Missäs sitä oikein ollaan?

Missä ollaan, Spengler?

Niinä muinaisina aikoina, kun ei veneissä eikä laivoissakaan ollut GPS:ää eikä viitsinyt epämääräistä decca-navigaattoriakaan hankkia, tuli alinomaa tehneeksi tuon kysymyksen. Missä ollaan? Jääkö vaarallinen sektori tai vyöhyke varmasti sinne, minne pitääkin ja ovatko kaikki orientaatiokonstit asiasta samaa mieltä?

No, tämähän on nyt muinaista historiaa ja kuuluu samaan sarjaan kuin laahusloki, jota sitäkin tuli joskus kokeiltua. Nyt tiedämme nämäkin asiat täsmälleen ja jos joku vielä kehtaa karauttaa karille, niin on syytä epäillä, etteivät kaikki asiat ohjaushytissä tai navigaatiopöydällä ole olleet ihan kohdallaan. Onhan tässä juuri hiljattain havaittu muuankin saksalainen, joka oli seilannut vuoden kuolleena, ilmeisesti käymättä kertaakaan karilla tai törmäämättä koskaan mihinkään. Ottakoot kaikki tästä esikuvallisesta suorituksesta mallia!

Valtiollinen tervahöyrymme, kuten ennen oli tapana sanoa, puksuttelee sekin taatun hallitusti pitkin sallittuja väyliä ja välttyy näin ainakin joutumasta katastrofiin yksin ja omia aikojaan. Sinne tosin näyttää suunnistavan koko eskaaderi, mutta ainahan se on yhdessä rattoisampaa. Eipähän päästä meitä leimaamaan väärään seuraan joutumisen johdosta eikä muutenkaan. Me olemme yhä Ruotsia jäljessä, mutta suunta on sama ja se on kiistaton, sillä se on oikea!

Kiusallisia ovat joskus ulkopuolisten arviot, joissa koko Eurooppa joutuu rienaavien syytösten kohteeksi. Amerikkalaiset kuten Huntington ja Laqueur uskaltavat suorastaan kyseenalaistaa koko sen pääsuunnan, mihin ollaan matkalla. Edellinen todennäköisesti pitäisi myös Amerikan politiikkaa aivan järjenvastaisena, jos olisi vielä sen nykytouhuja näkemässä.

Euroopan politiikassa sen nykyisen suuntauksen perusasioiden arvostelu sen sijaan on tabu. Onneksi vanhoissa sivistysmaissa kuitenkin on vielä myös muutakin kuin politiikkaa. Siellä ilmestyy laatulehtiä, jotka eivät tabuja hätkähdä, vaan tarjoavat forumin myös kriittiselle ajattelulle. Siellä on normaalia, että intellektuellit kysyvät, minne ollaan menossa ja missä nyt ollaan? Siellä ei sen sijaan ole tapana kysyä, ollaanko varmasti menossa samaan suuntaan kuin ”kaikki muutkin” ja mitähän meistä mahdettaisiin ajatella, ellemme olisi? Ovat ne viisaita, nuo!

Politiikka politiikkana. Tabut ja ”korrektiudet” kuuluvat politiikan aseisiin, mutta eivät sen sijaan kriittisen ajattelun alaan. Saattaa olla hyväkin asia, että niin monet ovat vakuuttuneet siitä, että järjen käyttö on kiellettyä tietyn, kapeahkon sektorin ulkopuolella. Masentavaa tolkuttomuutta on maailmassa jo nytkin riittävästi ja mikäli enemmistö alkaisi oikeasti ajatella omilla aivoillaan, saattaisimme joutua näkemään hirveitä. Johtajat ovat toki sitä varten, ettei jokaisen tarvitsisi itse vaivata päätään.

Tilanne on sama kuin kerran uskonnon alueella. Katolisen kirkon häpeämättömästä falskiudesta kimpaantunut Luther väitti, ettei hänen ajatteluaan saanut sitoa muu, kuin se jumalallinen ilmoitus, jonka hän löysi raamatusta.

Niinpä ainakin periaatteessa itse kukin joutui Lutherin jälkeen tekemään omalta kohdaltaan koko sen raa’an työn, jonka oman elämän ja koko maailman uskonnollinen tulkitseminen edellyttää. Vähemmästäkin voi ihminen masentua. Kun pyhimykset ja kirkolliskokousten päätöksetkin menettivät arvovaltansa raamatun ja sitä tulkitsevan vähäpätöisen ihmisjärjen rinnalla, oltiin kyllä aikamoisessa liemessä.

Oman kurjan haaksensa kippari joutui tässä tilanteessa yhä uudelleen kysymään itseltään, ”Missä ollaan?” Pahannäköisinä iskivät tyrskyt tuolla paapuurin puolella (pahemal käel) ja vähän muuallakin, eikä väljästä vedestä ollut mitään varmuutta, kun ei ollut pyhimyksiäkään neuvomassa. Esimerkiksi Nikolai olisi ollut kullan arvoinen. Poliitikot olisivat varmaan ehdottaneet ns. kurssin reivaamista, mutta kun kukaan ei ole koskaan kyennyt käytännössä selittämään, mitä se voisi tarkoittaa, jää sekin neuvo omaan arvoonsa.

Mutta tässä olen puhunut vertauksin ja tunnuskuvin. Oikeastaan minua kiinnostaa kysymys siitä, minne länsimainen kulttuuri on ajelehtimassa tai pikemminkin viilettämässä täysin purjein. Oppaana saattaisi paremman puutteessa toimia vaikkapa Oswald Spengler, joka ei ehkä ole kyennyt tarjoamaan tarkkoja karttoja tähänastisestakaan historiasta, mutta on ainakin piirtänyt huikeita kuvia, jotka saattaisivat pitää paikkansakin, ken tietää.

Länsimaiden tuhon (Der Untergang des Abendlandes, Tomus I) V luvun (Seelenbild und Lebensgefühl) lopussa kirjoittaja luo kiinnostavan katsaukseen länsimaiseen filosofiaan, todelliseen filosofiaan, kuten hän korostaa. Sillä ei siis tarkoiteta filosofianprofessorien professorifilosofiaa.

Luettelo alkaa Schopenhauerista, (Die Welt als Wille und Vorstellung 1819), jolle viime mainittu sitaattikin kuuluu ja päättyy Bernard Shaw’ n näytelmään Major Barbara. Kysymys on siis länsimaisen kulttuurin siirtymisestä sivilisaatiovaiheeseen, joka on analoginen esimerkiksi myöhäiselle roomalaisajalle. Filosofian merkkipylväisiin kuuluu muun muassa Hebbelin Judith vuodelta 1841, jossa ensi kertaa esitetään uusi nainen sekä yli-ihminen.

