Maan mahtavat ja mahtailu

Majesteetit ja ylhäisyydet

Hallitsijan aseman erikoislaatu jumalallisen vallan haltijana ja siitä koituva valta ja vastuu –jälkimmäinen ainakin Kaikkivaltiaan edessä- asettivat ennen muinoin hänen persoonansa aivan erityiseen luokkaan. Trumpilla ja Putinillakin on vielä matkaa tähän asemaan.

Luulenpa, että demokratian syövyttämät aivomme nykyään yksinkertaisesti kieltäytyvät ymmärtämästä hallitsijan asemaa aidossa monarkiassa. Meille nuo kruunupäät ovat vain yksilöitä, jotka kohtalo eli sattuma on asettanut paikalleen ilman omia ansioita.

Kun kiertelee Euroopan palatseja, on huomaavinaan paheksuvia ilmeitä ja kuulevinaan siltä täältä tuhahduksia sen loiston ja tolkuttomalta tuntuvan ylellisyyden johdosta, joka oli kerran kasaantunut muutaman onnen suosiman yksilön osaksi. Olipa kansalla syytä tyytymättömyyteen! Eipä ihme, että vallankumous tuli, täytyihän sen tulla.

Tämä ajattelutapa heijastaa kulttuurivallankumousta, joka meilläkin aikoinaan heijastui Helsingin Temppeliaukion kallioihin kirjoitetuissa teksteissä: Biafra!

No, Biafra oli yksi afrikkalainen maakunta, joka sodan vuoksi kärsi elin tarvikepulasta. Tekstin idea lienee ollut, ettei Suomen kirkolla ole oikeutta rakentaa Kaikkivaltiaalle uutta rakennusta niin kauan kuin Biafrassa on nälkäisiä ihmisiä, erityisesti lapsia.

Rakennusten aika tulisi, jos tulisi, sitten kun kansan aineelliset tarpeet olisi ensin tyydytetty. Rahat siis tasapuolisesti kaikille tarvitseville, missä maassa he nyt sattuivatkin olemaan.

Ajatusta ainakin sen esittäjät lienevät pitäneet kauniina, syvästi tolkuton se ainakin oli ja siis sopusoinnussa sen Pariisin barrikadeilla julistetun ajatuksen kansa, joka väitti realismin tarkoittavan mahdottoman vaatimista.

Samaa ajattelua huomasin tuohon aikaan esimerkiksi Drottningholmin linnassa, jonne joku omantunnonarka älyniekka oli kirjoittanut ankaran vuodatuksen sitä ihmistyön tuhlausta vastaan, jota tuokin palatsi ilmensi. Fy fan!

Nå, jokaisella aikakaudella on oma ajattelutapansa. Suurvalta-ajan Ruotsissa se korosti kuninkaan arvoa ja symbolista merkitystä koko maan ja kansan arvon osoittajana.

Jo keskiajan Ruotsin lait rakentuivat kuninkaan ja hänen vallantäyteytensä ympärille, vaikka takasivat myös vapaille eli aatelismiehille ja muillekin omat oikeutensa.

Kuninkaan verroille saati yläpuolelle asettuminen olisi kuitenkin jo merkinnyt sallimatonta hävyttömyyttä ja jumalallisen järjestyksen uhmaamista.

Niinpä jo keskiaikaiset Ruotsin lait rajoittivat suuraatelin mahtailua. Kuningas Kristofferin (Baijerilaisen) maanlaissa, Herra Martin suomentamana säädettiin rajoitukset niille, jotka matkustivat ylitse maan kuninkaansa tykö: Pijspa 30.hefvoisen canssa, ia ei wseamman. Kuningfan wircamiehet 30. heuoisen canssa ia ei wseammaqn. Riddarein ia Swennein kuingan Radhis 12. heuoisen cansa…

Kuninkaan neuvostoon kuulumattomille ritareille sallittiin 8 hevosta, Swennit, Riddarein kaldaiset saattoivat ajaa kuudella hevosella ja vähemmät miehet itse kukin kohdaltaan kolmella hevosella.

Se, joka rehvasteli ajamalla useammalla, oli vikapää rikokseen: nin maxakan 40 marcka ia se olkan kuningan oma sy. Sakkoraha kuului siis kokonaan kuninkaalle, jota tässä tapauksessa loukattiin.

Ruotsin valtakunnassa on kautta aikain ylpeilty ikimuistoisella pohjoismaisella vapaudella (du gamla, du fria…), eikä turhaan olekaan, mutta sekin on toki suhteellista.

Maaorjuutta meillä eli siis Ruotsissa ei tunnettu ja joskus esitetyt päättömät lausunnot siitä, että torpparilaitos olisi merkinnyt itse asiassa maaorjuutta, osoittavat vain, ettei asiaa ole lainkaan ymmärretty.

