Kun Juppiter haluaa tuhota.

 

Suuressa voiman tunnossa

 

Olen parhaillaan lukemassa Tatu Vaaskiven kirjaa Rooman tie (Gummerus 1940, 335 s.). Siinä kirjoittaja harvinaisella tavalla kuvaa Saksan ja etenkin Italian perspektiivistä sitä hetkeä ennen toisen maailmansodan syttymistä, jolloin kaikki oli valmista Euroopan tyytymättömien valtioiden eli Berliinin-Rooman akselin aloittamaa sotaa varten, mutta vain harva ymmärsi, mitä oli tulossa. Moni kyllä uskoi sotaan, mutta ei sellaiseen, joka oli jo aivan ovella.

Kirja syntyi pääosin jo vuonna 1938, mutta meni painoon vasta syksyllä 1940, joten siinä ovat läsnä sekä akselivaltojen sodanedellinen uho että ajankohdan propaganda ja henkinen sotavalmistelu, johon kuuluivat huhut akselivaltoja ja niiden edustajia, nimenomaan Saksaa ja saksalaisia vastaan suuntautuvan aggression valmistelusta, terroriteoista ja ylimielisyydestä.

 Saksa ja Italia olivat voimansa tunnossa. Saavuttuaan neljän tunnin pituisen, kuoppaisen lennon jälkeen Königsbergiin ja jatkettuaan sieltä mahtailevaan, viisimiljoonaiseen Berliiniin ja sitten Baijeriin kirjoittaja vakuuttuu siitä, että uusi Saksa on todellakin Hitlerin Saksa. Loputtomat erilaiset univormut, puoluetervehdys (oikeastaan roomalainen tervehdys) ja kantapäiden kapse todistaa maan henkisestä mobilisaatiosta.

On syntynyt sotilaallisen yhdenmukaisuuden maailma, joka haluaa yksinkertaistaa kaiken. Se on kvantiteetin voittoa kvaliteetista, nykyaikainen sivilisaatio pakene elähtäneenä  yksinkertaisuuteen. Uhma on se perustunne, joka kuvastuu uuden nuorison kasvoilta. Työleireille vyöryvistä kuorma-autoista kuuluva nauru ja marssinsävelet kumpuavat syvältä nykysaksalaisesta yhteistunnosta, mutta niiden iloisuus on persoonatonta, vapautumatonta…

Uhma kohdistuu nimenomaan onnellisiin omistaviin, ensimmäisen maailmansodan voittajiin, jotka ovat pahoinpidelleet ja väärin syyttäneet Saksaa kaikin tavoin. Hitler-Jugendin jäseniä kuhisevat kadut näyttävät virtaavan jotakin kaukaista putousta kohti, jonka kumea kohina on soinut korviini sotilasautojen jyrinästä ja kiväärien kalahtelusta. Mihin tämä maa valmistautuu?

Kysymys oli tietenkin retorinen. Kun kirja jätettiin painoon, olivat akselivallat jo riemuvoittojensa tiellä. Saksa oli marssinut Puolaan ja Ranskaan, Italia oli liittänyt itseensä Albanian. Mutta matkan aikana tätä ei vielä voitu tietää eikä liioin sitä, mitä tästä kaikesta vielä seuraisi.

 Vaaskiven ollessa Italiassa, siellä paheksuttiin sitä, että Ranska ja Englanti hallitsivat ansiotta sellaisia siirtomaita, jotka oikeastaan kuuluvat Italian uudelle roomalaiselle imperiumille. Italialaiset uhkuivat voimantuntoa ja voitonvarmuutta. Lakkaamattomat sotilasjunat kuljettivat materiaalia, redillä makasi mahtava laivasto…

Italia näytti aivan erityisen vakuuttuneelta sotilaallisesta mahdistaan ja kahvilassa joku rouvakin suhtautui väsyneen ironisesti Ranskan ja Englannin mahdollisuuksiin uutta Rooman valtakuntaa vastaan. Menneisyyden esikuvat olivat uudessa Italiassa heränneet henkiin. Vielä 1800-luvulla maa oli ollut tuskin muuta kuin ulkomuseo.

 Il Ducen johdolla maa oli jo ennen maailmansotaa näyttänyt leijonankyntensä ja vallannut Etiopian Kansainliiton pakotteista huolimatta. Nyt Englanti ja etenkin Ranska olivat rakentuvan imperiumin tiellä. Se tarvitsi turvatun yhteyden Afrikan sarveen ja kuka voi estää, jos se ottaa sen? Olivatko muut suurvallat kyselleet, oliko heillä oikeutta hallita muita?