Moni lienee ihmetellyt, miksi Ibsenin jonninjoutavilta tuntuvat näytelmät aikoinaan herättivät niin valtavaa huomiota ja syy lienee se, että niissä ensi kertaa esitettiin ne latteudet, jotka nykyään ovat osa sivilisaatiomme perustaa. Ibseniä tässä mainitussa luettelossa onkin useassa paikassa, samoin siellä loistavat niin Marx, Nietzsche kuin Strindberg ja jopa tuo aivan nuorukaisena kuollut Weininger. Suuri kunnia hänelle, eikä aiheetta.

Tuota luetteloa katsoessamme saatamme aika tavalla hämmästyä. Tässäkö siis ovat ne todella olennaiset, epookkialuovat tuotteet, joita länsimainen sivilisaatio tuohon aikaan kykeni luomaan? Entä miten lista jatkuisi? Millaiset ilmiöt Spengler löytäisi 1900-luvulta ja 2000-luvulta?

No, itse asiassa Spengler kai edellyttää, ettei sivilisaatio (joka siis ei enää ole kulttuuria) mitään merkittävää kykenekään luomaan, mutta ne ainekset, jotka parhaiten ilmentävät juuri tuota hedelmättömyyttä, ovat eniten huomiota ansaitsevia.

Jospa arvaisin: Jazzmusiikki, ns. neekerijazz ansaitsee varmaan paikkansa ketjussa, alkaahan siitä Afrikan nousu eurooppalaisen sivilisaation johtotähdeksi, tietyissä puitteissaan. Rock on tietenkin samaa jatkumoa.

Varsinaisen filosofian (Spenglerin mielessä) alalta lienee mainittava täydellisen tyhjyyden ja absurdiuden ilmentymät, ehkäpä Kafka ja Ionescu. Pornografian alalta kuulunee mainita ketju D.H.Lawrence, Miller, Jellinek –nopea tie marginaalista Nobeliin. Uskonnon alueella esimerkkejä uskonnottomuudesta nimenomaan kirkkojen piirissä on leegio. Suvaitsevaisuus eli uskonnollinen välinpitämättömyys on ilmeinen paralleeli myöhäiselle roomalaiskaudelle.

Sielläpä siis mennään, sivilisaatiossa jo Napoleonista lähtien. Taakse on juuri (vuosituhannen vaihteessa) jäänyt rahan aikakausi, joka talouden kautta määräsivät valtiollisen muodon. Hellenismi alkaen vuodesta 300 Ekr. ja päätyen Scipion ja Mariuksen aikaan 200-100 Ekr. vastasivat eurooppalaista sivilisaatiota vuosina 1800-2000 A.D., siinä sitä sitten menivät nationalismi, parlamentarismi luin sosialismi ja imperialismi, tai ainakin tulivat. Historiallisesti nuo aikakaudet, antiikki ja länsimaiden ”uusin aika”, olivat siis Spenglerin mielessä samanaikaisia.

Muuten: muistakaamme, että Spengler kirjoitti kirjansa jo ennen ensimmäostä maailmansotaa ja julkaisi sen heti sodan jälkeen.

Mutta seuraava sivilisaation vaihe, joka nyt on tullut, on nimeltään caesarismi. Rooman historiassa sitä vastaavat vuodet Sullasta Domitianukseen eli noin 100 eKr. – 100 jKr. Euroopassa elämme juuri nyt tätä aikaa tai pikemminkin sen alkua. Epookin Spengler ennustaa kestävän vuodesta 2000 vuoteen 2200, joten lopullinen analyysi profeetan näkemysten oikeellisuudesta saa odottaa vielä tekijäänsä.

Joka tapauksessa mestari kertoo, ettei tarina vielä tuohonkaan lopu: vuoden 2200 jälkeen alkaa sivilisaation kolmas vaihe ”egyptiläisyys”, ”mandarinismi” ja ”bysantismi”. Kyseessä on imperiaalisen mekanismin jähmettyminen ja hajoaminen ja sen jälkeen tulevat nuoret kansat tai vieraat valloittajat ja pikku hiljaa palataan alkuihmisen tilaan. Ikuinen talonpoikahan se sitten paimentelee kanojaan ja lampaitaan suurkaupunkien raunioilla, kuten muistelen Spenglerin toisaalla kuvailleen.

Oswald-vainaa on kyllä vaikuttava runoilija, mutta uskommeko me häntä, kun haluamme tietää vastauksen kysymykseen ”Missä ollaan?” Tässä kulturologisessa kentässä meillä ei valitettavasti ole GPS:ää käytettävissä eikä edes Deccaa, ei niitä taida tullakaan. Ehkä kannattaa siis olla epäluuloinen kaikkia tietoja kohtaan. Jos nyt keulan edessä on selvästi kallio, täytyy asia kuitenkin huomioida ja siihen asianmukaisesti reagoida, hullujahan me muuten olisimme.

Lienee selvää, että Spengler olisi korjannut ja tarkentanut ennusteitaan, jos olisi elää saanut. Niinhän kelpo kipparinkin on oudoilla vesillä aina tehtävä, jos hän nyt kerran on sinne jotenkin joutunut. Hän ennusti suurta tulevaisuutta Venäjälle, mutta ei ottanut Kiinaa eikä Intiaa oikein tosissaan. Huolimatta kaikista suurista ja pienistä moitteen aiheista Spengler ainakin osasi kirjoittaa vaikuttavasti ja tuntuu joskus aivan uskomattoman tarkkanäköiseltä profeetalta.

Aikakauden näkymiä

 

Viimeisen ihmisen sammakkoperspektiivi

 

      Friedrich Nietzsche puhui ”viimeisestä ihmisestä”, joka ilmeisesti oli lajinsa loppuun asti viety ja siis surkein ilmetymä, jonka jälkeen kenttä kai olisi vapaana korkeammille olennoille, jopa tuolle maanmainiolle yli-ihmiselle, jota Nietzsche peräänkuulutti (ks. Vihavainen: Haun superia tulokset).

     ”Viimeisetä ihmisestä” on puhunut myös muuan aikamme merkittävin visionääri, Francis Fukuyama, joskin myönteisemmässä hengessä. Mene ja tiedä, onko aikamme ihminen sitten asianmukaista kutsua ”viimeiseksi” ja mistä syystä. Pätevänä syynä voisi pitää sitä, että hän on omalta pohjaltaan kehittynyt niin pitkälle kuin yleensä on mahdollista.

