Herrasta heittiöksi

Aikansa sankari, toisen ajan hirviö

Руперт Колли, Муссолини. Колибри, Москва 2016, 126 с. (История за час).

Historian popularisointi on nykyään valtava bisnes. Tarvitsee vain vilkaista meikäläisiä lehtikioskeja löytääkseen heti puolenkymmentä värikästä aikakauslehteä, täynnä vanhoja uutisia ja lyhyitä artikkeleita menneisyyden kauheuksista. Toki joskus on mukavampiakin aiheita, käynevätkö sitten kaupaksi.

Venäjällä on useita hienosti kuvitettuja vihkosarjoja historian henkilöistä ja merkittävistä tapahtumista. Lisäksi on tietenkin kotimaisia vakavia ja ei-vakavia tutkimuksia, ulkomaisia sarjoja ja myös pikakursseja tyyliin englanninpuhujaksi viikossa, maailmanhistoria kahdessa tunnissa tai suhteellisuusteoria hölmöille (для чайников).

Tämä käsittä oleva kirjanen, joka sattui matkalukemiseksi, on kansainvälisen kustantajajätin Harper Collinsin sarjaa ”Historia tunnissa”. Kirjoittaja, Rupert Colley on tehnyt suuren määrän vastaavia suppeita monografioita, joissa käsitellään lyhyesti historian ilmiöitä, henkilöitä ja jopa filosofeja.

Tällaisiin kirjoihin on tietenkin suhtauduttava niiden edustaman genren mukaisesti. Suurta syvällisyyttä ja pohdintoja ei kannata odottaa enempää kuin kannattasi vaatia luksusta halvalta hotellilta. Sen sijaan toki voi aina vaatia, että perustiedot ovat kohdallaan.

Itseltäni meni kirjan lukemisessa muutamakin tunti, mutta ihan miellyttävissä merkeissä toki. Mussolinista kerrotaan kirjasessa useita anekdootteja, joita en ollut kuullutkaan.

Itse Mussolinin ja hänen luomansa fasismin tarina lienee kaikille tuttu, vaikka käsite on toki kerännyt vuosikymmenien varrella niin paljon asiaankuulumatonta tartuntaa, ettei sen varsinaista alkumuotoa aina ole helppo tunnistaa.

Mitä tulee itse Mussolinin persoonaan, voi sitä pitää aika kiinnostavana ja ainakin ristiriitaisena. 167-senttisellä miehellä oli jyhkeät piirteet, jotka olisivat sopineet pikemmin jättiläiselle ja tässä voikin ehkä sanoa kiteytyvän sen ristiriidan, mikä aina vallitsi Il Ducen kunnianhimon ja todellisten edellytysten välillä.

Naistenmiehenä Mussolini menestyi erinomaisesti, mikäli asiaa mitataan määrällisesti, mutta tässäkin taitaakin juuri piillä jokin perusongelma. Miksi ihmeessä tarvittiin neljätoista rakastajatarta? Eikö syynä juuri ollut, että kun sitä tyydytystä ei löytynyt (omasta?) laadusta, yritettiin asiaa paikata(toisten?) määrällä?

Mutta kukapa kehtaisi mennä toisten intiimejä tarpeita repostelemaan. Yhdellä ne ovat yhdenlaiset ja toisella toisenlaiset. Tosiasia ainakin on, että jonoa riitti myös tähän asemaan.

Mussolini osasi myös hurmata intelligentitkin miehet. Churchill nimitti häntä ”Rooman neroksi (ei siis Neroksi)” ja Roosevelt ”nuhteettomaksi italialaiseksi herrasmiehiksi”. Mahatma Gandhi oli ihastunut hänen ”rehellisyyteensä” ja rakkauteensa kansaansa kohtaan.

Mutta tokihan Mussolini oli vallassa pari vuosikymmentä ja siinä ehtivät jo tilanteet muuttua, jos mies itsekin.

Hitleriä Mussolini nimitti tämän uran alkuvaiheissa narriksi, vaaralliseksi hulluksi ja seksuaaliseksi pervertikoksi ja Itävallan varakansleri Starhembergille hän toisi useamman kerran ”Hitler on murhaaja”. ”Mikäli tuo rikollisjoukkio valtaa koko Euroopan, on se sivilisaation loppu” hän muotoili ajatuksensa.

Kyseessä oli tilanne, jossa Itävallan kansleri Dollfuss (Millimetternich, joka oli vielä Mussolinia, Stalinia ja Hitleriäkin lyhyempi 147 sentillään), oli juuri murhattu natsien toimesta. Puoli miljoonaa ihmistä eli kahdeksan prosenttia koko Itävallan väkiluvusta saatteli murhatun johtajansa hautaan.

