Missäs sitä oikein ollaan?

Missä ollaan, Spengler?

Niinä muinaisina aikoina, kun ei veneissä eikä laivoissakaan ollut GPS:ää eikä viitsinyt epämääräistä decca-navigaattoriakaan hankkia, tuli alinomaa tehneeksi tuon kysymyksen. Missä ollaan? Jääkö vaarallinen sektori tai vyöhyke varmasti sinne, minne pitääkin ja ovatko kaikki orientaatiokonstit asiasta samaa mieltä?

No, tämähän on nyt muinaista historiaa ja kuuluu samaan sarjaan kuin laahusloki, jota sitäkin tuli joskus kokeiltua. Nyt tiedämme nämäkin asiat täsmälleen ja jos joku vielä kehtaa karauttaa karille, niin on syytä epäillä, etteivät kaikki asiat ohjaushytissä tai navigaatiopöydällä ole olleet ihan kohdallaan. Onhan tässä juuri hiljattain havaittu muuankin saksalainen, joka oli seilannut vuoden kuolleena, ilmeisesti käymättä kertaakaan karilla tai törmäämättä koskaan mihinkään. Ottakoot kaikki tästä esikuvallisesta suorituksesta mallia!

Valtiollinen tervahöyrymme, kuten ennen oli tapana sanoa, puksuttelee sekin taatun hallitusti pitkin sallittuja väyliä ja välttyy näin ainakin joutumasta katastrofiin yksin ja omia aikojaan. Sinne tosin näyttää suunnistavan koko eskaaderi, mutta ainahan se on yhdessä rattoisampaa. Eipähän päästä meitä leimaamaan väärään seuraan joutumisen johdosta eikä muutenkaan. Me olemme yhä Ruotsia jäljessä, mutta suunta on sama ja se on kiistaton, sillä se on oikea!

Kiusallisia ovat joskus ulkopuolisten arviot, joissa koko Eurooppa joutuu rienaavien syytösten kohteeksi. Amerikkalaiset kuten Huntington ja Laqueur uskaltavat suorastaan kyseenalaistaa koko sen pääsuunnan, mihin ollaan matkalla. Edellinen todennäköisesti pitäisi myös Amerikan politiikkaa aivan järjenvastaisena, jos olisi vielä sen nykytouhuja näkemässä.

Euroopan politiikassa sen nykyisen suuntauksen perusasioiden arvostelu sen sijaan on tabu. Onneksi vanhoissa sivistysmaissa kuitenkin on vielä myös muutakin kuin politiikkaa. Siellä ilmestyy laatulehtiä, jotka eivät tabuja hätkähdä, vaan tarjoavat forumin myös kriittiselle ajattelulle. Siellä on normaalia, että intellektuellit kysyvät, minne ollaan menossa ja missä nyt ollaan? Siellä ei sen sijaan ole tapana kysyä, ollaanko varmasti menossa samaan suuntaan kuin ”kaikki muutkin” ja mitähän meistä mahdettaisiin ajatella, ellemme olisi? Ovat ne viisaita, nuo!

Politiikka politiikkana. Tabut ja ”korrektiudet” kuuluvat politiikan aseisiin, mutta eivät sen sijaan kriittisen ajattelun alaan. Saattaa olla hyväkin asia, että niin monet ovat vakuuttuneet siitä, että järjen käyttö on kiellettyä tietyn, kapeahkon sektorin ulkopuolella. Masentavaa tolkuttomuutta on maailmassa jo nytkin riittävästi ja mikäli enemmistö alkaisi oikeasti ajatella omilla aivoillaan, saattaisimme joutua näkemään hirveitä. Johtajat ovat toki sitä varten, ettei jokaisen tarvitsisi itse vaivata päätään.

Tilanne on sama kuin kerran uskonnon alueella. Katolisen kirkon häpeämättömästä falskiudesta kimpaantunut Luther väitti, ettei hänen ajatteluaan saanut sitoa muu, kuin se jumalallinen ilmoitus, jonka hän löysi raamatusta.

