Kulttuurin saavutuksia

 

Perversion rajat

 

Tässä tuli jollakin forumilla taas puheeksi markiisi de Sade, jonka hengentuotteisiin olen joskus katsonut välttämättömäksi tutustua.

De Sadehan oli yksi niistä muutamasta henkilöstä, jotka vuonan 1789 istuivat Bastiljissa eristettyinä ja joiden vapauttamista kaduille kokoontunut roskaväki piti suurimpana kunniatehtävänään.

Kerrotaan, että markiisi pääsi huutamaan massoille kehotuksiaan viemärinä käytetyn putken läpi. Olipa siinä symboliikkaa kerrakseen. Vapauden ääni kaikumassa ulosteiden tuhriman torven läpi.

Asetelmassa voidaan nähdä myös nimenomaan ajatus vihoviimeisenkin inhimillisen halun oikeudesta vapautukseen ja varmaankin myös erityisesti ylpeään vapauteen ja julkisuuteen.

 Suottahan eivät erinäiset merkittävät kulttuurihenkilöt , kuten Guillaume Apollinaire ja Simone de Beauvoir ole nimittäneet Sadea vapaimmaksi koskaan eläneeksi ihmiseksi. Hänen kuuluisimpiin teoksiinsa lukeutuva Sodoman 120 päivää on alaotsikoltaan vapauden koulu -École du libertinage.

 Joutuu kuitenkin kysymään, millaista ja kenen vapautta oli ja on vapaus rikokseen, joka saa saatanalliset mitat ja jossa kidutetaan ja tapetaan viattomia lapsia. Vanhan normaalin kannalta kyseessä on nimenomaan perversio, jolla ei ole mitään tekemistä todellisen vapauden kanssa.

Naiivin kulttuuritoimittajan tapaan voidaan tässä tietenkin kysyä, mikä sitten on sitä todellista vapautta, ellei sitä ole kaiken salliminen. Eikö tässä törmätä puritaaniseen mielivaltaan?

Kysymys perversion rajoista ja ylipäätään jopa sen mahdollisuudesta on tärkeä, kun arvioimme kulttuurin kehitystä. Marginaaleistahan rajat tunnetaan. Oswald Spengler etsi aikakauden luonnetta menestysnäytelmistä, joiden uudenlaiset hahmot julkisesti esitettyinä kertoivat aina jotakin tärkeää kehityksen suunnasta (vrt. Vihavainen: Haun missä ollaan spengler tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kun kyse on nimenomaan seksuaalisuudesta, ei liene syytä yrittää tunkea sitä pelkästään lakanoiden väliin. Asia on koko persoonallisuuden kannalta niin perustavaa laatua, että on mahdollista arvioida koko yksilöä hänen seksuaalisutensa kautta.

Näin on ainakin tehnyt Erich Fromm, jonka psykoanalyyttinen lähtökohta on tehnyt hänelle mahdolliseksi kehittää myös normatiivisen opin ideaalisesta persoonallisuudesta, jonka seksuaalisuus on luonteeltaan luovaa, produktiivista ja suuntautuu vastakkaiseen sukupuoleen ja uuden elämän siittämiseen (genitaalis-produktiivinen tyyppi).

Perversioiksi on sen sijaan laskettava erilaiset kehityksessään kesken jääneet anaaliset ja oraaliset tyypit, mukaan lukien sekä anaalinen että oraalinen sadisti. Edellinen saa tyydytystä kaikenlaisesta tuskasta ja pidättelystä ja tuntee suurta viehtymystä ulosteisiin.

 Se on myös sosiaalisesti vaarallinen tyyppi ja kohtaamme sen esimerkiksi saksalaisessa natsismissa, jonka värisymboliikassakin ruskea on kunniasijalla, mikä ei suinkaan ole sattuma…

Frommin sana ei toki ole Jumalan sanaa ja koko psykoanalyysia on koetettu yhä uudelleen mitätöidä tieteenä, koska sen metodit ovat lähes yhtä avuttomia kuin foucaultilaisen halupolitiikan, joka kyllä kelpaa jokaiselle edistykselliselle. Psykoanalyysin etuna sentään lienee, että sitä on jo monen sukupolven ajan sovellettu empiiriseen terapiaan eikä kaikesta päätellen vailla menestystä.

Olipa metodologian laita miten tahansa, sellaiset ilmiöt, joita esimerkiksi Saden Sodomassa tuodaan esille, on epäilemättä tuomittava perversioiksi jokaisessa yhteiskunnassa, joka vielä uskaltaa laatia normeja. Kyseessähän on tuhoavasta rikoksesta ja toisten kiduttamisesta nauttiminen, joka liittyy pyhien arvojen häpäisyyn, usein juuri ulostesymboliikan kautta.

Sellaisen tekeminen normiksi olisi kai kaikkialla mahdotonta, mutta myös sen esittämisen julkinen salliminen kertoo jotakin sivilisaation saavuttamasta kehitysasteesta. Tuollaista jukista esittämistähän on ollut sekä Saden teoksen julkinen myynti, että sen pohjalta tehdyn Pasolinin elokuvan esittäminen.