Mutta ajat muuttuvat. Mussolinin omaan valtaannousuun liittyi Giacomo Matteottin murha, joka -oikein tai väärin- pantiin Mussolinin tilille. Väkivaltaa ei muutenkaan fasistien taholla kartettu, vaan sillä pikemmin demonstroitiin.

Kyseessä oli kuitenkin enemmän näytösluontoisuus kuin järjestelmällinen likvidointi, jollaisen tunnemme niin Saksan kuin Venäjän historiasta. Mussolinin aikana maahan palautettiin kuolemanrangaistus, mutta sitä käytettiin vain 27 kertaa. Toki suuret johtajat usein tappavatkin laittomasti, kuten tiedämme.

Mitä juutalaisiin tulee, Mussolini oli tunnetusti uransa alkuvaiheissa kaikenlaista antisemitismiä vastaan ja puolueessa oli suhteellisen runsaasti juutalaisia.

Fasistit antoivat kuitenkin vuonna 1938 ns. rotumanifestin, joka sisälsi monenmoisia täysin absurdeja pykäliä, joiden perusteella juutalaiset menettivät lukuisia normaaleja kansalaisoikeuksia.

Saksalaisille fasistit sentään kieltäytyivät luovuttamasta juutalaisia ennen kuin aivan sodan loppuvaiheessa, jolloin näillä oli hallitsemallaan alueella tosiasiallinen määräysvalta. Surmansa sai 7680 Italian juutalaista, mikä oli 17,3 prosenttia heidän sodanedellisestä määrästään.

Fasistit yrittivät myös hallita kulttuuria ja kielsivät porvarillisen massakulttuurin tuotteiden levittämisen -Mikki hiirtä lukuun ottamatta, kertoo Colley. Ehkäpä myös Ohukainen ja Paksukainen saivat armon, hehän olivat nuoren Mussolinin suosikkeja.

Mussolini menestyi toimissaan aluksi varsin hyvin ja huolimatta tietystä väkivaltaisuudestaan hänen etatistis-korporatiivinen systeeminsä näyttää nauttineen suurta kansansuosiota ja oli myös ulkomailla korkeassa kurssissa.

Miksi Mussolini meni halveksimansa (?) Hitlerin kelkkaan, on kiintoisa kysymys, johon ei tämän kirjasen perusteella kannata yrittää vastata. Colley nostaa joka tapauksessa esille ns. Stresan rintaman hajoamisen. Tuossa sopimuksessa Iso-Britannia, Ranska ja Italia olivat ryhmittyneet Saksan laajenemispyrkimyksiä vastaan, mutta yllättäen Englanti loikkasi koko sopimuksesta ja solmi Saksan kanssa laivastosopimuksen vuonna 1935.

Tämä osoitti, miten paljon ”petolliseen Albioniin” oli luottamista ja ehkä siinä oli ns. reaalipolitiikan oppituntia muutenkin.

Mussolini oli yleensäkin kovin herkkä loukkauksille, jollaisina hän piti myös sellaisia Hitlerin operaatioita, joista häntä ei konsultoitu. Niinpä hän maksoi potut pottuina ja toimeenpani vuorostaan omia -surkeasti onnistuneita- operaatioitaan, kuten sota Kreikkaa vastaan.

Kun Hitler löi salamasodassa Ranskan, kiiruhti Mussolini mukaan sotimaan ja vei joukkonsa Etelä-Ranskaan. Hän ymmärsi, että tarvitsi ”pari tuhatta kaatunutta” voidakseen istua rauhankonferenssissa voittajien pöytään…

Italia, josta Mussolini oli paennut, julistikin sitten sodan Saksalle, mutta eipä sitä taidettu oikein voittajavaltioksi noteerata -enempää kuin Suomeakaan, Lapin sodasta huolimatta.

Historiassa kannattaa aina muistaa, että ajoitus on kaiken a ja o. Mussolini vuonna 1934 oli jotakin muuta kuin sama mies kymmenen vuotta myöhemmin.

Myös fasismi oli vielä tuolloin melko salonkikelpoinen sana. Itse asiassa Stalin juuri vuoden 1934 puoluekokouksessa korosti sitä, että Neuvostoliiton suhteen Italiaan olivat hyvät, vaikka maiden poliittiset järjestelmät olivat keskenään ristiriidassa. Saksassa sen sijaan haluttiin luopua siitä hyvästä yhteistyöstä, joka maiden välillä oli vallinnut…

Mussolini oli diktaattori ja halusi sitä ollakin. Monelle hän myös edusti sitä uutta ja uljasta aatetta, jota yritti kotimaassaan toteuttaa. Kun maa joutui umpikujaan, suuri fasistineuvosto (muodollisesti kuningas) erotti ja vangitutti lopulta hänet.

