Kalkkiviivat

 

Death row

 

Merete Mazzarella, Syksystä syksyyn. Tammi 2021, 336 s.

 

Venäläisillä on sanonta starost ne radost, vanhuus ei ole ilo. Tulkitsen sen niin, ettei vanhan ihmisen kannata ruikuttaa siitä, että hänellä on sitä tai tätä kremppaa, sehän kuuluu asiaan.

Ilon saa aina tarvittaessa siitä, että huomaa olevansa hengissä. Sitä paitsi, jos elämä on tullut elettyä niin, että sitä kehtaa jälkeen päinkin katsoa (kyky unohtaa on tässä keskeisessä asemassa), niin miksei siinä jo iloakin olisi: hommat on hoidettu eivätkä enää vaivaa. Ks. tästä mainio haitarimummon esitys: https://www.youtube.com/watch?v=rgOMff9XMMw .

Merete Mazzarellan kirjoittamaa kirjaa olen ennenkin käsitellyt tällä palstalla (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=mazzarella ). Eiväthän ne hänen käsittelemänsä asiat useinkaan ole itselleni kaikkein läheisimpiä mutta entäpäs sitten. Ei kai sitä nyt kannata pelkästään omiinsa uppoutua. Silloinhan voisi lopun ikäänsä lukea omia tekstejään, mistä luoja varjelkoon.

Itse asiassa tammisaarelaisen naispuolisen kosmopoliitin maailma poikkeaa omastani aika lailla, vaikka Tammisaari onkin tuttu monen purjehduksen välietappina. Sieltä on ihan hyvä lähteä jopa lahden poikki, vaikka se onki vähän sisämaan suunnalla.

Nyt joka tapauksessa tämän kirjan kirjoittaja miehineen jää aika lailla Tammisaaren vangiksi, korona pitää heitä paikallaan, vaikka tarkoitus oli kiertää maailmaa ja Australiassa tulikin jo taas käytyä maastopaloja haistelemassa. Koronarajoitukset ovat toki ihan tuoreita ja tuttuja kaikille. Tässä kirjassa kiinnostavaa on palata epidemian alkuaikojen tunnelmiin ja siihen, mitä silloin uskottiin tapahtuvan. Nythän olemme taas hiukkasen viisaampia, niin sanoakseni.

Vanhuksehan siinä kiirehdittiin panemaan sumppuun, etteivät vahingossakaan kuolisi. Eivät ne sitten kuolleetkaan, vaan keskimääräinen koronakuollut on ollut meillä iäkkäämpi kuin kuolleet keskimäärin. Korona ei siis saanut paikkaa yleisenä armahtajana, joka kuulunee edelleen tavalliselle keuhkokuumeelle. Mitäs meidän oikein pitäisi sille tehdä?

Mutta onhan tämä laajempi kysymys, itse asiassa se on ihan tavattoman laaja. Onko koko sivilisaation ja sen arvojen kohtalo nyt vaakalaudalla, kriisissä? On mahdollista panostaa loputtomasti siihen, ettei yhtään ”ylimääräistä” kuolemantapausta tulisi, mutta se panostus on sitten poissa noiden vanhojen elämisestä ja tässä tapauksessa viime kädessä ennen muuta nuoremmilta sukupolvilta.

 Jossakin sen rajan pitää löytyä. Dostojevskin Ivan Karamazov sanoi, ettei edes koko ihmiskunnan maallista onnea voi ostaa yhden ainoan viattoman lapsen krsimyksillä. Mutatis mutandis koko maailman nuorten iloista elämää ei sitten kai voi ostaa yhden ainoan vanhuksen ennenaikaiselle kuolemalla. Ennenaikaisuus matemaattisessa mielessä on tiedossamme, mutta itse asiassa kaikki on tässäkin yksilökohtaista.

No, jossakin se raja tulee vastaan. Ken elää, hän näkee. Ivan oli itse asiassa asenteessaan saatanallinen: hän kapinoi Jumalaa vastaan.