      Hämmästyttävän sattuvasti hänen nykyisen ominaislaatunsa joka tapauksessa ennusti jo toistasataa vuotta sitten Oswald Spengler.

Todennäköisimmin Spengler maalasi tuon kuvan oman aikansa kokemusten perusteella ja projisioi sitten myös menneisyyden aikakausiin, esimerkiksi Rooman rappion aikaan. Samat peruspiirfteet, vain kehittyneempinä näemme joka tapauksessa myös tämän päivän maailmassa.

      Ne asiat, jotka rappeutuneen ja sivilisaatioksi” muuttuneen ”kulttuurin” ytimessä olivat havaittavissa, olivat Spenglerin aikaan vielä uusia. Suurkeupungit olivat harvinaisia ja varsinaisia megalopoliksia oli vasta koko maailmassa pari kappaletta. Eihän niitä paljon ollut Rooman rappiokaudellakaan, mutta ne määräsivät aikakauden hengen, ainakin Spenglerin mukaan.

     Omalla tavallaan tuo suurkaupunki-ihminen, jonka tunnistamme heti roomalaisista muotokuvista kaltaiseksemme, oli kaikkein pisimmälle kehittynyt lajinsa edustaja. Hän oli rationaalinen, blaseerautunut kosmopoliitti ja urbaanin elämäntavan edustaja, joka halveksi naiiviutta joka suhteessa.

       Spenglerin käsityksen mukaan, sikäli kuin sitä ymmärrän, tälle ”sivilisaatioihmiselle” oli ominaista myös sammakkoperspektiivi. Yksilö merkitsi kaikkea, maailman suuret kokonaisuudet olivat korkeintaan hyödyllisiä tai hyödyttömiä, eivät arvokkaita tai pyhiä sinänsä.

      Lienee oletettava, että tällainen uudenihmisen ideaalityyppi ei edustanut enemmistöä tai ollut edes kovin yleinen. Sen sijaan se saneli mahdollisen ja haluttavan rajat sille karjalle, joka tuijotti sitä ylöspäin ja yritti ihaillen matkia.

      Miten moni itse asiassa uskoi ihan tosissaan keisarien jumaluuteen, vaikka heidät olikin sinne virallisesti korotettu? Sen sijaan he ainakin symbolisoivat sitä, mikä oi ”omaa” -siihen saakka kunnes muuttuivat alastoman valtapolitiikan symboleiksi ja tekivät tilaa uudelle uskonnolle, joka vaati ja sai osakseen fanaattista palvontaa. Massat lakkasivat kunnioittamasta valtakunnan symboleja ja etsivät identifioitumisensa kohteen muualta. Eivät he kuitenkaan silloin tainneet ryöstää ja polttaa kauppoja?

     Minusta Spenglerin ”Perikadon” kiinnostavimpiin osuuksiin kuuluu sen liitteenä oleva luettelo oman ajan ilmiöistä. Se alkaa Schopenhauerista ja päätyy vuosisadan vaihteeseen (ks. Vihavainen: Haun missä ollaan tulokset ).

     Alan harrastajat löytävät sille helposti jatkoa mielin määrin ja se, joka haluaa uskoa erityisesti Spenglerin tulkintaa, löytää sen tueksi yhä lisää argumentteja. Mutta sellaisiahan etsivä pystyy löytämään lähes mille tahansa.

       Huomaan kirjoittaneeni Spengleristä viimeksi melko hiljattain, mutta kun blogi minustakin vaikutti uudelleen luettuna ihan kiinnostavalta, panen sen tähän taas muidenkin iloksi:

 

torstai 8. tammikuuta 2026

Loppua kohti mennessä

 

Kulttuuri ja sivilisaatio

 

Oswald Spengler, Der Untergang des Abendlandes. Umrisse einer Morphologie der Weltgeschichte. Anaconda 2017, 1471s. (Alkuteos 2017).

 

     Oswald Spenglerin merkitystä ja metodia ei tässä kannata ruveta taas kerran setvimään. Olen hänestä aina silloin tällöin kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun spengler tulokset ) ja totean, kuten joskus ennenkin, että onhan häneltä syntynyt kiinnostava ja omaperäinen maailmanhistorian selitysyritys, jonka esikuvaa on kyllä haettu esim. Nikolai Danilevskilta.

      Spengler on kuitenkin paljo Danilevskia monipuolisempi ja asettaa itselleen aivan huikeita tavoitteita, joiden toteuttaminen toki jää luonnostelun (Umrisse) asteelle, kuten suurteoksen otsikkokin kertoo. Tekstiä siitäkin sentään kertyy puolentoistatuhannen sivun verran. Sitä ei oikein viitsi lukea kokonaan, mutta on pakko sanoa, että aina silloin tällöin sen kohokohdat tuntuvat yllättävän osuvilta ja kiinnostavilta.

     Spenglerhän on jonkinlainen profeetta ja ennen muuta runoilija, joka mainitsee suurimmiksi oppi-isikseen Goethen ja Nietzschen. Joka tapauksessa hän tottuneesti liikkuu yhtä hyvin muinaisessa Kiinassa ja Egyptissä kuin oman aikansa saksalaisissa teattereissa ja konserteissa. En oikeastaan tiedä, kävikö hän niissä, kovin köyhä kun kuuluu olleen.

    Maailmalla hän ei liene juuri matkustellut, mutta tutkijankammion kirjoistakin oli mahdollista oppia paljon. Muinaisuuteenhan ei voi matkustaa kukaan. En tiedä, olisivatko kuuntelukirjat ja TV-dokumentit ajaneet saman asian. Epäilen.

     Spenglerin kulttuuripessimismi on liitetty ensimmäiseen maailmansotaan ja etenkin Saksan tappioon siinä. On kuitenkin otettava huomioon, että kirjan ensimmäinen versio valmistui jo vuonna1912 ja että kirja vuonna 1917 ilmestyessään viittasi esipuheessaan Saksan armeijan loistaviin saavutuksiin eikä mihinkään katastrofiin. Mitään oikopäätelmiä ei siis kannata tehdä.

     Omituinen seikka on, että kirjan liitteenä ollut luettelo oman aikamme kulttuuri-ilmiöiden merkityksestä spengleriläisen morfologian kannalta näyttää olevan eri painoksissa erilainen. Olen itse käyttänyt sekä vanhaa, muutaman vuosikymmenen ikäistä laitosta, että nyt tätä uutta versiota. Lisäksi on toki se suomennettu potpurri.