Ne kertovat aikakautemme vapaudesta ja kukapa uskaltaisi vaatia niitä sensuroitavaksi? En minä ainakaan. Mutta entäpä jos niitä aletaan ihannoida, vaikkapa pride-kulkueissa? Vai ovatko ne jo siellä? Entä sitten? Onko kyse vain vapaudesta, jolla koetellaan suvaitsevaisuutta kuten kultaa koetellaan tulella? Vai pitäisikö meidän uskaltaa peräti sanoa, että tässä ollaan sellaisen perversion tiellä, jota ei voida hyväksyä?

Toki seikkailuromaaneissakin kuvataan jatkuvasti murhia eikä kukaan ole vaatimassa niitä kiellettäviksi. Mutta eipä kukaan myöskään taida olla kadulla ylistämässä murhaamista.

Millainen tuo Sodoman 120 päivän tarina sitten oikeastaan on? Tässä vanhan blogini antama kuvaus:

lauantai 2. syyskuuta 2017

Vapaus, mi meitä viet!

 

Vapaus, mi meitä viet!

 

Donatien, Alphonse, Francois de Sade, Sodoman 120 päivää,.Suom. Heikki Kaskimies, 3. painos Like 2004

(Alkuteos: Les 120 journées de Sodome, ou, l'Ecole du libertinage : introduction)

 

En tiedä, saisinko sanoa, että tässä maailmassa tänäänkin on vinksahtaneita tyyppejä. Muuan niistä esiintyy koomisena hahmona Fingerpori-sarjakuvassa, joka edustanee Suomen nykyisen älymystön subtiileimpia aikaansaannoksia. Tosin muistan murrosikäisten jo kauan sitten päässeen samanlaisiin suorituksiin, lapsilla kun on tuo mainio filosofinen ikä jossakin elämänsä vaiheessa.

Tuo hauska pornoilijahahmo on toki aivan harmiton ja ainakaan minulla ei ole mitään vaikeuksia sulattaa sitä. Kaikkihan ovat vapaita itseään toteuttamaan, vai kuka kehtaisi tämän kiistää? Hyvät naurut olen saanut monta kertaa.

On kuitenkin hyvä mennä joskus aikamme libertinismin juurille. Ei se tänne ole tyhjästä tullut eivätkä sen nykyiset muodot ole ainoat mahdolliset. Ymmärrämmekö me itse asiassa, mitä koko asia merkitsee.

On sivumennen sanoen outoa, ettei Sodoman päivien suomennoksessa ole noteerattu alaotsikkoa. Tässähän on kyse vapaudesta, tarkemmin sanoen arvoliberalismista.

Guillaume Apollinaire nimittikin Sadea ”vapaimmaksi koskaan eläneeksi ihmiseksi” ja hänestä on puhunut ihailevasti lähes koko nykyisen länsimaisen ideologiamme perustajien joukko, frankfurtilaisia ja eksistentialisteja unohtamatta. Myös feministien puolella hän on herättänyt kunnioittavaa ihastusta.

Ehkä on niin, että Ranskan suuren vallankumouksen hengessä jo oli jotakin olennaisesti sadistista, käyttääkseni tuota sanaa sen laajassa merkityksessä. Olihan sankarimme yksi niistä itsevaltiuden harvoista marttyyreistä, jotka vapautettiin Bastiljista, kun kansa sen valtasi.

Hänet myös valittiin kansalliskonventtiin ja vasta Napoleon sulki hänet hullujenhuoneeseen, missä hänen paikkansa ilmeisesti säädyllisen kulttuurin piirissä onkin.

Mutta mitä itse kirjaan tulee, on se vain osittain tarina seksuaalisuudesta. Olennaisempaa on, että se hekumoi rikoksella. Tarina kertoo muutamasta upporikkaasta irstailijasta, jotka hankkivat orjikseen, salattuihin orgioihin 12-15 vuotiaita neitsyitä ja kauniita poikia.

Orjat joutuvat kaikenlaisen nöyryyttämisen ja häpäisyn kohteeksi ja erityisesti ulostamiseen liitetään ankaria rangaistuksia, jopa kuolema.

Vankien suloisuutta kuvataan hekumallisesti ja irstailijoiden ja heidän apuriensa gargantuamainen, etten sanoisi saatanallinen vastenmielisyys maalaillaan niin hyperbolisesti, että lukija joutuu jo nauramaan.

Leikkiähän tämä kaikki lopulta onkin. Sanaleikkiä, pornografiaa, jolla ei ole sen kummempaa tarkoitusta kuin muullakaan pornografialla. Se on saavuttanut päämääränsä, mikäli puntti lukijalla pullistuu, kuten muuan nykyisempi alan mies on omaa kunnianhimoaan kuvaillut.

Mutta millaisia asioita de Sade pitääkään intohimomaan? Ulosteiden ja muun saastan keskeisyys on silmiinpistävää. Ikuisesti pesemättömän takapuolen ohella esimerkiksi kauhistuttavan karieksen turmelema suu saa paljon huomiota osakseen. Se, mikä on vastenmielistä, onkin tietyllä hetkellä äärimmäisen kiihottavaa, kertoo Sade. Myös murha sisältää valtavan seksuaalisen latauksen.