Vaaskiven kirja muistuttaa mieleen, millainen tilanne Venäjällä oli vielä hetki sitten. Putin oli nostanut Venäjän polviltaan, kuten propaganda ahkerasti muistutti. Sotilaallisesti Venäjä oli kaikkia muita vahvempi ja taloudellisesti se oli haavoittumaton.

Kuka uskaltaisikaan nousta vastustamaan Putinin marssia historiaan, Venäjän maiden keräilyä, joka ajasta aikaan tulee suurten hallitsijoiden tehtäväksi sekasorron ja alennuksen vuosien jälkeen. Kuten Il Duce, Putin esiintyi ylimielisen voimantuntoisena.

Salajuoniin erikoistuneen pikkumiehen esiintyminen ei tietysti sellaisenaan läheskään tavoittanut Mussolinin mahtailevaa retoriikkaa, mutta propagandahan onnistui tekemään jopa Leninistä, sekavasti kimittävästä äijänkäppyrästä suuren oraattorin.

Oli vain osattava kuunnella, mitä puhuja edusti ja pianhan siihen opittiin. Putinin tapauksessa kyseessä oli sen luokan sotilaallinen voima, joka riittäisi tappamaan ja orjuuttamaan kaikki sitä vastustavat ja tietenkin myös ne, jotka eivät vastustaneet. Putin puhui rauhallisesti, mutta hänellä oli hallussaan vastustamaton voima – asiat sanottiin voimakkaan äänellä: s pozitsii sily.

Mussolini, jota myös Hitler suuresti ihaili, oli vähän aikaa aikansa napa ( ks. Vihavainen: Haun mussolini tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Hänen sortumisensa, kun totuuden hetki sitten koitti, oli sitäkin täydellisempi. Nykyään hänen hahmonsa muistetaan lähinnä koomisen Tartuffen tapaisena. Kontrasti toista maailmansotaa edeltävään aikaan ei voisi olla suurempi.

Mitä Putiniin tulee, hänellä, kuten Mussolinillakin on ollut suuri hetkensä. Nyt se on jo auttamattomasti takana päin, selviääpä h-n sodastaan hengissä tai ei.

Mutta vielä muutama vuosi sitten kaikki oli mahdollista:

maanantai 5. marraskuuta 2018

Näin naapurissa

 

Johtaja-ainesta

 

Mainio, mainio mies on Karjalan uhkea poika!

(Runeberg, Hirvenhiihtäjät)

 

Sattuipa hiljattain Moskovassa käteen kirja, jolla oli hieman kummallinen nimi: Путин наши ценности eli siis Putin meidän arvomme, ilman pilkkuja tai konjunktioita.

Se toi heti mieleen Aleksandr Zinovjevin kirjan Сталин, нашей юности полет, jossa siis Stalin otetaan oman nuoruuden innoittuneen työn symboliksi.

Kuten aina venäläisissä kirjoissa, tässäkin on lyhyt lööppi (engl. blurb) kirjan alussa, jossa sen perusideat selostetaan muutamalla rivillä.

Tässä tapauksessa kirjan sankarin kerrotaan olevan itse Venäjän kansa ja se on omistettu sille luonteenomaisten arvojen käsittelemiselle. Kysymyksinä ovat toisin sanoen: keitä ”me” olemme ja mikä on paikkamme maailmassa? Miksei lännen kanssa vain synny yhteisymmärrystä? Ja miksi juuri Vladimir Putin on arvojemme tärkein puolustaja ja ilmentäjä?

Kirjoittaja on Aleksei Tšadajev, jonka kerrotaan olevan myös bestsellerin Putin ja hänen ideologiansa, kirjoittaja.

Hän on wikipedian poistettavaksi ehdotetun(!) artikkelin perusteella arvioiden sangen monipuuhainen nuori mies, journalisti, joka on uransa varrella ollut sekä Boris Nemtsovin hommissa, että jonkinlaista uusoikeistoa puuhaamassa.

No, putinisti kirjoittaja nyt ainakin on. Tämän kaltaisella kirjalla on ainakin se etu puolellaan, että se voi ikään kuin ulkopuolelta käsin esittää Putinin ja Venäjän kansan yhteisiksi arvoiksi kaikkia arvostettuja ja miellyttäviä asioita olematta samalla Kremlin virallinen ääni, jolla on jonkinlainen vastuu sanomisistaan.

Kirjoittajan tarkoittamat arvot, joille kullekin on omistettu yksi kappale, ovat avoimuus, vastuullisuus, jatkuvuus (преемственность), elämä, hyvinvointi, riippumattomuus, traditio, usko, kunnioitus ja moninaisuus.