     Vanhassa laitoksessa luettelo oli paljon pitempi, mutta nyt on tyydytty joidenkin lukujen perässä oleviin lyhyisiin listoihin, joissa sivumennen sanoen pohjoismaat, etenkin Ruotsi ja Norja ovat erittäin runsaasti edustettuina ja USA:ta tuskin edes mainitaan. Englantikin jää hyvin vähälle huomiolle.

      Olen joskus leikitellyt kysymyksellä, mitä Spengler sanoisi erinäisistä oman aikamme ilmiöistä. Selvää ainakin lienee, ettei niissä hänelle olisi erityisiä yllätyksiä.

      Mutta vilkaistaanpa yhtä kirjan keskeistä ideaa, ”kulttuurin” ja ”sivilisaation” eroa eli Spenglerin terminologiassa elävän ja orgaanisen kulttuurin rappeutumista mekaaniseksi ja hengettömäksi sivilisaatioksi.

      Sehän hänen mielestään tapahtuu ennemmin tai myöhemmin kaikissa kulttuureissa. Antiikissa se merkitsi helleenisen ajan muuttumista ensin hellenistiseksi ja sitten roomalaiseksi. Viimemainitulle oli ominaista suurkaupunkimentaliteetti, uskonnottomuus ja monet muut vastaavat ilmiöt, jotka löydämme myös nykyakasta.

      Länsimaiselle, faustiselle kulttuurille on ominaista alituinen pyrkiminen johonkin. Moraalissa sille eivät riitä esikuvat tai neuvojen antaminen, se haluaa pakottaa. Koko länsimainen kulttuuri ja nimenomaan sen sen sivilisaatiovaihe on sosialistista, halusivatpa ihmiset sitä tai eivät. He pystyvät ajattelemaan vain sosialismin termein, olivatpa sen puolesta tai vastaan.

      Kysymys ei kuulu, millaista esikuvaa olisi kehotettava seuraamaan, vaan millä keinoin voitaisiin pakottaa kaikki ihmiset moraalisuuteen ja hyvinvointiin. Faustinen ihminen katselee koko maailmaa sen muuttamisen kannalta. Hän on maailmanparantaja. Hienot esikuvat tai hyvä neuvot eivät ole faustisen ihmisen kannalta merkityksellisiä.

      Spenglerin terminologiassa tämä on sosialismia ja sellaisia me faustisen kulttuurin ihmiset siis jo nyt olemme kaikki, mikä on uutta ja kuuluu aikakauteemme.

      Jollekin Epikurokselle oli sen sijaan herttaisen yhdentekevää, mitä toiset ihmiset ajattelivat tai tekivät. Ihmisten muuttaminen ei kuulunut hänen intressipiiriinsä, vaan noiden toisten itsensä. Elämänihanteena oli apatheia, mielenrauha. Etiikassakin oltiin polyteistejä.

      Kaikki antiikin etiikka oli asenteen etiikkaa, länsimainen etiikka taas teon etiikkaa, selittää Spengler. Sikäli olemme jo roomalaisia, koskee teon etiikka myös jo meitä.

      Spengler ei halua kirjoittaa ”filosofianprofessorien professorifilosofiaa”, josta jo Schopenhauer puhuu, vaan ruotii jokapäiväisen ajattelun ja tajunnan muotoja ja perusteita, sikäli kuin niitä on mahdollista löytää.

     Itse asiassa ihminen tietää kovin harvoin, mihin hän itse asiassa uskoo. Iskusanat ja opit ovat vain pintaa.

      Mutta nyt (siis 1800- ja 1900-lukujen taitteessa) oli tultu sellaiseen kulttuurin käännekohtaan, jonka jokainen sivilisaatioksi madaltuva kulttuuri joutuu kokemaan: suoritettiin kaikkien arvojen uudelleenarviointia.

     Siihen kuuluu, että kaikki vanhan kulttuurin muodot alistetaan uudistamiselle ja uudelleenkäsittämiselle. Uusi aikakausi ei enää luo mitään, vaan ainoastaan tulkitsee uudelleen.

      Nyt elettiin siis eettisen sosialismin tulemisen aikaa. Sen esi-isä oli Rousseau, jonka merkitystä voitiin verrata Sokrateehen ja Budhhaan näiden omissa kulttuureissa tapahtuneen muutoksen kannalta.

      Kyseessä on ilmiö, jota Nietzsche keskeneräisessä teoksessaan nimitti nihilismin synnyksi. Länsimaissa se merkitsee suurkaupunki-ihmisen tuloa valmiiksi, joka näyttää päättyvän vasta vuoden 2000 jälkeen….

     Kulttuuri ja sivilisaatio suhtautuvat toisiinsa kuten sielu ja sen muumio. Kulttuurin ihminen elää sisäisesti ( ”sisään päin” nach Innen), sivilisaatioihminen taas ulkoisesti (nach Aussen), hän oleskelee tilassa, jonka täyttävät tavarat ja ”tosiasiat”.

     ”Kulttuurin maiseman” keskellä on sen antipodi, epäorgaaninen suurkaupunki, jonka ihmiset se on irrottanut juuriltaan. Kulttuurin ihmiset elävät tiedottomasti, sivilisaatioihmiset tietoisesti. Talonpoikaiston yhä säilyneillä jäännöksillä suurkaupunkien kulmilla ei ole enää omaa merkitystä, ”Kansa” on nyt kaupunkilaisista koostuva epäorgaaninen ja labiili massa.

      Vielä totea Spengler, että kulttuurin moraali on se moraali, joka ihmisellä jo on, sivilisaatio puolestaan vasta etsii sellaista. Edellä mainittu moraalin laji on liian syvä logiikalle ja jälkimmäinen sen sijaan logiikan funktio.

      Sivilisaation syrjäyttäessä kulttuurin katoaa kaikki suuren luokan metafysiikka ja tilalle tulee systeemejä, joista paistaa keinotekoisuus, sieluttomuus ja puolitotuus.

     Sivilisaatiossa aletaan maailmaa tarkastella lintuperspektiivin sijasta sammakkoperspektiivistä. Kulttuurissa oli traagisuutta, jonka kestämiseen liittyi tietynlaista ylpeyttä, mutta sivilisaation plebeijinen henki keskittyy pyrkimykseen sen kiertämiseksi.

     Tieteessä oli kerran luovaa neroutta, mutta nyt sen piirissä vain suoritetaan oppinutta työtä. Jokainen kulttuuri merkitsi kerran uskontoa ja jokainen sivilisaatiovaihe merkitsee sen sijaan uskonnottomuutta (Irrelligion).