Enkelimäisten uhrien herttaisuus ja täydellinen avuttomuus kaiketi kiihottavat saatanallisia päähenkilöitä aivan erityisesti ja sama koskee kaikkea muutakin pyhyyden loukkaamista.

Yksi kiduttajista on piispa ja orgioiden pesäpaikan käymälä sijaitsee sen kappelissa. Kaikki uhrien tekemät viittaukset uskontoon rangaistaan erityisen ankarasti.

Nykyajan ateistin mielestä moinen uskonnollinen rtenaus lienee lähinnä huvittavaa. Miksi muka tuhlata ajatustakaan typerille saduille? Aikanaan asia kuitenkin koski olennaisia kysymyksiä. Suomennoksen liitteenä oleva papin ja kuolevan vuoropuhelu kertoo siitä jotakin.

Eihän tuossa ateismissakaan edes aikanaan mitään kummallista ollut. Ranskassa oli heitä paljon ja monet olivat toki hienostuneita ajattelijoita. Saden saavutukset alalla jäävät vain irstailun oikeuttamisen puolelle, mutta onhan käytäntö tietenkin toista kuin harmaa teoria.

Dostojevski käsitteli jossakin määrin samanlaatuisia asioita, mutta toki paljon hienommin. Karamazovin veljesten Smerdjaštšaja, iljettävä olio, saa isä Karamazovin seksuaaliset halut heräämään ja synnyttää Smerdjakovin, puolivillaisen intellektuellin perikuvan, joka viimein suorittaa sen isänmurhan, johon muut eivät pysty, kun Jumala heitä hillitsee.

No tässä pika-analyysini tunnetusta teemasta. Jääköön itse asia toiseen yhteyteen. Mutta de Saden teoksilla on mielestäni sanottavaa ja jopa kysyntää myös nykyaikana, näyttäväthän uudet painoksetkin olleen tarpeellisia.

Minusta on outoa, ettei libertinismin rajoja nykyään yleensä ole problematisoitu. Oletus näyttää olevan, että ihminen haluaa lopultakin vain hyvää ja että vain harvinaiset, sairaat yksilöt haluavat nauttia toisten kustannuksella.

Näin luultavasti onkin, ainakin suuressa kuvassa. Kuitenkin noita Saden kiitollisia oppilaita myös varmasti on olemassa tietty määrä ja kysymys kuuluu, millaiset rajat heille kuuluu asettaa elämässä ja kulttuurissa?

Himomurhaajat, lastenraiskaajat ja vastaavat lurjukset me tietenkin heitämme tyrmään, mikäli heidät itse teossa tavataan. Muu ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Mutta miten suhtaudumme niihin, jotka haluavat pitää de Saden tapaista ”libertinismin koulua” enemmän tai vähemmän alttiille adepteille?

Tyydymmekö ihailemaan heitä jonkun Beauvoirin tai Apollinairen tapaan vapauden sankareina? Vai pitäisikö meidän uskaltaa paheksua?

Itse tunnen 120 päivän libertiinien hahmoja kohtaan lähinnä sääliä. Millaista onnea tuollainen irstailu loppujen lopuksi kykenee antamaan? Miten ihminen voi saada tyydytystä toisen kärsimyksistä?

Ehkäpä se voisi toimia joissakin sovituissa leikin rajoissa, mutta entäpä silloin, kun elämä on kyseessä? Miksi olisi ansiokasta mennä yli kaikkien rajojen?  Millaista on se filosofia, joka nostaa sankarikseen noita elukoita?

No, kysymyksiä voi esittää ja niihin kannattaa etsiä vastauksia kaikessa rauhassa eikä kiiruhtaa todistamaan, että suvaitsemisella on arvo sinänsä ja että mitä härskimpi on asia, sitä suurempi on suvaitsijan ansio.

Ajatelkaamme vaikkapa pride-marsseja. Mitäpä vikaa olisi siinä, että synnynnäisesti tai muuten seksuaalisesti poikkeavat tuovat avoimesti julki poikkeavuutensa. Luultavasti se auttaa meitä suvaitsemaan sellaista, minkä suvaitseminen on kaikkien kannalta oikein.

Mutta missä vaiheessa raja tulee vastaan? Sadismi leikkinä lienee ihan OK, mutta entäpä sen mainostaminen mielenosoituksissa? Entä zoofilia? Pedofilia? Nekrofilia? Miksi niitä pitäisi tulla mainostamaan?

Sadismin isälle nämä kaikki varmasti olivat yhtä ansiokkaita tapoja hankkia tässä maailmassa tyydytystä tarpeilleen. Ovatko ne sellaisia myös nykyajan länsimaisen sivistyksen piirissä ja jos, niin miksi?

                                                                 *********

Entäpä feminismi ja sen suhde perversioon? Tässä jotakin tuosta uskalletusta (?) aiheesta: Vihavainen: Haun perversio tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).