Sellaisinaan nämä käsitteet ovat toki niin abstrakteja, että ne voitaisiin liittää mihin tahansa, joten kirjoittaja avaa niistä kutakin konkreettisissa yhteyksissä, joissa Putin (ja Venäjän kansa) ovat erityisesti kunnostautuneet niiden edistämisessä.

Hieman yllättävästi nuo mainitut arvot formuloidaan asianomaisissa kappaleissa vielä uudestaan ja kiteytetään inserteissä muutamalla lauseella.

Siten ensimmäinen kappale, jonka aiheena on avoimuus, onkin nimeltään Uudet mediat ja uusi Venäjä ja sen motossa kerrotaan aiheena olevan dialogi.

Avoimuus ja internet sopivat mainiosti Putinille, kerrotaan tässä, siis vastoin yleistä luuloa. Internetin tulo venäläisten elämään nimittäin sattui samaan aikaan kuin Putinin suosion kasvu: mitä enemmän internet levisi, sitä enemmän kasvoi myös Putinin suosio!

Sivumennen sanoen: zapadnikkien ja slavofiilien riita on yhtä tyhjän kanssa, ratkaisee kirjoittaja vanha dilemman. Venäjä on osa eurooppalaista sivilisaatiota, vaikka onkin samalla omaperäinen ja itsenäinen.

Toisen luvun nimi on Keskiluokka, millainen siitä olisi voinut tulla, mutta ei tullut. Ja arvo on vastuullisuus.

Ongelma on, että toisin kuin Putin visioi, ei syntynyt vastuullista keskiluokkaa, vaan rituaalis-demonstratiivisesti kuluttava yhteiskuntakerrostuma (прослойка).

Vjatšeslav Surkov väitti jo kymmenen vuotta sitten, että 2000-luvun alkuvuosien suurin saavutus oli Venäjällä laaja keskiluokka, joka otti itselleen sosiaalisen hegemonian ja poliittisen vallan: heidän patriotisminsa ja arvonsa määräsivät venäläisen elämänmuodon ja demokratian. He olivat maan suola, kultainen keskitie ja yhteiskunnan silmäterä…

Mutta ei tästä joukosta tullutkaan poliittista subjektia, valittaa kirjoittaja, sen sijaan se alkoi järjestää kaikenkarvaisia suoaukion (Bolotnaja ploštšad) mielenosoituksia sen sijaan, että olisi vaalinut enemmän isänmaan etua ja kunniaa kuin omaa lompakkoaan.

Siitä seurasi rangaistus: keskiluokan vaalimiseen ajateltuja varoja alettiinkin nyt suunnata muille aloille. Mutta kansa (se oikea ja varsinainen) ryhmittyi nyt Yleisvenäläisen kansanrintaman taakse valvoakseen sieltä käsin maan etuja, vastustaen byrokratiaa ja korruptiota.

Krimin palauttaminen (Krimin kevät) puolestaan edustaa jatkuvuuden arvoa ja tunnuslause Krim on meidän, kertoo jotakin siitä, keitä nuo ”me” olemme.

Lyhyesti sanoen Krimin palautus johtui kirjoittajan formuloinnin mukaan välttämättömyydestä vastustaa aluetta laittomalta, paljolti uusnatsilaiselta vallalta. Näin syntyi Putinin rauhantekijän hahmo, joka läheisesti liittyy monarkian ideaan…

No, näitä ajatuskulkuja taitaa harva läntinen lukija hyväksyä tai edes pystyä seuraamaan ja taitaapa siinä vaikeuksia olla monilla venäläisilläkin. Mielestäni tiettyä mielenkiintoa joka tapauksessa on sillä, että niitä esitetään ilmeisen vakavassa mielessä, joskaan nyt ei ihan Kremlin nimissä.

Kremlin ideologiasta kiinnostuneille oin tarjolla vaikkapa Vladimir Putin, Patriotizm -natsionanaja ideja Rossii, Knižnyj mir 2017, 510 s. Siihen on koottu Putinin esiintymisiä. Niistä tosin puuttuvat Putinin vuoden 2012 ”toukokuun ukaasit” (майские указы), joita Tšadajev pitää suurena historiallisena käännekohtana. Niissähän hahmoteltiin Venäjän kehityksen tehtävät vuoteen 2024 saakka.

No, tämähän on propagandakirja, joten ylistykset Putinille hänen nerokkaasta ja aina käsittämättömän onnistuneesta politiikastaan kuuluvat asiaan. Toisaalta täytyy kyllä myöntää, etteivät kiitokset tyhjän päällä lepää, mikä saattaa tuntua epäreilulta ja vastenmieliseltä, mutta, kuten sanotaan: elämä on.