      Itse asiassa sivilisaation olemus kulttuurin kuolemisena näkyy myös aivan fyysisestikin, lapsettomuutena, joka on maasta irtaantuneiden kansankerrosten kohtalo niin nyt kuten menneisyydessäkin.

     Mitäpä tuohon sanomaan. Paljon löytää morfologi nykyisestä aikakaudesta rappion oireita ja mikä merkittävää, niitä oli runsaasti jo sata vuotta ja jopa kaksisataa vuotta sitten. Tämä sopii hyvin siihen nopeuteen, jolla suuret kulttuuriset muutokset ovat aiemminkin tapahtuneet.

     Mutta mitä on tulossa meidän jälkeemme? Mitä tapahtuu sitten, kun sivilisaatiomme on muuttunut pelkäksi kaukaisen menneisyyden kuriositeetiksi maailmanhistoriassa ja uudella tavalla ajattelevat ihmiset yrittävät tuhannen vuoden kuluttua ymmärtää aikaamme?

      Mielestäni Spengler joutuisi tässä moniin vaikeuksiin ja on kenties sen takia aika harvasanainen tulevaisuuden suhteen. Muuan hänen ennustuksensa on Venäjän ja sitä elähdyttävän, ilmeisesti jossakin mielessä uudenlaisen ”Johannekselaisen” kristinuskon nousu.

      Näkisipä vain. Mutta ei Spengelr sokea ollut myöskään kaukaisen idän kulttuurien nousulle. Jo1930-luvulla hän kirjoitti kirjan ”Ratkaisun vuosia”, jossa kuvasi sitä haastetta, jonka idän kansakunnat jo esittivät läntiselle maailmalle puhtaasti taloudellisessakin mielessä (vrt. Vihavainen: Haun ratkaisun vuosia tulokset ).

     Mutta onhan näitä profeettoja. Tulevaisuuden ennusteet eivät ole kovin kiinnostavia, kun menneisyyskin on vielä niin vaikeaa tulkita.

 

 

Kulttuurin saavutuksia

 

Perversion rajat

 

Tässä tuli jollakin forumilla taas puheeksi markiisi de Sade, jonka hengentuotteisiin olen joskus katsonut välttämättömäksi tutustua.

De Sadehan oli yksi niistä muutamasta henkilöstä, jotka vuonan 1789 istuivat Bastiljissa eristettyinä ja joiden vapauttamista kaduille kokoontunut roskaväki piti suurimpana kunniatehtävänään.

Kerrotaan, että markiisi pääsi huutamaan massoille kehotuksiaan viemärinä käytetyn putken läpi. Olipa siinä symboliikkaa kerrakseen. Vapauden ääni kaikumassa ulosteiden tuhriman torven läpi.

Asetelmassa voidaan nähdä myös nimenomaan ajatus vihoviimeisenkin inhimillisen halun oikeudesta vapautukseen ja varmaankin myös erityisesti ylpeään vapauteen ja julkisuuteen.

 Suottahan eivät erinäiset merkittävät kulttuurihenkilöt , kuten Guillaume Apollinaire ja Simone de Beauvoir ole nimittäneet Sadea vapaimmaksi koskaan eläneeksi ihmiseksi. Hänen kuuluisimpiin teoksiinsa lukeutuva Sodoman 120 päivää on alaotsikoltaan vapauden koulu -École du libertinage.

 Joutuu kuitenkin kysymään, millaista ja kenen vapautta oli ja on vapaus rikokseen, joka saa saatanalliset mitat ja jossa kidutetaan ja tapetaan viattomia lapsia. Vanhan normaalin kannalta kyseessä on nimenomaan perversio, jolla ei ole mitään tekemistä todellisen vapauden kanssa.

Naiivin kulttuuritoimittajan tapaan voidaan tässä tietenkin kysyä, mikä sitten on sitä todellista vapautta, ellei sitä ole kaiken salliminen. Eikö tässä törmätä puritaaniseen mielivaltaan?

Kysymys perversion rajoista ja ylipäätään jopa sen mahdollisuudesta on tärkeä, kun arvioimme kulttuurin kehitystä. Marginaaleistahan rajat tunnetaan. Oswald Spengler etsi aikakauden luonnetta menestysnäytelmistä, joiden uudenlaiset hahmot julkisesti esitettyinä kertoivat aina jotakin tärkeää kehityksen suunnasta (vrt. Vihavainen: Haun missä ollaan spengler tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kun kyse on nimenomaan seksuaalisuudesta, ei liene syytä yrittää tunkea sitä pelkästään lakanoiden väliin. Asia on koko persoonallisuuden kannalta niin perustavaa laatua, että on mahdollista arvioida koko yksilöä hänen seksuaalisutensa kautta.

Näin on ainakin tehnyt Erich Fromm, jonka psykoanalyyttinen lähtökohta on tehnyt hänelle mahdolliseksi kehittää myös normatiivisen opin ideaalisesta persoonallisuudesta, jonka seksuaalisuus on luonteeltaan luovaa, produktiivista ja suuntautuu vastakkaiseen sukupuoleen ja uuden elämän siittämiseen (genitaalis-produktiivinen tyyppi).

Perversioiksi on sen sijaan laskettava erilaiset kehityksessään kesken jääneet anaaliset ja oraaliset tyypit, mukaan lukien sekä anaalinen että oraalinen sadisti. Edellinen saa tyydytystä kaikenlaisesta tuskasta ja pidättelystä ja tuntee suurta viehtymystä ulosteisiin.

 Se on myös sosiaalisesti vaarallinen tyyppi ja kohtaamme sen esimerkiksi saksalaisessa natsismissa, jonka värisymboliikassakin ruskea on kunniasijalla, mikä ei suinkaan ole sattuma…

Frommin sana ei toki ole Jumalan sanaa ja koko psykoanalyysia on koetettu yhä uudelleen mitätöidä tieteenä, koska sen metodit ovat lähes yhtä avuttomia kuin foucaultilaisen halupolitiikan, joka kyllä kelpaa jokaiselle edistykselliselle. Psykoanalyysin etuna sentään lienee, että sitä on jo monen sukupolven ajan sovellettu empiiriseen terapiaan eikä kaikesta päätellen vailla menestystä.