Niinpä ainakin periaatteessa itse kukin joutui Lutherin jälkeen tekemään omalta kohdaltaan koko sen raa’an työn, jonka oman elämän ja koko maailman uskonnollinen tulkitseminen edellyttää. Vähemmästäkin voi ihminen masentua. Kun pyhimykset ja kirkolliskokousten päätöksetkin menettivät arvovaltansa raamatun ja sitä tulkitsevan vähäpätöisen ihmisjärjen rinnalla, oltiin kyllä aikamoisessa liemessä.

Oman kurjan haaksensa kippari joutui tässä tilanteessa yhä uudelleen kysymään itseltään, ”Missä ollaan?” Pahannäköisinä iskivät tyrskyt tuolla paapuurin puolella (pahemal käel) ja vähän muuallakin, eikä väljästä vedestä ollut mitään varmuutta, kun ei ollut pyhimyksiäkään neuvomassa. Esimerkiksi Nikolai olisi ollut kullan arvoinen. Poliitikot olisivat varmaan ehdottaneet ns. kurssin reivaamista, mutta kun kukaan ei ole koskaan kyennyt käytännössä selittämään, mitä se voisi tarkoittaa, jää sekin neuvo omaan arvoonsa.

Mutta tässä olen puhunut vertauksin ja tunnuskuvin. Oikeastaan minua kiinnostaa kysymys siitä, minne länsimainen kulttuuri on ajelehtimassa tai pikemminkin viilettämässä täysin purjein. Oppaana saattaisi paremman puutteessa toimia vaikkapa Oswald Spengler, joka ei ehkä ole kyennyt tarjoamaan tarkkoja karttoja tähänastisestakaan historiasta, mutta on ainakin piirtänyt huikeita kuvia, jotka saattaisivat pitää paikkansakin, ken tietää.

Länsimaiden tuhon (Der Untergang des Abendlandes, Tomus I) V luvun (Seelenbild und Lebensgefühl) lopussa kirjoittaja luo kiinnostavan katsaukseen länsimaiseen filosofiaan, todelliseen filosofiaan, kuten hän korostaa. Sillä ei siis tarkoiteta filosofianprofessorien professorifilosofiaa.

Luettelo alkaa Schopenhauerista, (Die Welt als Wille und Vorstellung 1819), jolle viime mainittu sitaattikin kuuluu ja päättyy Bernard Shaw’ n näytelmään Major Barbara. Kysymys on siis länsimaisen kulttuurin siirtymisestä sivilisaatiovaiheeseen, joka on analoginen esimerkiksi myöhäiselle roomalaisajalle. Filosofian merkkipylväisiin kuuluu muun muassa Hebbelin Judith vuodelta 1841, jossa ensi kertaa esitetään uusi nainen sekä yli-ihminen.

Moni lienee ihmetellyt, miksi Ibsenin jonninjoutavilta tuntuvat näytelmät aikoinaan herättivät niin valtavaa huomiota ja syy lienee se, että niissä ensi kertaa esitettiin ne latteudet, jotka nykyään ovat osa sivilisaatiomme perustaa. Ibseniä tässä mainitussa luettelossa onkin useassa paikassa, samoin siellä loistavat niin Marx, Nietzsche kuin Strindberg ja jopa tuo aivan nuorukaisena kuollut Weininger. Suuri kunnia hänelle, eikä aiheetta.

Tuota luetteloa katsoessamme saatamme aika tavalla hämmästyä. Tässäkö siis ovat ne todella olennaiset, epookkialuovat tuotteet, joita länsimainen sivilisaatio tuohon aikaan kykeni luomaan? Entä miten lista jatkuisi? Millaiset ilmiöt Spengler löytäisi 1900-luvulta ja 2000-luvulta?

No, itse asiassa Spengler kai edellyttää, ettei sivilisaatio (joka siis ei enää ole kulttuuria) mitään merkittävää kykenekään luomaan, mutta ne ainekset, jotka parhaiten ilmentävät juuri tuota hedelmättömyyttä, ovat eniten huomiota ansaitsevia.

