksen kostaa. Mikäli alamainen kuitenkin otti koston itselleen, kapinoi hän kuninkaan oikeutta vastaan ja oli vikapää rangaistukseen.

Käytännössä toki harvoin itse kuningas tarttui toimeen valansa täyttääkseen, sen asian hoitivat hänen puolestaan käräjät. Kuninkaalle sopi joka tapauksessa mennä asiasta valittamaan, ellei oikeutta saanut muualta. Vielä Kustaa III 1700-luvun lopulla otti valittajia vastaan kolmasti viikossa tunnin kerrallaan. Kuka tahansa saattoi mennä asiaansa esittämään.

Joka tapauksessa tämä idea kuninkaan kosto-oikeudesta ja samalla myös velvollisuudesta oli erittäin tärkeä. Sitä ennen oli luonnonlain välttämättömyydellä luisuttu sukujen vihanpitoon ja verikostoon. Sellainenhan vallitsee yhä monilla seuduilla, Albaniasta ja Tšetšeniaan ja esimerkkejä löytyy lähempääkin. Luulen, että ne ovat vain lisääntymässä eikä vähenemässä. Keskiajankin parhaat saavutukset ovat vaarassa tulla menetetyiksi.

Vaikka Ruotsin kuningas vanhimpien lakien mukaan oli valittu tehtäväänsä ihmisten toimesta, ei hän asemaansa päästyään enää ollut tavallinen mies –tai nainen, mikäli kyse oli hallitsevasta kuningattaresta.

Kuningas oli jumalallisen oikeuden turvaaja ja toteuttaja, eikä minkään kuppikunnan edustaja ja asiamies. Vaikka hän oli ihminen, oli hänellä myös käytössään taivaallinen valta.

Englanninkielisessä maailmassa eli siis myös meillä tunnetaan käsite body politic, jota sivistyneissä piireissä yhä käytetään. Se viittasi siihen, että kuninkaalla oli sekä maallinen ruumiinsa, että myös taivaallinen. Hallitsijana ollessaan hän ei ollut yksityishenkilö eikä edes varsinaisesti henkilö, mitä hän tietenkin oli yksityisasioissaan.

Jo 1600-luvulla alkoi yhä voimakkaammin nousta esille ajatus luonnonoikeudesta, joka aikanaan synnytti opin yhteiskuntasopimuksesta ja kansansuvereniteetista. Kuningas saatettiin jopa mestata, kuten tapahtui sekä Englannissa että myöhemmin Ranskassa. Ruotsissahan Kustaa III murhattiin. Venäjälläkin keisarien murhaamisesta alkoi jo 1700-luvulla tulla jo eräänlainen maan tapa.

Tämä oli hirmuinen asia, sillä siinä samassa horjui jo koko oikeusjärjestys. Kuitenkin jo antiikin aikana oli erotettu toisistaan laillinen ja valansa pitävä hallitsija ja toisaalta tyranni ja väärä valtias, jollainen oli kauhistus oikean monarkin paikalla. Kuolema oli sellaiselle aivan oikea rangaistus.

Niinpä olikin äärimmäisen tärkeää, että Nikolai II:n aikoinaan selitettiin rikkoneen valansa, eli siis hallitsijanvakuutuksensa antaessaan kuuluisan Helmikuun manifestin. Se vapautti myös kansan omasta uskollisuuden valastaan.

Suomen kansan uskollisuutta oli jo 1700-luvulla pariinkin otteeseen koeteltu miehittäjän toimesta vaihtelevalla menestyksellä.

Suomen sodan aikana uskollisuudenvalaa sitten jo varsin yleisesti vannottiin ja pitäjittäiset puumerkkiluettelot valan vannojista ovat nykyään Kansallisarkistossa luettavissa.

Se oli aika vaikea asia. Suomen syöjät autonomian ajan lopulla käyttivät asiaa suomalaisia vastaan ja syyttivät koko kansaa opportunistiseksi ja periaatteettomaksi. Hyvä etteivät suomettumisesta syyttäneet.

Kohtuutontahan se oli. Itse asiassa suomalaisten uskollisuus kuningastaan kohtaan oli suorastaan uskomatonta sellaisina aikoina kuin Suuri Pohjan sota, jolloin palkkiona asiasta oli vain kärsimyksiä.

Kustaa III:n kohdalla vain aatelisto asettui kuningastaan vastaan ja syytti tätä oman valansa rikkomisesta. Kansa sen sijaan pysyi uskollisena ja siihen oli pätevät syynsä.

Kustaa IV Adolfin kohdalla tilanne oli vaikeampi. Sotajoukko taisteli moitteettoman urhoollisesti, mutta siviilit saivat nähdä, ettei kuningas yksinkertaisesti kyennyt hoitamaan sitä roolia, joka hänelle kuului. Tässä tilanteessa sitten jopa ruotsalaisten herrojen mitta heidän omassa maassaan täyttyi ja Porvoon valtiopäivillä oltiin jo vapaita ottamaan vastaan uusi hallitsija.

Häntä juhlittiin suurella riemulla ja innolla.