Olipa metodologian laita miten tahansa, sellaiset ilmiöt, joita esimerkiksi Saden Sodomassa tuodaan esille, on epäilemättä tuomittava perversioiksi jokaisessa yhteiskunnassa, joka vielä uskaltaa laatia normeja. Kyseessähän on tuhoavasta rikoksesta ja toisten kiduttamisesta nauttiminen, joka liittyy pyhien arvojen häpäisyyn, usein juuri ulostesymboliikan kautta.

Sellaisen tekeminen normiksi olisi kai kaikkialla mahdotonta, mutta myös sen esittämisen julkinen salliminen kertoo jotakin sivilisaation saavuttamasta kehitysasteesta. Tuollaista jukista esittämistähän on ollut sekä Saden teoksen julkinen myynti, että sen pohjalta tehdyn Pasolinin elokuvan esittäminen.

Ne kertovat aikakautemme vapaudesta ja kukapa uskaltaisi vaatia niitä sensuroitavaksi? En minä ainakaan. Mutta entäpä jos niitä aletaan ihannoida, vaikkapa pride-kulkueissa? Vai ovatko ne jo siellä? Entä sitten? Onko kyse vain vapaudesta, jolla koetellaan suvaitsevaisuutta kuten kultaa koetellaan tulella? Vai pitäisikö meidän uskaltaa peräti sanoa, että tässä ollaan sellaisen perversion tiellä, jota ei voida hyväksyä?

Toki seikkailuromaaneissakin kuvataan jatkuvasti murhia eikä kukaan ole vaatimassa niitä kiellettäviksi. Mutta eipä kukaan myöskään taida olla kadulla ylistämässä murhaamista.

Millainen tuo Sodoman 120 päivän tarina sitten oikeastaan on? Tässä vanhan blogini antama kuvaus:

lauantai 2. syyskuuta 2017

Vapaus, mi meitä viet!

 

Vapaus, mi meitä viet!

 

Donatien, Alphonse, Francois de Sade, Sodoman 120 päivää,.Suom. Heikki Kaskimies, 3. painos Like 2004

(Alkuteos: Les 120 journées de Sodome, ou, l'Ecole du libertinage : introduction)

 

En tiedä, saisinko sanoa, että tässä maailmassa tänäänkin on vinksahtaneita tyyppejä. Muuan niistä esiintyy koomisena hahmona Fingerpori-sarjakuvassa, joka edustanee Suomen nykyisen älymystön subtiileimpia aikaansaannoksia. Tosin muistan murrosikäisten jo kauan sitten päässeen samanlaisiin suorituksiin, lapsilla kun on tuo mainio filosofinen ikä jossakin elämänsä vaiheessa.

Tuo hauska pornoilijahahmo on toki aivan harmiton ja ainakaan minulla ei ole mitään vaikeuksia sulattaa sitä. Kaikkihan ovat vapaita itseään toteuttamaan, vai kuka kehtaisi tämän kiistää? Hyvät naurut olen saanut monta kertaa.

On kuitenkin hyvä mennä joskus aikamme libertinismin juurille. Ei se tänne ole tyhjästä tullut eivätkä sen nykyiset muodot ole ainoat mahdolliset. Ymmärrämmekö me itse asiassa, mitä koko asia merkitsee.

On sivumennen sanoen outoa, ettei Sodoman päivien suomennoksessa ole noteerattu alaotsikkoa. Tässähän on kyse vapaudesta, tarkemmin sanoen arvoliberalismista.

Guillaume Apollinaire nimittikin Sadea ”vapaimmaksi koskaan eläneeksi ihmiseksi” ja hänestä on puhunut ihailevasti lähes koko nykyisen länsimaisen ideologiamme perustajien joukko, frankfurtilaisia ja eksistentialisteja unohtamatta. Myös feministien puolella hän on herättänyt kunnioittavaa ihastusta.

Ehkä on niin, että Ranskan suuren vallankumouksen hengessä jo oli jotakin olennaisesti sadistista, käyttääkseni tuota sanaa sen laajassa merkityksessä. Olihan sankarimme yksi niistä itsevaltiuden harvoista marttyyreistä, jotka vapautettiin Bastiljista, kun kansa sen valtasi.

Hänet myös valittiin kansalliskonventtiin ja vasta Napoleon sulki hänet hullujenhuoneeseen, missä hänen paikkansa ilmeisesti säädyllisen kulttuurin piirissä onkin.

Mutta mitä itse kirjaan tulee, on se vain osittain tarina seksuaalisuudesta. Olennaisempaa on, että se hekumoi rikoksella. Tarina kertoo muutamasta upporikkaasta irstailijasta, jotka hankkivat orjikseen, salattuihin orgioihin 12-15 vuotiaita neitsyitä ja kauniita poikia.

Orjat joutuvat kaikenlaisen nöyryyttämisen ja häpäisyn kohteeksi ja erityisesti ulostamiseen liitetään ankaria rangaistuksia, jopa kuolema.

Vankien suloisuutta kuvataan hekumallisesti ja irstailijoiden ja heidän apuriensa gargantuamainen, etten sanoisi saatanallinen vastenmielisyys maalaillaan niin hyperbolisesti, että lukija joutuu jo nauramaan.

Leikkiähän tämä kaikki lopulta onkin. Sanaleikkiä, pornografiaa, jolla ei ole sen kummempaa tarkoitusta kuin muullakaan pornografialla. Se on saavuttanut päämääränsä, mikäli puntti lukijalla pullistuu, kuten muuan nykyisempi alan mies on omaa kunnianhimoaan kuvaillut.

Mutta millaisia asioita de Sade pitääkään intohimomaan? Ulosteiden ja muun saastan keskeisyys on silmiinpistävää. Ikuisesti pesemättömän takapuolen ohella esimerkiksi kauhistuttavan karieksen turmelema suu saa paljon huomiota osakseen. Se, mikä on vastenmielistä, onkin tietyllä hetkellä äärimmäisen kiihottavaa, kertoo Sade. Myös murha sisältää valtavan seksuaalisen latauksen.

Enkelimäisten uhrien herttaisuus ja täydellinen avuttomuus kaiketi kiihottavat saatanallisia päähenkilöitä aivan erityisesti ja sama koskee kaikkea muutakin pyhyyden loukkaamista.

Yksi kiduttajista on piispa ja orgioiden pesäpaikan käymälä sijaitsee sen kappelissa. Kaikki uhrien tekemät viittaukset uskontoon rangaistaan erityisen ankarasti.

Nykyajan ateistin mielestä moinen uskonnollinen rtenaus lienee lähinnä huvittavaa. Miksi muka tuhlata ajatustakaan typerille saduille? Aikanaan asia kuitenkin koski olennaisia kysymyksiä. Suomennoksen liitteenä oleva papin ja kuolevan vuoropuhelu kertoo siitä jotakin.