Vanhuksen elämän arvoon voidaan ja on syytäkin suhtautua kriittisesti kuten myös kaikkeen muuhun. Sillä, joka noukkii itselleen valmiit arvot yleiseltä tarjottimelta ei ole sen perusteella oikeutta ajatella olevansa erityisen jalo yksilö. Varmaa on vain, että hän on hölmö.

Toki kysymys on vaikea. Vanhuksen elämä tuollaisessa 70-80 vuoden iässä on kai nykyään jo keskimäärin sangen siedettävää ja itse asiassa moni ei edes vaihtaisi sitä muihin ikäkausiin, joilla kaikilla on omat puolensa ja tosiaan myös ne negatiiviset puolet.

Hyvä elämä ihan sanan klassisessa merkityksessä voi jatkua paljon pitempäänkin kuin nykyiseen keskimääräiseen 81 vuoden ikään, mutta sen todennäköisyys tietenkin vähenee iän karttuessa, kuten vähenee elossa olevien määräkin.

Miten paljon odotettavissa olevalle ja eri keinoja käyttäen saavutettavissa olevalle elämälle voi antaa arvoa, on käytännöllinen kysymys, jollaiseen lääkärit törmäävät päivittäin, kun on päätettävä, mikä osa resursseista on syytä kohdistaa millekin potilaalle.

Onko esimerkiksi 85-vuotiaalle hankittava 5 kuukauden lisättyä elinaikaa ehdottomasti pidettävä samanarvoisena 35 vuotiaan samanpituiseen jatkoaikaan verrattuna (sivistysvaltio panostaa kaikkein heikoimpiin, senhän me tiedämme). Entäpäs jos nuo ajat ovat eripituisia tai jos on peräti mahdollista parantaa pysyvästi koko tauti?

Ei siis kannattane väheksyä tolkuissaan olevan, elämänhaluisen vanhuksen vaatimuksia ja tarpeita, mutta ei myöskään liioitella toisissa maailmoissa oleilevan ja elämänhaluttoman ihmisen hengissä pysymistä keinolla millä hyvänsä. Jossakin ne kohtuuden rajat aina ovat ja kuolema se on kaikkia vastassa.

No, Mazzarella omalta kohdaltaan on varsin tyytyväinen elämäänsä ja tekee kaikenlaisia pieniä havaintoja, jotka saattavat kiinnostaa ikätovereita. Kuoleman läheisyys pysyy hyvin tietoisuudessa, mutta ei sisällä makaabereja ulottuvuuksia.

Itse kuolemaahan on monenlaista ja asian liepeiltä kokemusta omaavat voivat kertoa, ettei se välttämättä ole lainkaan kummallinen asia, pikemminkin päinvastoin. Se saattaa olla jopa niin huomaamaton, että asia oikein harmittaisi, jos sen huomaisi. Olisiko sittenkin parasta viettää ainakin muutama kuukausi kuolinvuoteella, jotta ehtisi kokea kunnolla senkin asian?

Keskiajalla oli paljonkin kirjoituksia, joiden aiheena oli kuolemisen taito, ars moriendi. Itsellänikin sellainen on, Tallinnan Nigulisten kirkosta ostettu, mutta se ei ole juuri tähän hätään esille otettavissa. Niinpä täytynee tässä tyytyä kotikutoisiin pohdintoihin.

Perinteisesti kuolemisen on haluttu olevan juhlallinen tapahtuma, johon koko perhe ottaa osaa. Muistan vielä, miten me lapset kävimme laulamassa halvaantuneen Ukko-Kustin vuoteen äärellä, jonne muutakin sukua aina silloin tällöin kokoontui. Hautajaiset olivat sitten rituaali, jonka edestä nähtiin paljon vaivaa. Tarjolla oli jopa jäätelöä keskellä talvea, mikä teki lapsiin syvän vaikutuksen.

