E pluribus unum?

 

Yksi kansa

 

Siltä ajalta kuin Saksat yhdistyivät, jäi mieleeni kasku, joka taisi kuvata aikaansa hyvin. ”Wir sind ein Volk!” lausahti itäsaksalainen eli Ossi. ”Ja, wir auch!” myönteli tähän innokkaasti länsisaksalainen, Wessi.

Tuohon aikaan vanhat ihmiset noista molemmista kansoista muistivat vielä hyvin iskulauseen ”Ein Reich, ein Volk, ein Führer!”  Yhtenäisyys oli voimaa ja ilmeisesti myös oikeutta ja se piti viedä joka paikkaan.

Sudeettisaksalaiset, Ylä-Sleesialaiset, danzigilaiset, elsassilaiset ja lothringilaiset olivat samaa kansaa kaikki tyynni. Sama koski myös itävaltalaisia ja niitä kaikkialla itäisessä Euroopassa olevia yhteisöjä, joissa saksalaisia oli. Niitähän riitti myös Volgan varrella, Ukrainassa ja jopa Kazakstanissa. Heidän lukunsa oli leegio eli modernisti sanoen useita miljoonia.

Saksankieliset sveitsiläiset jätettiin sentään toistaiseksi rauhaan ja samoin Etelä-Tiroli, joka oli Versailles’n rauhassa luovutettu Italialle. Olihan siellä vallassa Mussolini, jonka kanssa ystävyys oli tärkeää. Hollantilaiset ja skandinaavit olivat kielellisesti itse asiassa yhtä lähellä saksalaisia kuin venäläiset ovat puolalaisia ja ukrainalaisia, mutta heidän vuoronsa ei ollut vielä Hitlerin agendalla. Ehkä se olisi voinut vielä tulla.

No, mitäpä näistä saksalaisista, he ovat jo oppineet, ettei onni ole alueiden kokoon keräämisessä, kielen ja kulttuurin yhdensuuntaistamisessa tai muiden -kuten myös ”omien”- kansojen väkivaltaisessa pakottamisessa tottelemaan ja palvelemaan yhtä suurta johtajaa.

Vaikka kieli olisi sama, eivät kansat välttämättä tunne suurta tai edes pientä yhteenkuuluvaisuutta. Ossit ja Wessit ovat tässä kiinnostava esimerkkitapaus siksi, että aika toisistaan erillään oli niin tavattoman lyhyt. Tosin erillisyyttä korosti itäsaksalainen totalitarismi, jonka vaikutusta rautaesirippu vielä vahvisti. Joka tapauksessa on ilmeistä, että ihan todellistakin eriytymistä tapahtui.

Nyt on sitten Venäjän suuri johtaja keksinyt, että eri ”Venäjien” venäläisetkin ovat vain yksi kansa, joka todellisuudessa eli perimmältään on nimenomaan isovenäläistä. Yhteistä historiaahan tietenkin löytyy, mutta myös vuosisataista erillisyyttä, jota viime vuosikymmenien valtiollinen erillisyys korostaa. Velikaja, Malaja ja Belaja Rus kuuluvat yhteen ja hännänhuippuna vielä kiusankappale Galitsia, jota kerran kutsuttiin nimellä Tšervonaja Rus, Punainen Venäjä.

On aivan uskomatonta, miten auliisti kaiken maailman älykääpiöt niin Venäjällä kuin sen ulkopuolella ovat nyt hyväksyneet ajatuksen, että Ukraina kuuluu Venäjään ja siis Venäjälle. Millä oikeudella näin voitaisiin edes periaatteessa sanoa, mikäli Ukrainan kansa on toista mieltä? Kuka kaipaa vielä lisää todistuksia siitä, että se on?

Tuohon väitteeseen uskovat adeptit puolustavat silmää räpäyttämättä yksin tein myös täysimittaista hyökkäyssotaa, jonka päämääränä on toisen valtion valloittaminen ja sen kansan alistaminen.

On syystä sanottu, että mikäli tuollaista rikosta puolustellaan kerran vallinneilla rajoilla, voitaisiin yhtä hyvin vaatia, että Valko-Venäjä ja Ukraina liitettäisiinkin Puolaan. Liettua taas voisi vaatia, että kaikki nuo alueet liitettäisiin siihen, mutta ehkäpä se olisi jo liian falskia.

Puolan rajoja yritettiin joka tapauksessa saada 1700-luvun jakoja edeltävälle tasolle vielä vuoden 1920 sodassa ja saatiinhan siinä Puolalle aika lailla noita heimokansojen alueita. Stalin sittemmin toteutti kansallista yhtenäistämistä ja liitti Ukrainaan vielä Galitsian, tuon eurooppalaisen eli itävaltalaisen Ukrainan ja Valko-Venäjään sen Puolalle menettämiä alueita.