Vielä Venäjän keisari Nikolai I pohdiskeli, että hänellä oli alaisinaan 40000 poliisimestaria, millä hän tarkoitti tilanherroja. Maa-aateliston asema Ruotsissa oli toinen ja vaikka talonpoikien osa nykynäkökulmasta saattoi olla hyvinkin ankea, osattiin meillä vielä sentään pelätä joutumista venäläisen maaorjan asemaan. Sen kurjuus oli tunnettu koko Euroopassa.

Vuoden 1734 laki ei enää ollut kuningaskeskeinen ja siitä jopa puuttui kuninkaankaari. Vapauden ajan ”vapaus” otettiin tosissaan ja jopa Voltaire, joka oli ainakin mielestään perehtynyt Ruotsin historiaan, ihaili maan vapaita instituutioita.

Silti kuninkaan asemaa korostettiin suuresti. Toivo Nygård kertoo kirjassaan Kustaa III. Vallanomaava mutta alamaisilleen armollinen kuningas (SKS 2005, 263 s.), miten tuo teatterikuningas ja jo hänen edeltäjänsä korostivat kuninkaallista mahtiaan.

Ilotulitukset olivat tavallinen tapa juhlistaa kuninkaiden merkkipäiviä. Raketteja ja muita pyroteknisiä välineitä oli käytössä, mutta eniten ruutia taisi palaa kunnialaukauksissa.

Kun kruununperijä Carl Gustav syntyi vuonna 1782, pidettiin Turussa sekä ruotsin- että suomenkielinen jumalanpalvelus, joiden molempien yhteydessä maallinen valta osoitti kunnioitustaan 128 tykinlaukauksella. Tapausta juhlittiin tietenkin myös muissa kaupungeissa, Suomenkin puolella.

Vielä mahtavammin juhlistettiin kruununperillisen avioliittoa. Turussa ammuttiin aluksi kaksi kertaa 128 tykinlaukauksen sarja, mutta juhla jatkui vielä seuraavinakin päivinä, jolloin maljojen juomista tehostettiin kaksi kertaa 512 laukauksen sarjalla…

Tässä ei edes ollut kaikki: tykit jyskivät vielä seuraavinakin päivinä. Nygård ei mainitse laukausten määrää. Tykinputket tuskin kunnialaukauksista kuluivat, mutta käytetty ruutimäärä oli hirmuinen. Tonneistahan täytyi olla kyse, ainakin koko Ruotsin valtakuntaa ajatellen.

Tosin ruuti oli Ruotsissa ja osin suomessakin kotimaista tuotantoa. Puuhiiltä oli aina saatavissa ja Ruotsissa oli rikkiäkin, jota myös tuotiin Islannista.

Salpietaria, tuota keskeisen tärkeää hapetinta keitettiin tallien alusmullasta, jossa hevosten virtsaa käsittelemällä saatiin kelpo nitraattia. Sen kehittymistä edesautettiin sotkemalla multaan kaikenmoista mätänevää, teurasjätteitä myöten. Suomessakin olki useita salpietarinkeittämöitä, muun muassa Mikkelin lähellä Moisiossa.

Kun kuningas liikkui alamaisten keskuudessa, oli tärkeää tehdä heihin vaikutus. Ainakin teatterikuningas Kustaa III huolehti siitä asiasta. Ruudin polttamisen ohella panostettiin komeisiin valjakoihin ja vaunuihin ja suuriin saattueisiin.

Ylimysten rehentelyä saattueiden kokoamisessa oli, kuten todettu jo keskiajalla lain voimalla rajoitettu, mutta kuninkaan ei. Täysivaltaisuuttaan alleviivatessaan Kyöstä-kuningas (suomalainen muoto nimestä) ajoi kerrassaan komeasti.

Käydessään vuonna 1775 vanhaan tapaan Eriksgatalla Suomessa Kyöstä-kuninkaan seurueella oli 38 matkavaunua, joista 14 katettua. Vetämiseen tarvittiin 164 hevosta ja lisäksi 37 ratsua. Yhteensä siis liikkui noin kaksisataa hevosta.

Moinen retkue alkoi jo muistuttaa sotajoukkoa ja reitti oli suunniteltava sen mukaan. Hevosia vaihdettiin puolentoista peninkulman välein.

Vaikka Nygård jo kirjansa otsikossa puhuu Kyöstän armollisuudesta alamaisiaan kohtaan, oli se aika suhteellista, eivätkä kaikki valittajat suinkaan poistuneet kuninkaan luota tyytyväisinä. Herrojenkin kanssa oli tultava toimeen ja sehän lopulta muodostuikin kuninkaalle kompastuskiveksi.

Suurvaltojen johtajat osaavat tänäkin päivänä järjestää itselleen valtionsa mahtia koroswavat lavastukset ja sillä keinoin lisätä myös omaa suosiotaan. Kyseessähän ei ole tuhlailu tuhlailun vuoksi, vaan, ja aivan erityisesti, hallitsijan instituution ja hänen valtionsa korostaminen. Sille alamaisetkin ovat aina hurranneet.