Kuten tunnettua, Mussolini kaapattiin vielä vapaaksi ja jatkoi hallitsemista pienellä alueellaan. Italian sosiaalinen tasavalta eli Salón tasavalta oli kuitenkin enää vain irvikuva siitä mahdista, joka oli aikoinaan kohahduttanut koko Eurooppaa.

Mussolini kuuluu pohdiskelleen, että vuoden 1938 rotumanifesti oli kaiken pahan alku. Ehkäpä se näin oli. Hitler oli epäilemättä todella se vaarallinen hullu, jonka kelkasta olisi pitänyt pysyä poissa. Hulluksi koiraksihan häntä myös Rudolf Holsti tunnetusti kutsui.

Entäpä, jos Stresan rintama olisi kestänyt?

Mussolinin psyyke taisi olla aika tavalla erilainen kuin Hitlerin. Hän olisi varmaankin voinut tehdä komean uran teatterissa. Hitleristä en oikein sitä voisi kuvitella.

Kun Juppiter haluaa tuhota.

 

Suuressa voiman tunnossa

 

Olen parhaillaan lukemassa Tatu Vaaskiven kirjaa Rooman tie (Gummerus 1940, 335 s.). Siinä kirjoittaja harvinaisella tavalla kuvaa Saksan ja etenkin Italian perspektiivistä sitä hetkeä ennen toisen maailmansodan syttymistä, jolloin kaikki oli valmista Euroopan tyytymättömien valtioiden eli Berliinin-Rooman akselin aloittamaa sotaa varten, mutta vain harva ymmärsi, mitä oli tulossa. Moni kyllä uskoi sotaan, mutta ei sellaiseen, joka oli jo aivan ovella.

Kirja syntyi pääosin jo vuonna 1938, mutta meni painoon vasta syksyllä 1940, joten siinä ovat läsnä sekä akselivaltojen sodanedellinen uho että ajankohdan propaganda ja henkinen sotavalmistelu, johon kuuluivat huhut akselivaltoja ja niiden edustajia, nimenomaan Saksaa ja saksalaisia vastaan suuntautuvan aggression valmistelusta, terroriteoista ja ylimielisyydestä.

 Saksa ja Italia olivat voimansa tunnossa. Saavuttuaan neljän tunnin pituisen, kuoppaisen lennon jälkeen Königsbergiin ja jatkettuaan sieltä mahtailevaan, viisimiljoonaiseen Berliiniin ja sitten Baijeriin kirjoittaja vakuuttuu siitä, että uusi Saksa on todellakin Hitlerin Saksa. Loputtomat erilaiset univormut, puoluetervehdys (oikeastaan roomalainen tervehdys) ja kantapäiden kapse todistaa maan henkisestä mobilisaatiosta.

On syntynyt sotilaallisen yhdenmukaisuuden maailma, joka haluaa yksinkertaistaa kaiken. Se on kvantiteetin voittoa kvaliteetista, nykyaikainen sivilisaatio pakene elähtäneenä  yksinkertaisuuteen. Uhma on se perustunne, joka kuvastuu uuden nuorison kasvoilta. Työleireille vyöryvistä kuorma-autoista kuuluva nauru ja marssinsävelet kumpuavat syvältä nykysaksalaisesta yhteistunnosta, mutta niiden iloisuus on persoonatonta, vapautumatonta…

Uhma kohdistuu nimenomaan onnellisiin omistaviin, ensimmäisen maailmansodan voittajiin, jotka ovat pahoinpidelleet ja väärin syyttäneet Saksaa kaikin tavoin. Hitler-Jugendin jäseniä kuhisevat kadut näyttävät virtaavan jotakin kaukaista putousta kohti, jonka kumea kohina on soinut korviini sotilasautojen jyrinästä ja kiväärien kalahtelusta. Mihin tämä maa valmistautuu?

Kysymys oli tietenkin retorinen. Kun kirja jätettiin painoon, olivat akselivallat jo riemuvoittojensa tiellä. Saksa oli marssinut Puolaan ja Ranskaan, Italia oli liittänyt itseensä Albanian. Mutta matkan aikana tätä ei vielä voitu tietää eikä liioin sitä, mitä tästä kaikesta vielä seuraisi.

 Vaaskiven ollessa Italiassa, siellä paheksuttiin sitä, että Ranska ja Englanti hallitsivat ansiotta sellaisia siirtomaita, jotka oikeastaan kuuluvat Italian uudelle roomalaiselle imperiumille. Italialaiset uhkuivat voimantuntoa ja voitonvarmuutta. Lakkaamattomat sotilasjunat kuljettivat materiaalia, redillä makasi mahtava laivasto…

Italia näytti aivan erityisen vakuuttuneelta sotilaallisesta mahdistaan ja kahvilassa joku rouvakin suhtautui väsyneen ironisesti Ranskan ja Englannin mahdollisuuksiin uutta Rooman valtakuntaa vastaan. Menneisyyden esikuvat olivat uudessa Italiassa heränneet henkiin. Vielä 1800-luvulla maa oli ollut tuskin muuta kuin ulkomuseo.