Nykyään tällaiset hommat hoidetaan kliinisen puhtaasti ja mieluummin jätetään ruumiskin näyttämättä kenellekään. 1950-luvulla päähenkilö sentään makasi avoimessa arkussa ja saimme kaikki vielä nähdä hänen teräväksi käyneen nenänsä ja hieman pelottavat piirteensä.

Tällaisia hautajaisia lienee nykyään kohtuutonta kenenkään itselleen odottaa saati vaatia? Saisiko niitä edes lain mukaan järjestää? Kuka kumma viitsisi ottaa lomaa töistä saapuakseen moiseen rituaaliin? Olisiko edes lasten kannalta sopivaa näyttä heille tällaista? Onko ylipäätään sopivaa kuolleen yrittää määräillä eläviä? Mitä heidän asiansa hänelle kuuluvat, kun ei häntä edes ole?

Miten muuten mahtanee olla siirtolaisten kanssa? Ymmärtääkseni he ainakin kovasti haluaisivat noudattaa perinnäistapojaan, mikä on enemmän tai vähemmän ymmärrettävää.

No, ei Mazzarella näitä hautuujuttuja pohdiskele, itselleni ne vain tulivat mieleen, kun asia on joka gtapauksessa ajankohtainen ja kaikkihan pitäisi hoitaa ajallaan. Est modus in rebus, sunt certi denique fines sanoi jo Horatius aikoinaan ja hän oli viisas mies.

Kalkkiviivoillahan tässä mennään, eikä siinä mitään vikaa ole. Kaikki tulevat perässä, kunhan ehtivät.

Seksin pauloissa

Seksiä ja seksiä

 

Merete Mazzarella, Kun kesä kääntyy. Vanhenemisen taidosta. Suomentanut Risto Hannula. 2001, 218 s.

Matti Mäkelä, Kaksi vaimoa ja muita kirjoituksia. 1995. 157 s.

 

Joskus on pohdiskeltu ja liekö mittailtukin, miten usein nuoret miehet ajattelevat seksiä. Muistelen, että joka kolmannessa ajatuksessa sen karvainen hahmo vilahti, vai mikä adjektiivi nykyään olisikaan ajanmukainen ja kuvaavampi.

Mutta Kari Suomalainen, tunnetusti viisas mies, väitti, että naiset taas eivät mitään muuta ajattelekaan kuin seksiä. Kaikki on heille sitä, vaatteista ruokiin ja lapsista kahvikutsuihin.

Saattaahan se olla. Tosin tutkijat ovat muistaakseni havainneet, että nimenomaan naissukupuolen keskuudessa on tavattoman suuria eroja seksuaalisuuden intensiivisyydessä. Jokin neljäsosa on seksuaalisesti hyvin vaativaa ja siitä aina kiinnostunutta, kun taas lopuilla asia on paljon enemmän kätkössä ja siitä saatu tyydytyskin yleensä aika vaatimatonta.

Mikäli jälkimmäinen pitää paikkansa, kuten uskon, se selittää yhtä ja toista myös siitä sekasotkusta, jota monet ns. naistutkijat julistavat. Kaikkia naisia koskeviksi tosiasioiksi, kun julistetaan omat, aivan epätyypilliset kokemukset sen sijaan, että otettaisiin vakavasti todellisten naisten tuntijoiden näkemyksiä. Näitä taas löytyy miesten parista, sellaisten, joilla on verrattain laajasti kokemuksia alalta, sanokaamme nyt 10-30 vakavaa ja syvällistä suhdetta.

Joka tapauksessa, Merete Mazzarella tuntuu aivan hyvin sopivan tuohon Kari Suomalaisen kaavaan. Vanheneminen ja kuoleman lähestyminen on hänelle kiinnostavaa nimenomaan siitä näkökulmasta, miten seksin mahtaa siinä käydä.