Jospa arvaisin: Jazzmusiikki, ns. neekerijazz ansaitsee varmaan paikkansa ketjussa, alkaahan siitä Afrikan nousu eurooppalaisen sivilisaation johtotähdeksi, tietyissä puitteissaan. Rock on tietenkin samaa jatkumoa.

Varsinaisen filosofian (Spenglerin mielessä) alalta lienee mainittava täydellisen tyhjyyden ja absurdiuden ilmentymät, ehkäpä Kafka ja Ionescu. Pornografian alalta kuulunee mainita ketju D.H.Lawrence, Miller, Jellinek –nopea tie marginaalista Nobeliin. Uskonnon alueella esimerkkejä uskonnottomuudesta nimenomaan kirkkojen piirissä on leegio. Suvaitsevaisuus eli uskonnollinen välinpitämättömyys on ilmeinen paralleeli myöhäiselle roomalaiskaudelle.

Sielläpä siis mennään, sivilisaatiossa jo Napoleonista lähtien. Taakse on juuri (vuosituhannen vaihteessa) jäänyt rahan aikakausi, joka talouden kautta määräsivät valtiollisen muodon. Hellenismi alkaen vuodesta 300 Ekr. ja päätyen Scipion ja Mariuksen aikaan 200-100 Ekr. vastasivat eurooppalaista sivilisaatiota vuosina 1800-2000 A.D., siinä sitä sitten menivät nationalismi, parlamentarismi luin sosialismi ja imperialismi, tai ainakin tulivat. Historiallisesti nuo aikakaudet, antiikki ja länsimaiden ”uusin aika”, olivat siis Spenglerin mielessä samanaikaisia.

Muuten: muistakaamme, että Spengler kirjoitti kirjansa jo ennen ensimmäostä maailmansotaa ja julkaisi sen heti sodan jälkeen.

Mutta seuraava sivilisaation vaihe, joka nyt on tullut, on nimeltään caesarismi. Rooman historiassa sitä vastaavat vuodet Sullasta Domitianukseen eli noin 100 eKr. – 100 jKr. Euroopassa elämme juuri nyt tätä aikaa tai pikemminkin sen alkua. Epookin Spengler ennustaa kestävän vuodesta 2000 vuoteen 2200, joten lopullinen analyysi profeetan näkemysten oikeellisuudesta saa odottaa vielä tekijäänsä.

Joka tapauksessa mestari kertoo, ettei tarina vielä tuohonkaan lopu: vuoden 2200 jälkeen alkaa sivilisaation kolmas vaihe ”egyptiläisyys”, ”mandarinismi” ja ”bysantismi”. Kyseessä on imperiaalisen mekanismin jähmettyminen ja hajoaminen ja sen jälkeen tulevat nuoret kansat tai vieraat valloittajat ja pikku hiljaa palataan alkuihmisen tilaan. Ikuinen talonpoikahan se sitten paimentelee kanojaan ja lampaitaan suurkaupunkien raunioilla, kuten muistelen Spenglerin toisaalla kuvailleen.

Oswald-vainaa on kyllä vaikuttava runoilija, mutta uskommeko me häntä, kun haluamme tietää vastauksen kysymykseen ”Missä ollaan?” Tässä kulturologisessa kentässä meillä ei valitettavasti ole GPS:ää käytettävissä eikä edes Deccaa, ei niitä taida tullakaan. Ehkä kannattaa siis olla epäluuloinen kaikkia tietoja kohtaan. Jos nyt keulan edessä on selvästi kallio, täytyy asia kuitenkin huomioida ja siihen asianmukaisesti reagoida, hullujahan me muuten olisimme.

Lienee selvää, että Spengler olisi korjannut ja tarkentanut ennusteitaan, jos olisi elää saanut. Niinhän kelpo kipparinkin on oudoilla vesillä aina tehtävä, jos hän nyt kerran on sinne jotenkin joutunut. Hän ennusti suurta tulevaisuutta Venäjälle, mutta ei ottanut Kiinaa eikä Intiaa oikein tosissaan. Huolimatta kaikista suurista ja pienistä moitteen aiheista Spengler ainakin osasi kirjoittaa vaikuttavasti ja tuntuu joskus aivan uskomattoman tarkkanäköiseltä profeetalta.