Herrasta heittiöksi

Aikansa sankari, toisen ajan hirviö

Руперт Колли, Муссолини. Колибри, Москва 2016, 126 с. (История за час).

Historian popularisointi on nykyään valtava bisnes. Tarvitsee vain vilkaista meikäläisiä lehtikioskeja löytääkseen heti puolenkymmentä värikästä aikakauslehteä, täynnä vanhoja uutisia ja lyhyitä artikkeleita menneisyyden kauheuksista. Toki joskus on mukavampiakin aiheita, käynevätkö sitten kaupaksi.

Venäjällä on useita hienosti kuvitettuja vihkosarjoja historian henkilöistä ja merkittävistä tapahtumista. Lisäksi on tietenkin kotimaisia vakavia ja ei-vakavia tutkimuksia, ulkomaisia sarjoja ja myös pikakursseja tyyliin englanninpuhujaksi viikossa, maailmanhistoria kahdessa tunnissa tai suhteellisuusteoria hölmöille (для чайников).

Tämä käsittä oleva kirjanen, joka sattui matkalukemiseksi, on kansainvälisen kustantajajätin Harper Collinsin sarjaa ”Historia tunnissa”. Kirjoittaja, Rupert Colley on tehnyt suuren määrän vastaavia suppeita monografioita, joissa käsitellään lyhyesti historian ilmiöitä, henkilöitä ja jopa filosofeja.

Tällaisiin kirjoihin on tietenkin suhtauduttava niiden edustaman genren mukaisesti. Suurta syvällisyyttä ja pohdintoja ei kannata odottaa enempää kuin kannattasi vaatia luksusta halvalta hotellilta. Sen sijaan toki voi aina vaatia, että perustiedot ovat kohdallaan.

Itseltäni meni kirjan lukemisessa muutamakin tunti, mutta ihan miellyttävissä merkeissä toki. Mussolinista kerrotaan kirjasessa useita anekdootteja, joita en ollut kuullutkaan.

Itse Mussolinin ja hänen luomansa fasismin tarina lienee kaikille tuttu, vaikka käsite on toki kerännyt vuosikymmenien varrella niin paljon asiaankuulumatonta tartuntaa, ettei sen varsinaista alkumuotoa aina ole helppo tunnistaa.

Mitä tulee itse Mussolinin persoonaan, voi sitä pitää aika kiinnostavana ja ainakin ristiriitaisena. 167-senttisellä miehellä oli jyhkeät piirteet, jotka olisivat sopineet pikemmin jättiläiselle ja tässä voikin ehkä sanoa kiteytyvän sen ristiriidan, mikä aina vallitsi Il Ducen kunnianhimon ja todellisten edellytysten välillä.

Naistenmiehenä Mussolini menestyi erinomaisesti, mikäli asiaa mitataan määrällisesti, mutta tässäkin taitaakin juuri piillä jokin perusongelma. Miksi ihmeessä tarvittiin neljätoista rakastajatarta? Eikö syynä juuri ollut, että kun sitä tyydytystä ei löytynyt (omasta?) laadusta, yritettiin asiaa paikata(toisten?) määrällä?

Mutta kukapa kehtaisi mennä toisten intiimejä tarpeita repostelemaan. Yhdellä ne ovat yhdenlaiset ja toisella toisenlaiset. Tosiasia ainakin on, että jonoa riitti myös tähän asemaan.

Mussolini osasi myös hurmata intelligentitkin miehet. Churchill nimitti häntä ”Rooman neroksi (ei siis Neroksi)” ja Roosevelt ”nuhteettomaksi italialaiseksi herrasmiehiksi”. Mahatma Gandhi oli ihastunut hänen ”rehellisyyteensä” ja rakkauteensa kansaansa kohtaan.

Mutta tokihan Mussolini oli vallassa pari vuosikymmentä ja siinä ehtivät jo tilanteet muuttua, jos mies itsekin.

Hitleriä Mussolini nimitti tämän uran alkuvaiheissa narriksi, vaaralliseksi hulluksi ja seksuaaliseksi pervertikoksi ja Itävallan varakansleri Starhembergille hän toisi useamman kerran ”Hitler on murhaaja”. ”Mikäli tuo rikollisjoukkio valtaa koko Euroopan, on se sivilisaation loppu” hän muotoili ajatuksensa.

Kyseessä oli tilanne, jossa Itävallan kansleri Dollfuss (Millimetternich, joka oli vielä Mussolinia, Stalinia ja Hitleriäkin lyhyempi 147 sentillään), oli juuri murhattu natsien toimesta. Puoli miljoonaa ihmistä eli kahdeksan prosenttia koko Itävallan väkiluvusta saatteli murhatun johtajansa hautaan.

Mutta ajat muuttuvat. Mussolinin omaan valtaannousuun liittyi Giacomo Matteottin murha, joka -oikein tai väärin- pantiin Mussolinin tilille. Väkivaltaa ei muutenkaan fasistien taholla kartettu, vaan sillä pikemmin demonstroitiin.

Kyseessä oli kuitenkin enemmän näytösluontoisuus kuin järjestelmällinen likvidointi, jollaisen tunnemme niin Saksan kuin Venäjän historiasta. Mussolinin aikana maahan palautettiin kuolemanrangaistus, mutta sitä käytettiin vain 27 kertaa. Toki suuret johtajat usein tappavatkin laittomasti, kuten tiedämme.