 Il Ducen johdolla maa oli jo ennen maailmansotaa näyttänyt leijonankyntensä ja vallannut Etiopian Kansainliiton pakotteista huolimatta. Nyt Englanti ja etenkin Ranska olivat rakentuvan imperiumin tiellä. Se tarvitsi turvatun yhteyden Afrikan sarveen ja kuka voi estää, jos se ottaa sen? Olivatko muut suurvallat kyselleet, oliko heillä oikeutta hallita muita?

Vaaskiven kirja muistuttaa mieleen, millainen tilanne Venäjällä oli vielä hetki sitten. Putin oli nostanut Venäjän polviltaan, kuten propaganda ahkerasti muistutti. Sotilaallisesti Venäjä oli kaikkia muita vahvempi ja taloudellisesti se oli haavoittumaton.

Kuka uskaltaisikaan nousta vastustamaan Putinin marssia historiaan, Venäjän maiden keräilyä, joka ajasta aikaan tulee suurten hallitsijoiden tehtäväksi sekasorron ja alennuksen vuosien jälkeen. Kuten Il Duce, Putin esiintyi ylimielisen voimantuntoisena.

Salajuoniin erikoistuneen pikkumiehen esiintyminen ei tietysti sellaisenaan läheskään tavoittanut Mussolinin mahtailevaa retoriikkaa, mutta propagandahan onnistui tekemään jopa Leninistä, sekavasti kimittävästä äijänkäppyrästä suuren oraattorin.

Oli vain osattava kuunnella, mitä puhuja edusti ja pianhan siihen opittiin. Putinin tapauksessa kyseessä oli sen luokan sotilaallinen voima, joka riittäisi tappamaan ja orjuuttamaan kaikki sitä vastustavat ja tietenkin myös ne, jotka eivät vastustaneet. Putin puhui rauhallisesti, mutta hänellä oli hallussaan vastustamaton voima – asiat sanottiin voimakkaan äänellä: s pozitsii sily.

Mussolini, jota myös Hitler suuresti ihaili, oli vähän aikaa aikansa napa ( ks. Vihavainen: Haun mussolini tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Hänen sortumisensa, kun totuuden hetki sitten koitti, oli sitäkin täydellisempi. Nykyään hänen hahmonsa muistetaan lähinnä koomisen Tartuffen tapaisena. Kontrasti toista maailmansotaa edeltävään aikaan ei voisi olla suurempi.

Mitä Putiniin tulee, hänellä, kuten Mussolinillakin on ollut suuri hetkensä. Nyt se on jo auttamattomasti takana päin, selviääpä h-n sodastaan hengissä tai ei.

Mutta vielä muutama vuosi sitten kaikki oli mahdollista:

maanantai 5. marraskuuta 2018

Näin naapurissa

 

Johtaja-ainesta

 

Mainio, mainio mies on Karjalan uhkea poika!

(Runeberg, Hirvenhiihtäjät)

 

Sattuipa hiljattain Moskovassa käteen kirja, jolla oli hieman kummallinen nimi: Путин наши ценности eli siis Putin meidän arvomme, ilman pilkkuja tai konjunktioita.

Se toi heti mieleen Aleksandr Zinovjevin kirjan Сталин, нашей юности полет, jossa siis Stalin otetaan oman nuoruuden innoittuneen työn symboliksi.

Kuten aina venäläisissä kirjoissa, tässäkin on lyhyt lööppi (engl. blurb) kirjan alussa, jossa sen perusideat selostetaan muutamalla rivillä.

Tässä tapauksessa kirjan sankarin kerrotaan olevan itse Venäjän kansa ja se on omistettu sille luonteenomaisten arvojen käsittelemiselle. Kysymyksinä ovat toisin sanoen: keitä ”me” olemme ja mikä on paikkamme maailmassa? Miksei lännen kanssa vain synny yhteisymmärrystä? Ja miksi juuri Vladimir Putin on arvojemme tärkein puolustaja ja ilmentäjä?

Kirjoittaja on Aleksei Tšadajev, jonka kerrotaan olevan myös bestsellerin Putin ja hänen ideologiansa, kirjoittaja.

Hän on wikipedian poistettavaksi ehdotetun(!) artikkelin perusteella arvioiden sangen monipuuhainen nuori mies, journalisti, joka on uransa varrella ollut sekä Boris Nemtsovin hommissa, että jonkinlaista uusoikeistoa puuhaamassa.

No, putinisti kirjoittaja nyt ainakin on. Tämän kaltaisella kirjalla on ainakin se etu puolellaan, että se voi ikään kuin ulkopuolelta käsin esittää Putinin ja Venäjän kansan yhteisiksi arvoiksi kaikkia arvostettuja ja miellyttäviä asioita olematta samalla Kremlin virallinen ääni, jolla on jonkinlainen vastuu sanomisistaan.