Eihän siinä välttämättä niin huonosti käy, ainakaan nyt heti ensimmäisten kymmenen eläkevuoden aikana, mutta toki koko prosessissa syntyy ennemmin tai myöhemmin uusia tarvehierarkioita, joista nuoruusiän seksuaalikeskeiset käsitykset ovat kaukana. Ja nuorenapa tämäkin kirjoittaja alkoi vanhenemista opettaa.

Mutta kovin moni asia on suhteellinen ja ajan myötä muuttuva. Montaigne alkoi tuntea itsensä vanhaksi 30-vuotiaana, kun taas meidän aikamme terhakat mummot ja vaarit saattavat olla täydessä iskussa vielä puoli vuosisataa myöhemmin. Ei seksiäkään iän mukana unohtaa tarvitse, kyllä apteekki auttaa.

1970-luvun suomalaisissa seksitutkimuksissa tutkittavien yläikärajana oli 59 vuotta, mainitsee kirjoittaja, mutta nyt se oli nostettu 74 vuoteen. Itse muistelen, että aloin työpaikalla vastata kyselyyn seksuaalisesta ahdistelusta (vaiko sittenkin häirinnästä?), kunnes huomasin, että yläikärajana tosiaan oli tuo 59 vuotta. Olipa siinä ja siinä, etten loukkaantunut koko ikäluokan puolesta, mutta silloinhan sitä olisi pidetty naurettavana, mitä se tietysti olisi ollutkin.

Joka tapauksessa Matti Mäkelä osoittaa kirjassaan olevansa loukkaantunut aikansa sukupuolisovinismin (female chauvinism) johdosta ja syytä kyllä olikin. Toinen toistaan häpeämättömämpiä muoteja ilmaantui meidänkin maahamme, kaikkein törkeimpänä maaninen yritys etsiä kaikkialta isän ja lapsen suhteesta insestiä, mistä synnytettyjä valemuistoja sitten käytettiin hyväksi avioeroprosesseissa.

Mäkelä näyttää vastaavan häväistykseen maskuliinisella épatagella ja esittelee sadomasokistisia kuvitelmiaan, joissa alistettu nainen vasta toden teolla pääsee toteuttamaan syvimpiä tarpeitaan.

Ellen väärin muista, Mäkelä todella onnistui aikoinaan ärsyttämään niitä, joita oli tarkoitus, joten nuokaan harjoitukset eivät menneet hukkaan, vaikka markiisi de Sade oli kyllä sanonut saman jo kauan sitten ja paljon pirullisemmin.

Mäkelän esittämät kuvitelmat neitsytvaimosta ja ainoastaan hänelle koko elämänsä aikana antautuvasta kumppanista saattavat kuvata hänen todellisia tarpeitaan tai sitten ei. Olisi absurdia väittää, että ne ehdottomasti ovat tyypillisiä miehisiä tarpeita. Kirjallista puhettahan tämä on.

Kenties ihan todellista tilannetta sen sijaan kuvasi novelli Kaksi vaimoa, jossa kirjoittaja esitteli kiinnostavaa uusperheen mallia.

Ranskalaisessa kulttuurissahan oli aikoinaan tapana, että perheeseen kuului rakastajatar, josta kuitenkaan ei perheessä sen enempää puhuttu, vaikka käytetty termi olikin ménage à trois eli kolmen talous. Olihan niitä sellaisiakin, kuten muistamme esimerkiksi Juhani Ahon tapauksesta.

Mäkelällä sen sijaan laajennettuun perheeseen kuuluu toinen vaimo, jonka luo hän menee yhdeksi päiväksi viikossa. Ykkösvaimo heittää sinne usein autolla ja motkottaa, mutta hyväksyy asian. Lasten kanssa asiasta ei sen enempää puhuta, mutta kaikkihan sen tietävät.