Eihän tuossa ateismissakaan edes aikanaan mitään kummallista ollut. Ranskassa oli heitä paljon ja monet olivat toki hienostuneita ajattelijoita. Saden saavutukset alalla jäävät vain irstailun oikeuttamisen puolelle, mutta onhan käytäntö tietenkin toista kuin harmaa teoria.

Dostojevski käsitteli jossakin määrin samanlaatuisia asioita, mutta toki paljon hienommin. Karamazovin veljesten Smerdjaštšaja, iljettävä olio, saa isä Karamazovin seksuaaliset halut heräämään ja synnyttää Smerdjakovin, puolivillaisen intellektuellin perikuvan, joka viimein suorittaa sen isänmurhan, johon muut eivät pysty, kun Jumala heitä hillitsee.

No tässä pika-analyysini tunnetusta teemasta. Jääköön itse asia toiseen yhteyteen. Mutta de Saden teoksilla on mielestäni sanottavaa ja jopa kysyntää myös nykyaikana, näyttäväthän uudet painoksetkin olleen tarpeellisia.

Minusta on outoa, ettei libertinismin rajoja nykyään yleensä ole problematisoitu. Oletus näyttää olevan, että ihminen haluaa lopultakin vain hyvää ja että vain harvinaiset, sairaat yksilöt haluavat nauttia toisten kustannuksella.

Näin luultavasti onkin, ainakin suuressa kuvassa. Kuitenkin noita Saden kiitollisia oppilaita myös varmasti on olemassa tietty määrä ja kysymys kuuluu, millaiset rajat heille kuuluu asettaa elämässä ja kulttuurissa?

Himomurhaajat, lastenraiskaajat ja vastaavat lurjukset me tietenkin heitämme tyrmään, mikäli heidät itse teossa tavataan. Muu ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Mutta miten suhtaudumme niihin, jotka haluavat pitää de Saden tapaista ”libertinismin koulua” enemmän tai vähemmän alttiille adepteille?

Tyydymmekö ihailemaan heitä jonkun Beauvoirin tai Apollinairen tapaan vapauden sankareina? Vai pitäisikö meidän uskaltaa paheksua?

Itse tunnen 120 päivän libertiinien hahmoja kohtaan lähinnä sääliä. Millaista onnea tuollainen irstailu loppujen lopuksi kykenee antamaan? Miten ihminen voi saada tyydytystä toisen kärsimyksistä?

Ehkäpä se voisi toimia joissakin sovituissa leikin rajoissa, mutta entäpä silloin, kun elämä on kyseessä? Miksi olisi ansiokasta mennä yli kaikkien rajojen?  Millaista on se filosofia, joka nostaa sankarikseen noita elukoita?

No, kysymyksiä voi esittää ja niihin kannattaa etsiä vastauksia kaikessa rauhassa eikä kiiruhtaa todistamaan, että suvaitsemisella on arvo sinänsä ja että mitä härskimpi on asia, sitä suurempi on suvaitsijan ansio.

Ajatelkaamme vaikkapa pride-marsseja. Mitäpä vikaa olisi siinä, että synnynnäisesti tai muuten seksuaalisesti poikkeavat tuovat avoimesti julki poikkeavuutensa. Luultavasti se auttaa meitä suvaitsemaan sellaista, minkä suvaitseminen on kaikkien kannalta oikein.

Mutta missä vaiheessa raja tulee vastaan? Sadismi leikkinä lienee ihan OK, mutta entäpä sen mainostaminen mielenosoituksissa? Entä zoofilia? Pedofilia? Nekrofilia? Miksi niitä pitäisi tulla mainostamaan?

Sadismin isälle nämä kaikki varmasti olivat yhtä ansiokkaita tapoja hankkia tässä maailmassa tyydytystä tarpeilleen. Ovatko ne sellaisia myös nykyajan länsimaisen sivistyksen piirissä ja jos, niin miksi?

                                                                 *********

Entäpä feminismi ja sen suhde perversioon? Tässä jotakin tuosta uskalletusta (?) aiheesta: Vihavainen: Haun perversio tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

 

Korkean korrektiuden luomus

Korrektiuden korkea veisu

Suomen kouluissa on otettu käyttöön sukupuolivalistuksen opas, joka kuulemma herätti Englannissa suuttumuksen myrskyn. Siitä en tiedä sen enempää, mutta näin ne netissä kertovat. Jos sitten lienee.

No, engelsmannithan tiedetään- tekopyhyys on aina ollut heidän helmasyntinsä ja taitaa sellaisena pysyäkin. Cant, prudery, bigotry –nämä opittiin jo viktoriaanisena aikana viimeistään ja niillehän me täällä pohjolassa naureskelemme.

Ja mitähän asiaa engelsmanneilla oli tulla meille irvistelemään? Olimmeko tehneet muka jotakin väärin? Sitä paitsi, kuten vihreän puolueemme muuan arkkivihreä on todennut, keski-ikäisillä ja sitä vanhemmilla miehillä ei ole mitään asiaa mennä kertomaan mielipidettään esimerkiksi siitä, mitä nuoret naiset tekevät omalla kehollaan, sillä eihän se heidän etujaan koske, siis noiden miesten.

Ja kuinka jollakin voisi olla oikeus kertoa mielipidettään yhtään mistään, ellei se koske hänen omia etujaan? Mitäs etiikkaa se sellainen on…?

Ainakin minä näen tässä analogian. Seksiopas nuorille koskee nuorten omia etuja, eikä vanhemmilla ole siinä mitään sanottavaa. Tosin opas taitaa olla vanhojen tekemä, mutta ainakin se on täysin korrekti, siis poliittisesti. Mutta entäs ne nuorten edut? Vallitseeko tässä automaattinen harmonia kuin sosialistisessa yhteiskunnassa ikään?

Oppaassa ei ole tyydytty vain selostamaan asioita (siis kuka nuori lukisi kirjoitettua tekstiä?), vaan sitä säestää myös kuvitus. Ja kuvitus se vasta sellainen laji on, jossa korrektius punnitaan.

Ajatelkaamme vain: mikäli meillä olisi käytössä pelkkä kirjoitus, eli pelkkä teksti, olisi korrektin lopputuloksen takaamiseksi käytettävä paljon palstatilaa, sivulauseita ja lauseenvastikkeita, jotta lukija ymmärtäisi, ettei käsitelty asia koske vain laillisessa iässä olevia, etuoikeutettuja valtaväestön edustajia ja niin edelleen ja niin edelleen. Koko inhimillisen toiminnan ja värirunsauden kirjohan se sieltä löytään.