Kirjoittajan tarkoittamat arvot, joille kullekin on omistettu yksi kappale, ovat avoimuus, vastuullisuus, jatkuvuus (преемственность), elämä, hyvinvointi, riippumattomuus, traditio, usko, kunnioitus ja moninaisuus.

Sellaisinaan nämä käsitteet ovat toki niin abstrakteja, että ne voitaisiin liittää mihin tahansa, joten kirjoittaja avaa niistä kutakin konkreettisissa yhteyksissä, joissa Putin (ja Venäjän kansa) ovat erityisesti kunnostautuneet niiden edistämisessä.

Hieman yllättävästi nuo mainitut arvot formuloidaan asianomaisissa kappaleissa vielä uudestaan ja kiteytetään inserteissä muutamalla lauseella.

Siten ensimmäinen kappale, jonka aiheena on avoimuus, onkin nimeltään Uudet mediat ja uusi Venäjä ja sen motossa kerrotaan aiheena olevan dialogi.

Avoimuus ja internet sopivat mainiosti Putinille, kerrotaan tässä, siis vastoin yleistä luuloa. Internetin tulo venäläisten elämään nimittäin sattui samaan aikaan kuin Putinin suosion kasvu: mitä enemmän internet levisi, sitä enemmän kasvoi myös Putinin suosio!

Sivumennen sanoen: zapadnikkien ja slavofiilien riita on yhtä tyhjän kanssa, ratkaisee kirjoittaja vanha dilemman. Venäjä on osa eurooppalaista sivilisaatiota, vaikka onkin samalla omaperäinen ja itsenäinen.

Toisen luvun nimi on Keskiluokka, millainen siitä olisi voinut tulla, mutta ei tullut. Ja arvo on vastuullisuus.

Ongelma on, että toisin kuin Putin visioi, ei syntynyt vastuullista keskiluokkaa, vaan rituaalis-demonstratiivisesti kuluttava yhteiskuntakerrostuma (прослойка).

Vjatšeslav Surkov väitti jo kymmenen vuotta sitten, että 2000-luvun alkuvuosien suurin saavutus oli Venäjällä laaja keskiluokka, joka otti itselleen sosiaalisen hegemonian ja poliittisen vallan: heidän patriotisminsa ja arvonsa määräsivät venäläisen elämänmuodon ja demokratian. He olivat maan suola, kultainen keskitie ja yhteiskunnan silmäterä…

Mutta ei tästä joukosta tullutkaan poliittista subjektia, valittaa kirjoittaja, sen sijaan se alkoi järjestää kaikenkarvaisia suoaukion (Bolotnaja ploštšad) mielenosoituksia sen sijaan, että olisi vaalinut enemmän isänmaan etua ja kunniaa kuin omaa lompakkoaan.

Siitä seurasi rangaistus: keskiluokan vaalimiseen ajateltuja varoja alettiinkin nyt suunnata muille aloille. Mutta kansa (se oikea ja varsinainen) ryhmittyi nyt Yleisvenäläisen kansanrintaman taakse valvoakseen sieltä käsin maan etuja, vastustaen byrokratiaa ja korruptiota.

Krimin palauttaminen (Krimin kevät) puolestaan edustaa jatkuvuuden arvoa ja tunnuslause Krim on meidän, kertoo jotakin siitä, keitä nuo ”me” olemme.

Lyhyesti sanoen Krimin palautus johtui kirjoittajan formuloinnin mukaan välttämättömyydestä vastustaa aluetta laittomalta, paljolti uusnatsilaiselta vallalta. Näin syntyi Putinin rauhantekijän hahmo, joka läheisesti liittyy monarkian ideaan…

No, näitä ajatuskulkuja taitaa harva läntinen lukija hyväksyä tai edes pystyä seuraamaan ja taitaapa siinä vaikeuksia olla monilla venäläisilläkin. Mielestäni tiettyä mielenkiintoa joka tapauksessa on sillä, että niitä esitetään ilmeisen vakavassa mielessä, joskaan nyt ei ihan Kremlin nimissä.

Kremlin ideologiasta kiinnostuneille oin tarjolla vaikkapa Vladimir Putin, Patriotizm -natsionanaja ideja Rossii, Knižnyj mir 2017, 510 s. Siihen on koottu Putinin esiintymisiä. Niistä tosin puuttuvat Putinin vuoden 2012 ”toukokuun ukaasit” (майские указы), joita Tšadajev pitää suurena historiallisena käännekohtana. Niissähän hahmoteltiin Venäjän kehityksen tehtävät vuoteen 2024 saakka.

