Aika rientää

 

What do you want to do ?

New mail

Eläkemummon muistiinpanoja

 

Merete Mazzarella, Ainoat todelliset asiat. Vuosi elämästä. Suomentanut Raija Rintamäki. Tammi 2012, 237 s.

 

Joutomiehen ominaisuudessa sitä tulee luettua hyvällä omallatunnolla kaikenlaista. Mikäli joku on pannut kokemuksiaan paperille, se johtunee siitä, että hän on pitänyt sitä jostakin syystä tärkeänä.

Niinpä voi olettaa, että jokaisessa muistelmakirjassa ja päiväkirjassa on jotakin kiinnostavaa. Ellei sitä kykene huomaamaan, voi aloittaa vian etsimisen itsestään.

Televisiota on ole katsonut juuri lainkaan muutamaan vuosikymmeneen ja luulen, etten todennäköisesti ole menettänyt paljoakaan arvokasta. Useinhan nuo ohjelmat on tehty nimenomaan huomion herättämiseksi ja mainostulojen keräämiseksi eikä mistään aidosta halusta jakaa arvokkaina pidettyjä oivalluksia ja kokemuksia.

Syystä tai toisesta television katsominen herättää ainakin minussa automaattisesti hälytyksen ajan haaskaamisesta tai suoranaisesta tappamisesta. Kirjojen lukeminen taas ei, sillä tylsät ja ilmeisen falskit kohdat voi aina harpata ja kiinnostaviin taas tarpeen tullen palata. Tiedän, että saman voi nykyään tehdä myös filmeille, mutta tuo asenne nyt vain on jäänyt päälle.

Tämän kirja tuottelias kirjoittaja on entinen pohjoismaisen kirjallisuuden professori ja tässä kirjassa hänen pääasiallisen kiinnostuksensa kohde on hän itse, kuten lajityyppiin kuuluukin. Laaja koulutus ja lukeneisuus edesauttavat myös itsetuntemusta ja kun kyky hämmästyä on säilynyt, on tulos ihan viihdyttävä.

Ulkopuoliselle eivät raportit rakastumisesta seitsemänkymppisenä ja vanhan aviomiehen hylkäämisestä ole erityisen mielenkiintoisia eikä niissä itse asiassa tunnu samanikäiselle olevan mitään erityisen kummallista. Toki hoitolaitosten kuumat romanssit ovat enemmän tai vähemmän koomisia, mutta harvoin todella traagisia kuten niin usein nuorilla.

Ja toki seitsemänkymppiset ovat nykyään entisiä kuusikymppisiä. Monen kunto on vielä aivan moitteeton, vaikka aina silloin tällöin saattaakin jokin elin muistuttaa siitä, että kalkkiviivoillahan sitä ollaan, eikä toista kierrosta tule.

Kirjoittajakin huomaa aina silloin tällöin, että edessä oleva matka on kovin lyhyt, ainakin kun mittailee samanlaista pätkää toiseen suuntaan. Tällaista perspektiiviä tarvitaan ja se auttaa panemaan asioita järjestykseen.

Marilyn Monroelta otettu motto kertoo, että elämässä ainoat todelliset asiat ovat työ ja rakkaus. Mikäli edelliseen haluaa vielä vanhana takertua, on pidettävä kiirettä ja uskottava ainakin lujasti asiaansa -tai sitten työtä käytetään vain huumeena, joka auttaa unohtamaan karun todellisuuden.

Tärkeä elementti tässä kirjassa on epärehellisyyden, fuskaamisen välttäminen. Epäaitoa itselleen ja muille valehtelemista kirjoittaja nimittää paltraamiseksi. Termi on peräisin joltakin ihmissuhdegurulta ja englantilaisessa muodossaan palter.

Se näyttäisi olevan läheistä sukua sellaiselle valheelle, joka tunnetaan nimellä bullshit, josta kirjoitettu kirja oli taannoin muodissa. Kyseessä on viekastelu itselle ja muille. Venäläisiksi vastikkeiksi tarjotaan netissä hitrit ja krivit dušoj.

Tuon paheen välttäminen on kiitettävä ja ikiaikainen pyrkimys. Pisteet siitä.

Kun on tavaksi tullut yrittää löytää kustakin kirjasta sen aikaansa sitovia piirteitä, tarttui tästäkin haaviin pari sellaista. Kirjan kirjoittamisesta on juuri nyt vasta kahdeksan vuotta aikaa, mikä on tavattoman vähän. Silti jotakin aina ehtii muuttua sellaisellakin aikavälillä: muodit nyt ainakin.