Mutta Stalinillekin kansallisuusaate oli vain väline. Kommunismin rakentajien päämääränä oli kansojen sulautuminen eikä eriytyminen.

Kun aikoinaan asustelin Moskovan valtionyliopiston päärakennuksessa, oli seinällä päivystäjän vieressä kaavio, jossa oli selostettu kansojen ja kansakuntien historiallinen kehitys hamasta muinaisuudesta kaukaiseen tulevaosuuteen. Tulevaisuushan tunnettiin Neuvostoliitossa jo etukäteen kaikissa olennaisissa suhteissa.

Siinä kerrottiin siis myös kansakuntien likvidoitumisesta niiden yhtyessä lopulta yleismaailmalliseksi yhteisöksi. Prosessi sujui aluksi siten, että pienemmät kansat siirtyivät kaksikielisyyteen ja sitten kokonaan venäjänkielisyyteen, mutta nykyinen venäjäkään ei ollut lopullinen yhteinen maailmankieli. Itse asiassa sitä ei vielä tunnettu, selitti Vožd hämmästyttävässä vaatimattomuuden puuskassa 1920-luvulla.

Joka tapauksessa ennen lopullista ja peruuntumatonta häviötään kansat kehittyivät kansakunniksi (natsija), mikäli niillä oli siihen edellytyksiä ja kävivät läpi kulttuurisen kukoistuksen. Sitä edesauttoi Neuvostoliiton jakaantuminen kansallisiin yksiköihin, joiden puitteissa ne saivat toteuttaa itseään.

Kuten tiedetään, tämä prosessi riistäytyi sitten käsistä, ensin Ukrainassa, jossa pantiin jarruja päälle juuri holodomorin vuonna 1933. Ennen pitkää sama tapahtui kaikkialla ja kun vuodesta 1961 alettiin rakentaa kommunismia, oli ylikansallinen integroituminen venäläisyyteen tärkeä osa tuota kehitystä.

Kommunismi jäi sitten yllättäen toteutumatta ja vuosi 1980 meni menojaan. Joka tapauksessa havaittiin, että Neuvostoliitossa oli syntynyt uudentyyppinen ihmisyhteisö, yhtenäinen neuvostokansa (https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%A1%D0%BE%D0%B2%D0%B5%D1%82%D1%81%D0%BA%D0%B8%D0%B9_%D0%BD%D0%B0%D1%80%D0%BE%D0%B4 ). Sen jäsenten identiteetille oli olennaisempaa kuuluminen yhtenäiseen ja kommunismia rakentavaan kaikkien työtätekevien isänmaahan, Neuvstoliittoon kuin kuuluminen johonkin pieneen -ja usein aika säälittävään- kansaan.

Niinpä virolaiset ja baltit sulautuivat innokkaasti venäläisiin. Tämähän oli muuan kommunismin tulemisen merkki. Edesmennyt ystäväni, akateemikko Juhan Kahk johti tutkimusryhmää, jonka tehtävänä oli tutkia yhtenäisen neuvostokansan muodostumista Viron esimerkkien perusteella.

Perivirolainen Kahk, jot ymmärtämättömät haukkuivat ja vihasivat, hoiti tuota mieletöntä tehtäväänsä siihen uskomatta. Siihen uskovia ihmisiä lieneekin ollut vain Suomessa, mutta kyllä heitä tällä oli.

Kahkia pidän patrioottina, joka uskoi siihen, että virolaisten oli pyrittävä pitämään hallussaan tärkeät asemat, ettei niihin tulisi valloittajan satraappeja tuhojaan tekemään. Omat miehet kykenisivät pelastamaan mitä pelastettavissa oli.

No, virolaiset ja baltit pelastuivat sulautumasta yhteen yhteiseen kansaan ja sen voi sanpa tapahtuneen viime hetkellä. On selvää, että itsenäistymisen jälkeen kansallisen uudelleensyntymisen hurmassa tehtiin myös ylilyöntejä. Vielä enemmän niitä ilmeisesti tapahtui Ukrainassa.

Eiväthän yksittäisen venäläiset olleet syypäitä siihen, mitä Kremlin puolihullut doktrinäärit päättivät. Mutta niinhän se tässä maailmassa on, että suurista virheistä ja rikoksista vapautta ja luontoa vastaan kärsii aina joku.

Olisipa suonut, että tästä kaikesta olisi kyetty edes ottamaan oppia. Venäjän onnettomuudeksi sen johtoon nousi rohkean venäläisen intelligentin sijasta salaisen poliisin filuuri, jonka ajattelu edustaa pikemmin 1800-lukua kuin kommunismin romahtamisen antamaa viisautta.

Ein Volk, ein Reich, ein Führer???