No, tämähän on propagandakirja, joten ylistykset Putinille hänen nerokkaasta ja aina käsittämättömän onnistuneesta politiikastaan kuuluvat asiaan. Toisaalta täytyy kyllä myöntää, etteivät kiitokset tyhjän päällä lepää, mikä saattaa tuntua epäreilulta ja vastenmieliseltä, mutta, kuten sanotaan: elämä on.

Kyllä niitä kehuja on tullut läntisiltäkin asiantuntijoilta, vaikka yleensä aina muistetaan tähdentää, ettei talouden rakenteita ole uudistettu ja monen mielestä romahdus on aina ollut tulossa viimeistään kahden vuoden kuluttua.

Joka tapauksessa Putin ja venäläiset arvot ovat tämän kirjoittajan mielestä niin läheisiä, ettei niitä sovi erottaa toisistaan edes välimerkillä. Niinpä presidentin persoonassa täytyykin olla jotakin erityisen venäläistä (vaikka meillä taidetaankin arvella merkittäväksi tuota (Tverin)karjalaista komponenttia).

Viimeinen luku onkin sitten omistettu Putinin persoonalle: miksi juuri hän? Mitkä ominaisuudet ovat tehneet Putinista Putinin? Onhan ihmeellistä, että Putin aina ilmestyy sinne, missä näyttävät olevan mahdottomat tehtävät ja sitten ratkaisee ne.

Näin kävi Venäjän syntyvyyden kohdalla, näin kävi liberaalin globalismin väitetyn vaihtoehdottomuuden kohdalla, näin kävi sille väitteelle, että Venäjä on korkeintaan alueellinen suurvalta. Myös Tšetšenian kriisin ratkaisemista pidettiin mahdottomana ja niin edelleen.

Putinista on kirjoittajan mukaan nyt tullut maailmanpolitiikan ratkaisujen symboli ja samalla syntipukki. Vastustajat syyttävät häntä, kun Ukraina ei pidä Minskin sopimuksia tai kykene vastustamaan korruptiota, kun ”väärä” henkilö voittaa USA:n presidentinvaalit tai Englanti eroaa EU:sta… Onhan miehellä ainakin vaikutusvaltaa myös läntisten auktoriteettien mielestä.

No, sitä paitsi Putin on myös manööverien mestari ja osaa aina kiertää sääntöjä, tunnustaa ihaileva kirjoittaja, mutta täytyyhän systeemiä osata hyödyntää. Mikäs mies se hölmönä jokaista sääntöä totteleva presidentti oikein olisikaan.

Joka tapauksessa Putin edustaa rauhaa eikä sotaa ja Venäjä on stabilisoiva tekijä maailmassa, julistaa kirja. Presidentti on konservatiivien ensimmäinen ja kannatta legitiimejä hallintoja kaikkialla maailmassa. Putin välttää riskejä, kuten liikenteessä: ohittaa saa vasta, kun on selvää, että tie on vapaa…

Ja lopuksi, mutta ei vähäisempänä: Putin on ja pysyy tiedustelijana Stirlitzinä, huudahtaa kirjoittaja viitaten aikoinaan huippusuosittuun TV-sarjaan Kevään seitsemäntoista hetkeä, jonka sankarina oli vihollisen joukkoihin soluttautunut neuvostotiedustelija Stirlitz. Putin oli sitä paitsi ensimmäinen Venäjän johtaja, joka ymmärsi jotakin aivan olennaista: sen, ettei Venäjän ongelma ollut maassa, vaan siinä viivottimessa (mittakepissä), jota siihen oli yritetty soveltaa jo pian kaksi vuosisataa.

Tämä keppi heitettiin pois ja alettiin keskustella maailman kanssa sillä kielellä, jota ymmärrettiin maapallon joka kulmalla…

Tämä hagiografia päättyy siis hieman verhottuun, mutta melko ymmärrettävään teesiin, jonka mukaan Venäjä on ja sen pitääkin olla erilainen kuin länsi, vaikka kuuluukin eurooppalaiseen kulttuuripiiriin. Lännen kanssa joka tapauksessa joudutaan keskustelemaan suurta keppiä heiluttaen, mikä ei millään tavoin tee tyhjäksi Venäjän rauhanomaista missiota.

Siinähän sitä oli sananselitystä Venäjän kansalle ja olihan kirjassa yhtä ja toista muutakin, esimerkiksi konservatiivisista arvoista, joita Venäjä edustaa läntisen radikalismin vastapainona.

Tuskinpa tätä hyvää sanomaa Venäjän ulkopuolella on kovinkaan helppo myydä ja tietyissä naapurimaissa saatetaan olla jopa huolestuneita viittauksista Putinin etevyyteen sopimusten ja niiden porsaanreikien tulkitsemissa ja vaikkapa hänen filosofiastaan ohittajana.