Mäkelän kuvaama systeemi sinänsä lienee tervetullut innovaatio tällä alalla. Niin sanotut uusioperheet, joissa lapsia pompotellaan kuin lemmikkejä ja joissa yleensä yhden vanhemman seksihaluille uhrataan miltei kaikki muu mahdollinen, ovat epäterve ilmiö.

Mäkelän idea siitä, miten keskinäinen vihamielisyys laukaistaan, kuulostaa nerokkaalta: molemmat pannaan vuorollaan puoleksi tunniksi kehumaan toista. Jopa tulee hyvä olo ja vaikutus kestää kauan!

Epäilemättä muslimien moniavioisuus on selvästi meikäläistä paljon säädyllisemmän seksuaalielämän instituutio, mutta sehän nyt ei ole herran aikoihin ollut arvo sinänsä. Sen sijaan siihen yhdistettävä miehen herruus voisi olla tavoittelemisen arvoista.

Avioliittoa on kristillisissä kirkoissa pidetty yleensä sakramenttina tai sen veroisena valana Jumalan edessä, eikä vain jonkinlaisena ehdollisena sitoutumisena erääseen huvittelun muotoon. Sellainen käsite kuin Ensitreffit alttarilla puhuu enemmän kuin tuhat sanaa oman aikamme tasosta ja laadusta tässä suhteessa.

Mäkelä viittaa kirjassaan myös aikansa ansiokkaisiin ja uraauurtavaan seksitutkimukseen (Kontula – Haavio-Mannila 1993).

Siinä muun muassa todettiin, että sukupuolia oli kaksi: Vasta aivan pienenä ja määrältään merkityksettömänä tulevat homo- la lesbosuhteet sekä muita sukupuoli-identiteettejä etsivät ihmiset. Heistä tosin puhutaan paljon, mutta etupäässä siksi, että heistä voi kaukaisina ja vaarattomina puhua. Koskevathan nuo puheet vakiintunutta, samana pysyvää joukkoa, jota on helppo vastustaa tai puolustaa.

Tai mitä ihmeen vastustamista tai puolustamista siinä oli, mitä ihmiset keskenään neljän seinän sisällä tekevät? Marginaalit ovat marginaaleja ja olisi absurdia viritellä koko yhteiskunta heidän tarpeidensa mukaan.

Se oli sitä aikaa se, neljännesvuosisata meidät siitä nyt erottaa. Mitäpä järkevää asiaan voisi lisätä?

 

Aika rientää

 

What do you want to do ?

New mail

Eläkemummon muistiinpanoja

 

Merete Mazzarella, Ainoat todelliset asiat. Vuosi elämästä. Suomentanut Raija Rintamäki. Tammi 2012, 237 s.

 

Joutomiehen ominaisuudessa sitä tulee luettua hyvällä omallatunnolla kaikenlaista. Mikäli joku on pannut kokemuksiaan paperille, se johtunee siitä, että hän on pitänyt sitä jostakin syystä tärkeänä.

Niinpä voi olettaa, että jokaisessa muistelmakirjassa ja päiväkirjassa on jotakin kiinnostavaa. Ellei sitä kykene huomaamaan, voi aloittaa vian etsimisen itsestään.

Televisiota on ole katsonut juuri lainkaan muutamaan vuosikymmeneen ja luulen, etten todennäköisesti ole menettänyt paljoakaan arvokasta. Useinhan nuo ohjelmat on tehty nimenomaan huomion herättämiseksi ja mainostulojen keräämiseksi eikä mistään aidosta halusta jakaa arvokkaina pidettyjä oivalluksia ja kokemuksia.

Syystä tai toisesta television katsominen herättää ainakin minussa automaattisesti hälytyksen ajan haaskaamisesta tai suoranaisesta tappamisesta. Kirjojen lukeminen taas ei, sillä tylsät ja ilmeisen falskit kohdat voi aina harpata ja kiinnostaviin taas tarpeen tullen palata. Tiedän, että saman voi nykyään tehdä myös filmeille, mutta tuo asenne nyt vain on jäänyt päälle.

