Kalkkiviivat

 

Death row

 

Merete Mazzarella, Syksystä syksyyn. Tammi 2021, 336 s.

 

Venäläisillä on sanonta starost ne radost, vanhuus ei ole ilo. Tulkitsen sen niin, ettei vanhan ihmisen kannata ruikuttaa siitä, että hänellä on sitä tai tätä kremppaa, sehän kuuluu asiaan.

Ilon saa aina tarvittaessa siitä, että huomaa olevansa hengissä. Sitä paitsi, jos elämä on tullut elettyä niin, että sitä kehtaa jälkeen päinkin katsoa (kyky unohtaa on tässä keskeisessä asemassa), niin miksei siinä jo iloakin olisi: hommat on hoidettu eivätkä enää vaivaa. Ks. tästä mainio haitarimummon esitys: https://www.youtube.com/watch?v=rgOMff9XMMw .

Merete Mazzarellan kirjoittamaa kirjaa olen ennenkin käsitellyt tällä palstalla (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=mazzarella ). Eiväthän ne hänen käsittelemänsä asiat useinkaan ole itselleni kaikkein läheisimpiä mutta entäpäs sitten. Ei kai sitä nyt kannata pelkästään omiinsa uppoutua. Silloinhan voisi lopun ikäänsä lukea omia tekstejään, mistä luoja varjelkoon.

Itse asiassa tammisaarelaisen naispuolisen kosmopoliitin maailma poikkeaa omastani aika lailla, vaikka Tammisaari onkin tuttu monen purjehduksen välietappina. Sieltä on ihan hyvä lähteä jopa lahden poikki, vaikka se onki vähän sisämaan suunnalla.

Nyt joka tapauksessa tämän kirjan kirjoittaja miehineen jää aika lailla Tammisaaren vangiksi, korona pitää heitä paikallaan, vaikka tarkoitus oli kiertää maailmaa ja Australiassa tulikin jo taas käytyä maastopaloja haistelemassa. Koronarajoitukset ovat toki ihan tuoreita ja tuttuja kaikille. Tässä kirjassa kiinnostavaa on palata epidemian alkuaikojen tunnelmiin ja siihen, mitä silloin uskottiin tapahtuvan. Nythän olemme taas hiukkasen viisaampia, niin sanoakseni.

Vanhuksehan siinä kiirehdittiin panemaan sumppuun, etteivät vahingossakaan kuolisi. Eivät ne sitten kuolleetkaan, vaan keskimääräinen koronakuollut on ollut meillä iäkkäämpi kuin kuolleet keskimäärin. Korona ei siis saanut paikkaa yleisenä armahtajana, joka kuulunee edelleen tavalliselle keuhkokuumeelle. Mitäs meidän oikein pitäisi sille tehdä?

Mutta onhan tämä laajempi kysymys, itse asiassa se on ihan tavattoman laaja. Onko koko sivilisaation ja sen arvojen kohtalo nyt vaakalaudalla, kriisissä? On mahdollista panostaa loputtomasti siihen, ettei yhtään ”ylimääräistä” kuolemantapausta tulisi, mutta se panostus on sitten poissa noiden vanhojen elämisestä ja tässä tapauksessa viime kädessä ennen muuta nuoremmilta sukupolvilta.

 Jossakin sen rajan pitää löytyä. Dostojevskin Ivan Karamazov sanoi, ettei edes koko ihmiskunnan maallista onnea voi ostaa yhden ainoan viattoman lapsen krsimyksillä. Mutatis mutandis koko maailman nuorten iloista elämää ei sitten kai voi ostaa yhden ainoan vanhuksen ennenaikaiselle kuolemalla. Ennenaikaisuus matemaattisessa mielessä on tiedossamme, mutta itse asiassa kaikki on tässäkin yksilökohtaista.

No, jossakin se raja tulee vastaan. Ken elää, hän näkee. Ivan oli itse asiassa asenteessaan saatanallinen: hän kapinoi Jumalaa vastaan.

Vanhuksen elämän arvoon voidaan ja on syytäkin suhtautua kriittisesti kuten myös kaikkeen muuhun. Sillä, joka noukkii itselleen valmiit arvot yleiseltä tarjottimelta ei ole sen perusteella oikeutta ajatella olevansa erityisen jalo yksilö. Varmaa on vain, että hän on hölmö.

Toki kysymys on vaikea. Vanhuksen elämä tuollaisessa 70-80 vuoden iässä on kai nykyään jo keskimäärin sangen siedettävää ja itse asiassa moni ei edes vaihtaisi sitä muihin ikäkausiin, joilla kaikilla on omat puolensa ja tosiaan myös ne negatiiviset puolet.