Onhan se toki ilman muuta tärkeää, että varmistetaan tien olevan selvä, mutta mitäpä kaikkea muuta tuo ohittaminen mahtaakaan sisältää…?

 

E pluribus unum?

 

Yksi kansa

 

Siltä ajalta kuin Saksat yhdistyivät, jäi mieleeni kasku, joka taisi kuvata aikaansa hyvin. ”Wir sind ein Volk!” lausahti itäsaksalainen eli Ossi. ”Ja, wir auch!” myönteli tähän innokkaasti länsisaksalainen, Wessi.

Tuohon aikaan vanhat ihmiset noista molemmista kansoista muistivat vielä hyvin iskulauseen ”Ein Reich, ein Volk, ein Führer!”  Yhtenäisyys oli voimaa ja ilmeisesti myös oikeutta ja se piti viedä joka paikkaan.

Sudeettisaksalaiset, Ylä-Sleesialaiset, danzigilaiset, elsassilaiset ja lothringilaiset olivat samaa kansaa kaikki tyynni. Sama koski myös itävaltalaisia ja niitä kaikkialla itäisessä Euroopassa olevia yhteisöjä, joissa saksalaisia oli. Niitähän riitti myös Volgan varrella, Ukrainassa ja jopa Kazakstanissa. Heidän lukunsa oli leegio eli modernisti sanoen useita miljoonia.

Saksankieliset sveitsiläiset jätettiin sentään toistaiseksi rauhaan ja samoin Etelä-Tiroli, joka oli Versailles’n rauhassa luovutettu Italialle. Olihan siellä vallassa Mussolini, jonka kanssa ystävyys oli tärkeää. Hollantilaiset ja skandinaavit olivat kielellisesti itse asiassa yhtä lähellä saksalaisia kuin venäläiset ovat puolalaisia ja ukrainalaisia, mutta heidän vuoronsa ei ollut vielä Hitlerin agendalla. Ehkä se olisi voinut vielä tulla.

No, mitäpä näistä saksalaisista, he ovat jo oppineet, ettei onni ole alueiden kokoon keräämisessä, kielen ja kulttuurin yhdensuuntaistamisessa tai muiden -kuten myös ”omien”- kansojen väkivaltaisessa pakottamisessa tottelemaan ja palvelemaan yhtä suurta johtajaa.

Vaikka kieli olisi sama, eivät kansat välttämättä tunne suurta tai edes pientä yhteenkuuluvaisuutta. Ossit ja Wessit ovat tässä kiinnostava esimerkkitapaus siksi, että aika toisistaan erillään oli niin tavattoman lyhyt. Tosin erillisyyttä korosti itäsaksalainen totalitarismi, jonka vaikutusta rautaesirippu vielä vahvisti. Joka tapauksessa on ilmeistä, että ihan todellistakin eriytymistä tapahtui.

Nyt on sitten Venäjän suuri johtaja keksinyt, että eri ”Venäjien” venäläisetkin ovat vain yksi kansa, joka todellisuudessa eli perimmältään on nimenomaan isovenäläistä. Yhteistä historiaahan tietenkin löytyy, mutta myös vuosisataista erillisyyttä, jota viime vuosikymmenien valtiollinen erillisyys korostaa. Velikaja, Malaja ja Belaja Rus kuuluvat yhteen ja hännänhuippuna vielä kiusankappale Galitsia, jota kerran kutsuttiin nimellä Tšervonaja Rus, Punainen Venäjä.

On aivan uskomatonta, miten auliisti kaiken maailman älykääpiöt niin Venäjällä kuin sen ulkopuolella ovat nyt hyväksyneet ajatuksen, että Ukraina kuuluu Venäjään ja siis Venäjälle. Millä oikeudella näin voitaisiin edes periaatteessa sanoa, mikäli Ukrainan kansa on toista mieltä? Kuka kaipaa vielä lisää todistuksia siitä, että se on?

Tuohon väitteeseen uskovat adeptit puolustavat silmää räpäyttämättä yksin tein myös täysimittaista hyökkäyssotaa, jonka päämääränä on toisen valtion valloittaminen ja sen kansan alistaminen.

On syystä sanottu, että mikäli tuollaista rikosta puolustellaan kerran vallinneilla rajoilla, voitaisiin yhtä hyvin vaatia, että Valko-Venäjä ja Ukraina liitettäisiinkin Puolaan. Liettua taas voisi vaatia, että kaikki nuo alueet liitettäisiin siihen, mutta ehkäpä se olisi jo liian falskia.

Puolan rajoja yritettiin joka tapauksessa saada 1700-luvun jakoja edeltävälle tasolle vielä vuoden 1920 sodassa ja saatiinhan siinä Puolalle aika lailla noita heimokansojen alueita. Stalin sittemmin toteutti kansallista yhtenäistämistä ja liitti Ukrainaan vielä Galitsian, tuon eurooppalaisen eli itävaltalaisen Ukrainan ja Valko-Venäjään sen Puolalle menettämiä alueita.