Kyllä niitä kehuja on tullut läntisiltäkin asiantuntijoilta, vaikka yleensä aina muistetaan tähdentää, ettei talouden rakenteita ole uudistettu ja monen mielestä romahdus on aina ollut tulossa viimeistään kahden vuoden kuluttua.

Joka tapauksessa Putin ja venäläiset arvot ovat tämän kirjoittajan mielestä niin läheisiä, ettei niitä sovi erottaa toisistaan edes välimerkillä. Niinpä presidentin persoonassa täytyykin olla jotakin erityisen venäläistä (vaikka meillä taidetaankin arvella merkittäväksi tuota (Tverin)karjalaista komponenttia).

Viimeinen luku onkin sitten omistettu Putinin persoonalle: miksi juuri hän? Mitkä ominaisuudet ovat tehneet Putinista Putinin? Onhan ihmeellistä, että Putin aina ilmestyy sinne, missä näyttävät olevan mahdottomat tehtävät ja sitten ratkaisee ne.

Näin kävi Venäjän syntyvyyden kohdalla, näin kävi liberaalin globalismin väitetyn vaihtoehdottomuuden kohdalla, näin kävi sille väitteelle, että Venäjä on korkeintaan alueellinen suurvalta. Myös Tšetšenian kriisin ratkaisemista pidettiin mahdottomana ja niin edelleen.

Putinista on kirjoittajan mukaan nyt tullut maailmanpolitiikan ratkaisujen symboli ja samalla syntipukki. Vastustajat syyttävät häntä, kun Ukraina ei pidä Minskin sopimuksia tai kykene vastustamaan korruptiota, kun ”väärä” henkilö voittaa USA:n presidentinvaalit tai Englanti eroaa EU:sta… Onhan miehellä ainakin vaikutusvaltaa myös läntisten auktoriteettien mielestä.

No, sitä paitsi Putin on myös manööverien mestari ja osaa aina kiertää sääntöjä, tunnustaa ihaileva kirjoittaja, mutta täytyyhän systeemiä osata hyödyntää. Mikäs mies se hölmönä jokaista sääntöä totteleva presidentti oikein olisikaan.

Joka tapauksessa Putin edustaa rauhaa eikä sotaa ja Venäjä on stabilisoiva tekijä maailmassa, julistaa kirja. Presidentti on konservatiivien ensimmäinen ja kannatta legitiimejä hallintoja kaikkialla maailmassa. Putin välttää riskejä, kuten liikenteessä: ohittaa saa vasta, kun on selvää, että tie on vapaa…

Ja lopuksi, mutta ei vähäisempänä: Putin on ja pysyy tiedustelijana Stirlitzinä, huudahtaa kirjoittaja viitaten aikoinaan huippusuosittuun TV-sarjaan Kevään seitsemäntoista hetkeä, jonka sankarina oli vihollisen joukkoihin soluttautunut neuvostotiedustelija Stirlitz. Putin oli sitä paitsi ensimmäinen Venäjän johtaja, joka ymmärsi jotakin aivan olennaista: sen, ettei Venäjän ongelma ollut maassa, vaan siinä viivottimessa (mittakepissä), jota siihen oli yritetty soveltaa jo pian kaksi vuosisataa.

Tämä keppi heitettiin pois ja alettiin keskustella maailman kanssa sillä kielellä, jota ymmärrettiin maapallon joka kulmalla…

Tämä hagiografia päättyy siis hieman verhottuun, mutta melko ymmärrettävään teesiin, jonka mukaan Venäjä on ja sen pitääkin olla erilainen kuin länsi, vaikka kuuluukin eurooppalaiseen kulttuuripiiriin. Lännen kanssa joka tapauksessa joudutaan keskustelemaan suurta keppiä heiluttaen, mikä ei millään tavoin tee tyhjäksi Venäjän rauhanomaista missiota.

Siinähän sitä oli sananselitystä Venäjän kansalle ja olihan kirjassa yhtä ja toista muutakin, esimerkiksi konservatiivisista arvoista, joita Venäjä edustaa läntisen radikalismin vastapainona.

Tuskinpa tätä hyvää sanomaa Venäjän ulkopuolella on kovinkaan helppo myydä ja tietyissä naapurimaissa saatetaan olla jopa huolestuneita viittauksista Putinin etevyyteen sopimusten ja niiden porsaanreikien tulkitsemissa ja vaikkapa hänen filosofiastaan ohittajana.

Onhan se toki ilman muuta tärkeää, että varmistetaan tien olevan selvä, mutta mitäpä kaikkea muuta tuo ohittaminen mahtaakaan sisältää…?