Tämän kirja tuottelias kirjoittaja on entinen pohjoismaisen kirjallisuuden professori ja tässä kirjassa hänen pääasiallisen kiinnostuksensa kohde on hän itse, kuten lajityyppiin kuuluukin. Laaja koulutus ja lukeneisuus edesauttavat myös itsetuntemusta ja kun kyky hämmästyä on säilynyt, on tulos ihan viihdyttävä.

Ulkopuoliselle eivät raportit rakastumisesta seitsemänkymppisenä ja vanhan aviomiehen hylkäämisestä ole erityisen mielenkiintoisia eikä niissä itse asiassa tunnu samanikäiselle olevan mitään erityisen kummallista. Toki hoitolaitosten kuumat romanssit ovat enemmän tai vähemmän koomisia, mutta harvoin todella traagisia kuten niin usein nuorilla.

Ja toki seitsemänkymppiset ovat nykyään entisiä kuusikymppisiä. Monen kunto on vielä aivan moitteeton, vaikka aina silloin tällöin saattaakin jokin elin muistuttaa siitä, että kalkkiviivoillahan sitä ollaan, eikä toista kierrosta tule.

Kirjoittajakin huomaa aina silloin tällöin, että edessä oleva matka on kovin lyhyt, ainakin kun mittailee samanlaista pätkää toiseen suuntaan. Tällaista perspektiiviä tarvitaan ja se auttaa panemaan asioita järjestykseen.

Marilyn Monroelta otettu motto kertoo, että elämässä ainoat todelliset asiat ovat työ ja rakkaus. Mikäli edelliseen haluaa vielä vanhana takertua, on pidettävä kiirettä ja uskottava ainakin lujasti asiaansa -tai sitten työtä käytetään vain huumeena, joka auttaa unohtamaan karun todellisuuden.

Tärkeä elementti tässä kirjassa on epärehellisyyden, fuskaamisen välttäminen. Epäaitoa itselleen ja muille valehtelemista kirjoittaja nimittää paltraamiseksi. Termi on peräisin joltakin ihmissuhdegurulta ja englantilaisessa muodossaan palter.

Se näyttäisi olevan läheistä sukua sellaiselle valheelle, joka tunnetaan nimellä bullshit, josta kirjoitettu kirja oli taannoin muodissa. Kyseessä on viekastelu itselle ja muille. Venäläisiksi vastikkeiksi tarjotaan netissä hitrit ja krivit dušoj.

Tuon paheen välttäminen on kiitettävä ja ikiaikainen pyrkimys. Pisteet siitä.

Kun on tavaksi tullut yrittää löytää kustakin kirjasta sen aikaansa sitovia piirteitä, tarttui tästäkin haaviin pari sellaista. Kirjan kirjoittamisesta on juuri nyt vasta kahdeksan vuotta aikaa, mikä on tavattoman vähän. Silti jotakin aina ehtii muuttua sellaisellakin aikavälillä: muodit nyt ainakin.

Kirjoittaja kohtaa ensi kertaa sanan vihapuhe (hatprat), joka ilmeisesti liittyi siihen suureen tekopyhyyden aaltoon, joka pyyhki Eurooppaa juuri tuolloin ja sakeni vielä ennennäkemättömästi parin vuoden kuluttua niin sanotun pakolaisaallon saapuessa. Mutta tässä vaiheessa ei tulevaisuudesta vielä tiedetty.

Myös sen lajin mielensä pahoittaminen, jota voisi nimittää feministiseksi, on jo vankasti pesiytynyt kulttuuriin. Kirjoittaja kertoo, miten vanhempi lääkäri potilaalle puhuessaan leikkisästi huomauttaa, että tämän on varmaan vaikea pysyä rauhallisena kun paikalla on myös kaunis nuori naislääkäri.