Mitä juutalaisiin tulee, Mussolini oli tunnetusti uransa alkuvaiheissa kaikenlaista antisemitismiä vastaan ja puolueessa oli suhteellisen runsaasti juutalaisia.

Fasistit antoivat kuitenkin vuonna 1938 ns. rotumanifestin, joka sisälsi monenmoisia täysin absurdeja pykäliä, joiden perusteella juutalaiset menettivät lukuisia normaaleja kansalaisoikeuksia.

Saksalaisille fasistit sentään kieltäytyivät luovuttamasta juutalaisia ennen kuin aivan sodan loppuvaiheessa, jolloin näillä oli hallitsemallaan alueella tosiasiallinen määräysvalta. Surmansa sai 7680 Italian juutalaista, mikä oli 17,3 prosenttia heidän sodanedellisestä määrästään.

Fasistit yrittivät myös hallita kulttuuria ja kielsivät porvarillisen massakulttuurin tuotteiden levittämisen -Mikki hiirtä lukuun ottamatta, kertoo Colley. Ehkäpä myös Ohukainen ja Paksukainen saivat armon, hehän olivat nuoren Mussolinin suosikkeja.

Mussolini menestyi toimissaan aluksi varsin hyvin ja huolimatta tietystä väkivaltaisuudestaan hänen etatistis-korporatiivinen systeeminsä näyttää nauttineen suurta kansansuosiota ja oli myös ulkomailla korkeassa kurssissa.

Miksi Mussolini meni halveksimansa (?) Hitlerin kelkkaan, on kiintoisa kysymys, johon ei tämän kirjasen perusteella kannata yrittää vastata. Colley nostaa joka tapauksessa esille ns. Stresan rintaman hajoamisen. Tuossa sopimuksessa Iso-Britannia, Ranska ja Italia olivat ryhmittyneet Saksan laajenemispyrkimyksiä vastaan, mutta yllättäen Englanti loikkasi koko sopimuksesta ja solmi Saksan kanssa laivastosopimuksen vuonna 1935.

Tämä osoitti, miten paljon ”petolliseen Albioniin” oli luottamista ja ehkä siinä oli ns. reaalipolitiikan oppituntia muutenkin.

Mussolini oli yleensäkin kovin herkkä loukkauksille, jollaisina hän piti myös sellaisia Hitlerin operaatioita, joista häntä ei konsultoitu. Niinpä hän maksoi potut pottuina ja toimeenpani vuorostaan omia -surkeasti onnistuneita- operaatioitaan, kuten sota Kreikkaa vastaan.

Kun Hitler löi salamasodassa Ranskan, kiiruhti Mussolini mukaan sotimaan ja vei joukkonsa Etelä-Ranskaan. Hän ymmärsi, että tarvitsi ”pari tuhatta kaatunutta” voidakseen istua rauhankonferenssissa voittajien pöytään…

Italia, josta Mussolini oli paennut, julistikin sitten sodan Saksalle, mutta eipä sitä taidettu oikein voittajavaltioksi noteerata -enempää kuin Suomeakaan, Lapin sodasta huolimatta.

Historiassa kannattaa aina muistaa, että ajoitus on kaiken a ja o. Mussolini vuonna 1934 oli jotakin muuta kuin sama mies kymmenen vuotta myöhemmin.

Myös fasismi oli vielä tuolloin melko salonkikelpoinen sana. Itse asiassa Stalin juuri vuoden 1934 puoluekokouksessa korosti sitä, että Neuvostoliiton suhteen Italiaan olivat hyvät, vaikka maiden poliittiset järjestelmät olivat keskenään ristiriidassa. Saksassa sen sijaan haluttiin luopua siitä hyvästä yhteistyöstä, joka maiden välillä oli vallinnut…

Mussolini oli diktaattori ja halusi sitä ollakin. Monelle hän myös edusti sitä uutta ja uljasta aatetta, jota yritti kotimaassaan toteuttaa. Kun maa joutui umpikujaan, suuri fasistineuvosto (muodollisesti kuningas) erotti ja vangitutti lopulta hänet.

Kuten tunnettua, Mussolini kaapattiin vielä vapaaksi ja jatkoi hallitsemista pienellä alueellaan. Italian sosiaalinen tasavalta eli Salón tasavalta oli kuitenkin enää vain irvikuva siitä mahdista, joka oli aikoinaan kohahduttanut koko Eurooppaa.

Mussolini kuuluu pohdiskelleen, että vuoden 1938 rotumanifesti oli kaiken pahan alku. Ehkäpä se näin oli. Hitler oli epäilemättä todella se vaarallinen hullu, jonka kelkasta olisi pitänyt pysyä poissa. Hulluksi koiraksihan häntä myös Rudolf Holsti tunnetusti kutsui.

Entäpä, jos Stresan rintama olisi kestänyt?

Mussolinin psyyke taisi olla aika tavalla erilainen kuin Hitlerin. Hän olisi varmaankin voinut tehdä komean uran teatterissa. Hitleristä en oikein sitä voisi kuvitella.