Mutta kuvitus on sitten siis kirjaan otettu ja kyllä se taitaa olla todellakin onnistunut ja lajissaan ehkä täydellinen.

Siinä kuvassa pulska vaalea (tai siis e-tumma) nainen istuu ei-vaalean miesoletetun sylissä. Miesoletettu näyttää edustavan hiphop-kulttuuria, koska ei ole tässäkään luopunut  niin sanoakseni virkapäähineestään.

Melaa ilmeisesti survotaan ns. ykköseen, koska teksti puhuu emätinyhdynnästä. Mutta huomatkaa: tässä ei nainen ole passivoitu ja suorastaan alistettu selinmakuuseen eikä mies ole ns. lähetyssaarnaajan asennossa, mikä kai onkin luonnollista ja kukaties välttämätöntä, koska hän ei näytä etuoikeutetulta, mikäli etnistä profilointia voi tässä käyttää ja eikös sitä tässä pidäkin. Annetaan siis korrektiudesta täydet pisteet!

Mutta muistetaan vielä myös se tärkein: missään tapauksessa nämä heterot eivät voisi julkisessa, kuvallisessa esityksessä muodostaa sellaista paria, jossa nainen olisi tumma ja mies valkoinen.

Niin, että miksikä ei? Koettakaapa keksiä? Vai kokeillaanko?

Toisessa kuvassa harjoitetaan ns. anaaliyhdyntää eli jolua survotaan toisen etuoikeutetun  miesoletetun ns. kakkoseen. Viimeksimainitun omistaja näyttää olevan murrosiässä finneistään päätellen, joten ennakkoluulottomia ollaan myös ikäkysymyksissä. Eiköhän panna täydet korrektiuspinnat tästäkin?

Mieleen tosin tulee, missä ovatkaan lesbot, jotka ymmärtääkseni ovat aikakautemme kunnia, järki ja omatunto. Mutta ehkä he piankin älähtävät. Kyllä kohtuus edellyttäisi kuvaa myös heistä,  niin sanoakseni kaksivärisenä.

Koska väärinkäsittäjiä aina on maa väärällään, totean varmuuden vuoksi, että asiallinen seksiopetus on ihan oikeasti tärkeä asia ja sen pitää tukea nuoren omaa kehitystä ja antaa eväitä kasvamiselle kypsään aikuisuuteen. Ilman opetusta ja valistusta nuoret saattavat joutua suuriinkin henkisiin vaikeuksiin. Vähänkö sitä on liikkeellä huuhaata.

Kun vielä toteamme, että ainakin nnuo kuvat ovat täysin korrekteja, voimme ryhtyä toden teolla ihmettelemään mitä ne engelsmannit (siis jotkut yksilöt siellä) oikein tässä kauhistelivat? Olisiko asian edes voinut hoitaa paremmin?

Minulla on vähän sellainen hytinä, etteivät opuksen suunnittelijat olisi edes uskaltaneet tinkiä poliittisesta korrektiudesta. Entäpä, mikäli ns. kiintiömauri olisikin puuttunut joukosta? Entäpä, jos ne heterot olisivatkin maanneet sängyssä päällekkäin? Entäpäs sen naisen pigmenttipuoli?

Nykyään on tärkeää ja välttämätöntäkin esittää maailma sellaisena, kuin sen pitäisi olla, jotta ns. ankkalinnalaiset eli Hollywood-arvot tulisivat täytetyksi ja erinäisten oppituolien anti saataisiin täysimittaisesti hyödynnettyä.

Oswald Spengler sanoi aikanaan jylhästi ja oivaltavasti: wir sind schon alle Sozialisten. Nyt voimme, rintoihimme lyöden, sanoa, että olemme jo kaikki amerikkalaisia, melkein kuin newyorkilaisia!

Saattaahan se olla, että meillä ei noita niin tuiki välttämättömiä erivärisiä toistaiseksi ole elävässä elämässä kuin malliksi, mutta mikä onkaan heidän painoarvonsa tällaisissa yhteyksissä?

Neuvostoliitossa yksi työläinen vastasi aikoinaan edistykselliseltä merkitykseltään useita talonpoikia, mutta asia on vieläkin monimutkaisempi. Me emme näet edes voi jyvittää korrektien ja ei-korrektien kategorioiden edustajien merkitystä pelkästään määrällisesti suhteuttaen (yksi homo vastaa kymmentä heteroa tms.).

Asia on nimittäin niin, että kuten työläisiä ei Neuvostoliiton edistyksellisyyden takaajina korvannut eikä voinut korvata mikään määrä talonpoikia, ei myöskään mikään määrä ei-tummia heteroita korvaa yhtään mitään.

Mutta ajatellaanpa vieläkin siitä engelsmannien väärää ja kohtuutonta suhtautumista oman suomalaisen kirjamme korrektiin ja oikeamieliseen esitykseen.

Onko niin, että tällaisissakin yhteyksissä voitaisiin ajatella olevan olemassa jonkinlainen hyvän maun raja? En tarkoita, että sukupuolivalistus olisi makukysymys, vaan sitä, että normaaleille ja muillekin tietyn ikäisille lapsille voi asiat ihan hyvin selittää myös puhumalla, hienovaraisesti eikä kornin törkeästi.

Ja kannattaa muistaa, että lapset ovat lapsia ja että heillä on oikeus tiettyyn suojaan  myös seksuaalisessa kehityksessään, jossa he ovat hyvin haavoittuvia.

Kuva, jolla aikuiset lähinnä naureskelevat, saattaa lapsille olla sokeeraava ja tuottaa ei-toivottuja reaktioita, olipa se miten korrekti tahansa ja ehkä jopa juuri siksi.

Kuva voi hyvinkin heijastaa maamme viranomaisten puolivirallista, toivottua todellisuutta eikä ole epäilystä siitä, ettei vastaavaa tapahtuisi ihan luonnossa. Siitä huolimatta se saattaa olla ihan törppö ja esittäjänsä kannalta suorastaan nolo luomus.

Vai eikö muka voisi? Engelsmannit, ainakin siis jotkut heistä, ovat ilmeisesti juuri tätä mieltä. Meilläkin taitaa moni jakaa tämän näkemyksen. Onko heillä sellaiseen oikeutta? Mitä mieltä Suomessa saa siis olla esimerkiksi juuri tässä tapauksessa?