Hyvä elämä ihan sanan klassisessa merkityksessä voi jatkua paljon pitempäänkin kuin nykyiseen keskimääräiseen 81 vuoden ikään, mutta sen todennäköisyys tietenkin vähenee iän karttuessa, kuten vähenee elossa olevien määräkin.

Miten paljon odotettavissa olevalle ja eri keinoja käyttäen saavutettavissa olevalle elämälle voi antaa arvoa, on käytännöllinen kysymys, jollaiseen lääkärit törmäävät päivittäin, kun on päätettävä, mikä osa resursseista on syytä kohdistaa millekin potilaalle.

Onko esimerkiksi 85-vuotiaalle hankittava 5 kuukauden lisättyä elinaikaa ehdottomasti pidettävä samanarvoisena 35 vuotiaan samanpituiseen jatkoaikaan verrattuna (sivistysvaltio panostaa kaikkein heikoimpiin, senhän me tiedämme). Entäpäs jos nuo ajat ovat eripituisia tai jos on peräti mahdollista parantaa pysyvästi koko tauti?

Ei siis kannattane väheksyä tolkuissaan olevan, elämänhaluisen vanhuksen vaatimuksia ja tarpeita, mutta ei myöskään liioitella toisissa maailmoissa oleilevan ja elämänhaluttoman ihmisen hengissä pysymistä keinolla millä hyvänsä. Jossakin ne kohtuuden rajat aina ovat ja kuolema se on kaikkia vastassa.

No, Mazzarella omalta kohdaltaan on varsin tyytyväinen elämäänsä ja tekee kaikenlaisia pieniä havaintoja, jotka saattavat kiinnostaa ikätovereita. Kuoleman läheisyys pysyy hyvin tietoisuudessa, mutta ei sisällä makaabereja ulottuvuuksia.

Itse kuolemaahan on monenlaista ja asian liepeiltä kokemusta omaavat voivat kertoa, ettei se välttämättä ole lainkaan kummallinen asia, pikemminkin päinvastoin. Se saattaa olla jopa niin huomaamaton, että asia oikein harmittaisi, jos sen huomaisi. Olisiko sittenkin parasta viettää ainakin muutama kuukausi kuolinvuoteella, jotta ehtisi kokea kunnolla senkin asian?

Keskiajalla oli paljonkin kirjoituksia, joiden aiheena oli kuolemisen taito, ars moriendi. Itsellänikin sellainen on, Tallinnan Nigulisten kirkosta ostettu, mutta se ei ole juuri tähän hätään esille otettavissa. Niinpä täytynee tässä tyytyä kotikutoisiin pohdintoihin.

Perinteisesti kuolemisen on haluttu olevan juhlallinen tapahtuma, johon koko perhe ottaa osaa. Muistan vielä, miten me lapset kävimme laulamassa halvaantuneen Ukko-Kustin vuoteen äärellä, jonne muutakin sukua aina silloin tällöin kokoontui. Hautajaiset olivat sitten rituaali, jonka edestä nähtiin paljon vaivaa. Tarjolla oli jopa jäätelöä keskellä talvea, mikä teki lapsiin syvän vaikutuksen.

Nykyään tällaiset hommat hoidetaan kliinisen puhtaasti ja mieluummin jätetään ruumiskin näyttämättä kenellekään. 1950-luvulla päähenkilö sentään makasi avoimessa arkussa ja saimme kaikki vielä nähdä hänen teräväksi käyneen nenänsä ja hieman pelottavat piirteensä.

Tällaisia hautajaisia lienee nykyään kohtuutonta kenenkään itselleen odottaa saati vaatia? Saisiko niitä edes lain mukaan järjestää? Kuka kumma viitsisi ottaa lomaa töistä saapuakseen moiseen rituaaliin? Olisiko edes lasten kannalta sopivaa näyttä heille tällaista? Onko ylipäätään sopivaa kuolleen yrittää määräillä eläviä? Mitä heidän asiansa hänelle kuuluvat, kun ei häntä edes ole?

Miten muuten mahtanee olla siirtolaisten kanssa? Ymmärtääkseni he ainakin kovasti haluaisivat noudattaa perinnäistapojaan, mikä on enemmän tai vähemmän ymmärrettävää.

No, ei Mazzarella näitä hautuujuttuja pohdiskele, itselleni ne vain tulivat mieleen, kun asia on joka gtapauksessa ajankohtainen ja kaikkihan pitäisi hoitaa ajallaan. Est modus in rebus, sunt certi denique fines sanoi jo Horatius aikoinaan ja hän oli viisas mies.

Kalkkiviivoillahan tässä mennään, eikä siinä mitään vikaa ole. Kaikki tulevat perässä, kunhan ehtivät.