Viimeksimainittu reagoi hupakkomaisesti esittämällä loukkaantunutta ja selvästi vielä ylpeilee saavutuksellaan. Kirjoittaja oudoksuu moista käytöstä, josta oli juuri tulossa valtavirtaa ja jopa sittemmin rautainen käyttäytymiskoodi -kaikessa paltrauksessaan.

Mutta tämä siis tapahtui ennen niin sanottua metoo-vallankumousta, joka vasta lopullisesti sementoi feministisen kärkijoukon laumanormit.

Kiintoisa on kirjoittajan lyhyt referaatti amerikkalaisen avioliiton historiaa koskevasta kirjasta. Sen mukaan rakkaus tuli amerikkalaisilla naisilla vuonna 1939 vasta viidelle sijalle, kun ajateltiin avioliiton kriteereitä. Mutta sehän oli sitä aikaa, jolloin miehet ehdottomasti elättivät vaimonsa kuten muunkin perheen. Kuitenkin jo niin pian kuin vuonna 1970 rakkaus oli tullut ykkössijalle. Myös ulkonäön ja koulutustason merkitys oli kasvanut.

Aivan huikea on kuvaus parin ruotsalaisen (miespuolisen) hupakon kirjasta Flyt! Förbättringar i Sveriger sedan sjuttiotalet.

Siinä kehotettiin lukijaa kuvittelemaan, että hän yht’äkkiä heräisikin 70-luvulla: suihkusta ei tulisi lämmintä vettä, jääkaapissa ei olisi parmankinkkua eikä tuoretta appelsiiinimehua. Tietokoneen sijasta työkaluna olisi kolho kirjoituskone korjauslakkoineen, päälle pitäisi vetää raskaat kekokuituvaatteet ja kellokortti olisi leimattava ”harmaanvihreässä kellokorttilaitteessa”. Työpaikalla oli sitä paitsi pölyistä ja huono ilma ja esimies esimiehenpuvussaan kulki tarkkailemassa työn edistymistä. Jos työntekijä oli nainen, esimies nipisti häntä takapuolesta.

Kaiken kaikkiaan tulee se käsitys, että 70-luvulla kaivattiin tavattomasti kaikkea sitä, mikä tuli vasta myöhemmin, terassiravintolaista isyyslomaan, thai-ruokaan ja sushiin… Entisaika kuvataan helvetiksi, jonka ideana oli vain vajavainen ja naurettavan vähä-älyinen valmistautuminen nykyaikaan.

No, tässä nyt on kyseessä vain referaatti kirjan arvostelusta. Suora lainaus kuitenkin riittänee antamaan kirjan lähestymistavasta jonkinlaisen käsityksen.

Moinen takaperoinen historiankäsitys on toki nykyään aivan yleinen, etten sanoisi normaali. Itse asiassa se muistuttaa hyvin paljon sitä Oseanian virallista historiaa, jota Orwell herkullisesti kuvaa. Sehän esitteli kansalle menneisyyden kauhuja saadakseen nykyisen onnen ajan loistamaan entistä kirkkaammin värein.

Itse asiassa se historia ei ollut kokonaan keksitty, vaan käytti hyväkseen aivan aitoja faktoja, mutta hyvin ovelasti ja valikoiden niin, että totuuden selville saamisesta oli tullut tavalliselle kadun miehelle mahdotonta.

Malli koko Orwellin romaaniin 1984 oli otettu Neuvostoliitosta, mutta olisi yhtä typerää kuin tavallistakin olla ymmärtämättä, että läntisessä maailmassa on erityisesti 2000-luvulla menty yhä pidemmälle samaan suuntaan.

Se, joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee myös tulevaisuutta. Onneksi meillä sentään saa ainakin vielä lukea kirjoja, jotka kukin osaltaan tarjoavat viekastelemattoman kuvan omasta aikakaudestaan.

What do you want to do ?

New mail