Mutta Stalinillekin kansallisuusaate oli vain väline. Kommunismin rakentajien päämääränä oli kansojen sulautuminen eikä eriytyminen.

Kun aikoinaan asustelin Moskovan valtionyliopiston päärakennuksessa, oli seinällä päivystäjän vieressä kaavio, jossa oli selostettu kansojen ja kansakuntien historiallinen kehitys hamasta muinaisuudesta kaukaiseen tulevaosuuteen. Tulevaisuushan tunnettiin Neuvostoliitossa jo etukäteen kaikissa olennaisissa suhteissa.

Siinä kerrottiin siis myös kansakuntien likvidoitumisesta niiden yhtyessä lopulta yleismaailmalliseksi yhteisöksi. Prosessi sujui aluksi siten, että pienemmät kansat siirtyivät kaksikielisyyteen ja sitten kokonaan venäjänkielisyyteen, mutta nykyinen venäjäkään ei ollut lopullinen yhteinen maailmankieli. Itse asiassa sitä ei vielä tunnettu, selitti Vožd hämmästyttävässä vaatimattomuuden puuskassa 1920-luvulla.

Joka tapauksessa ennen lopullista ja peruuntumatonta häviötään kansat kehittyivät kansakunniksi (natsija), mikäli niillä oli siihen edellytyksiä ja kävivät läpi kulttuurisen kukoistuksen. Sitä edesauttoi Neuvostoliiton jakaantuminen kansallisiin yksiköihin, joiden puitteissa ne saivat toteuttaa itseään.

Kuten tiedetään, tämä prosessi riistäytyi sitten käsistä, ensin Ukrainassa, jossa pantiin jarruja päälle juuri holodomorin vuonna 1933. Ennen pitkää sama tapahtui kaikkialla ja kun vuodesta 1961 alettiin rakentaa kommunismia, oli ylikansallinen integroituminen venäläisyyteen tärkeä osa tuota kehitystä.

Kommunismi jäi sitten yllättäen toteutumatta ja vuosi 1980 meni menojaan. Joka tapauksessa havaittiin, että Neuvostoliitossa oli syntynyt uudentyyppinen ihmisyhteisö, yhtenäinen neuvostokansa (https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%A1%D0%BE%D0%B2%D0%B5%D1%82%D1%81%D0%BA%D0%B8%D0%B9_%D0%BD%D0%B0%D1%80%D0%BE%D0%B4 ). Sen jäsenten identiteetille oli olennaisempaa kuuluminen yhtenäiseen ja kommunismia rakentavaan kaikkien työtätekevien isänmaahan, Neuvstoliittoon kuin kuuluminen johonkin pieneen -ja usein aika säälittävään- kansaan.

Niinpä virolaiset ja baltit sulautuivat innokkaasti venäläisiin. Tämähän oli muuan kommunismin tulemisen merkki. Edesmennyt ystäväni, akateemikko Juhan Kahk johti tutkimusryhmää, jonka tehtävänä oli tutkia yhtenäisen neuvostokansan muodostumista Viron esimerkkien perusteella.

Perivirolainen Kahk, jot ymmärtämättömät haukkuivat ja vihasivat, hoiti tuota mieletöntä tehtäväänsä siihen uskomatta. Siihen uskovia ihmisiä lieneekin ollut vain Suomessa, mutta kyllä heitä tällä oli.

Kahkia pidän patrioottina, joka uskoi siihen, että virolaisten oli pyrittävä pitämään hallussaan tärkeät asemat, ettei niihin tulisi valloittajan satraappeja tuhojaan tekemään. Omat miehet kykenisivät pelastamaan mitä pelastettavissa oli.

No, virolaiset ja baltit pelastuivat sulautumasta yhteen yhteiseen kansaan ja sen voi sanpa tapahtuneen viime hetkellä. On selvää, että itsenäistymisen jälkeen kansallisen uudelleensyntymisen hurmassa tehtiin myös ylilyöntejä. Vielä enemmän niitä ilmeisesti tapahtui Ukrainassa.

Eiväthän yksittäisen venäläiset olleet syypäitä siihen, mitä Kremlin puolihullut doktrinäärit päättivät. Mutta niinhän se tässä maailmassa on, että suurista virheistä ja rikoksista vapautta ja luontoa vastaan kärsii aina joku.

Olisipa suonut, että tästä kaikesta olisi kyetty edes ottamaan oppia. Venäjän onnettomuudeksi sen johtoon nousi rohkean venäläisen intelligentin sijasta salaisen poliisin filuuri, jonka ajattelu edustaa pikemmin 1800-lukua kuin kommunismin romahtamisen antamaa viisautta.

Ein Volk, ein Reich, ein Führer???