Kirjoittaja kohtaa ensi kertaa sanan vihapuhe (hatprat), joka ilmeisesti liittyi siihen suureen tekopyhyyden aaltoon, joka pyyhki Eurooppaa juuri tuolloin ja sakeni vielä ennennäkemättömästi parin vuoden kuluttua niin sanotun pakolaisaallon saapuessa. Mutta tässä vaiheessa ei tulevaisuudesta vielä tiedetty.

Myös sen lajin mielensä pahoittaminen, jota voisi nimittää feministiseksi, on jo vankasti pesiytynyt kulttuuriin. Kirjoittaja kertoo, miten vanhempi lääkäri potilaalle puhuessaan leikkisästi huomauttaa, että tämän on varmaan vaikea pysyä rauhallisena kun paikalla on myös kaunis nuori naislääkäri.

Viimeksimainittu reagoi hupakkomaisesti esittämällä loukkaantunutta ja selvästi vielä ylpeilee saavutuksellaan. Kirjoittaja oudoksuu moista käytöstä, josta oli juuri tulossa valtavirtaa ja jopa sittemmin rautainen käyttäytymiskoodi -kaikessa paltrauksessaan.

Mutta tämä siis tapahtui ennen niin sanottua metoo-vallankumousta, joka vasta lopullisesti sementoi feministisen kärkijoukon laumanormit.

Kiintoisa on kirjoittajan lyhyt referaatti amerikkalaisen avioliiton historiaa koskevasta kirjasta. Sen mukaan rakkaus tuli amerikkalaisilla naisilla vuonna 1939 vasta viidelle sijalle, kun ajateltiin avioliiton kriteereitä. Mutta sehän oli sitä aikaa, jolloin miehet ehdottomasti elättivät vaimonsa kuten muunkin perheen. Kuitenkin jo niin pian kuin vuonna 1970 rakkaus oli tullut ykkössijalle. Myös ulkonäön ja koulutustason merkitys oli kasvanut.

Aivan huikea on kuvaus parin ruotsalaisen (miespuolisen) hupakon kirjasta Flyt! Förbättringar i Sveriger sedan sjuttiotalet.

Siinä kehotettiin lukijaa kuvittelemaan, että hän yht’äkkiä heräisikin 70-luvulla: suihkusta ei tulisi lämmintä vettä, jääkaapissa ei olisi parmankinkkua eikä tuoretta appelsiiinimehua. Tietokoneen sijasta työkaluna olisi kolho kirjoituskone korjauslakkoineen, päälle pitäisi vetää raskaat kekokuituvaatteet ja kellokortti olisi leimattava ”harmaanvihreässä kellokorttilaitteessa”. Työpaikalla oli sitä paitsi pölyistä ja huono ilma ja esimies esimiehenpuvussaan kulki tarkkailemassa työn edistymistä. Jos työntekijä oli nainen, esimies nipisti häntä takapuolesta.

Kaiken kaikkiaan tulee se käsitys, että 70-luvulla kaivattiin tavattomasti kaikkea sitä, mikä tuli vasta myöhemmin, terassiravintolaista isyyslomaan, thai-ruokaan ja sushiin… Entisaika kuvataan helvetiksi, jonka ideana oli vain vajavainen ja naurettavan vähä-älyinen valmistautuminen nykyaikaan.

No, tässä nyt on kyseessä vain referaatti kirjan arvostelusta. Suora lainaus kuitenkin riittänee antamaan kirjan lähestymistavasta jonkinlaisen käsityksen.

Moinen takaperoinen historiankäsitys on toki nykyään aivan yleinen, etten sanoisi normaali. Itse asiassa se muistuttaa hyvin paljon sitä Oseanian virallista historiaa, jota Orwell herkullisesti kuvaa. Sehän esitteli kansalle menneisyyden kauhuja saadakseen nykyisen onnen ajan loistamaan entistä kirkkaammin värein.

Itse asiassa se historia ei ollut kokonaan keksitty, vaan käytti hyväkseen aivan aitoja faktoja, mutta hyvin ovelasti ja valikoiden niin, että totuuden selville saamisesta oli tullut tavalliselle kadun miehelle mahdotonta.

Malli koko Orwellin romaaniin 1984 oli otettu Neuvostoliitosta, mutta olisi yhtä typerää kuin tavallistakin olla ymmärtämättä, että läntisessä maailmassa on erityisesti 2000-luvulla menty yhä pidemmälle samaan suuntaan.

Se, joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee myös tulevaisuutta. Onneksi meillä sentään saa ainakin vielä lukea kirjoja, jotka kukin osaltaan tarjoavat viekastelemattoman kuvan omasta aikakaudestaan.

What do you want to do ?

New mail