Nan shi nan

Nan shi nan

1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun kultaisina vuosina Kiina oli kovassa kulttimaineessa. Saksalaisen ydinfyysikko Wilhelm Fucks (kirja Tulevaisuuden voimasuhteet) oli jo 1960-luvun puolivälissä osoittanut ”insinööritieteellisin menetelmin”, että jo läheisessä tulevaisuudessa Kiinan mahti -taloudellinen ja sotilaallinen- on yksinään suurempi kuin koko muun maailman…

Tämä kirjahan ilmestyi myös suomeksi ja oli kyllin kiinnostava tullakseen arvostelluksi Historiallisessa aikakauskirjassa. Arvostelun kirjoitti nuori tohtori Osmo Apunen.

Sitten tuli kulttuurivallankumous, joka vei Keskuksen valtakunnan ennennäkemättömään alennustilaan, mutta lännessä sen suosio sen kuin lisääntyi. Pariisin barrikadeilla hullun vuoden hulluimmat ideat jäljittelivät sitä, mitä Kiinassa luultiin tapahtuvan.

Ja luultiinhan sitä kaikenlaista. Luuloja vahvistivat lahjomattomat ja todistusvoimaisina pidetyt raportit, ennen muuta Jan Myrdalin Raportti kiinalaisesta kylästä.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Myrdal, joka oli luullut olevansa autenttisten prosessien tarkkailija, ymmärsi, että oli ymmärtänyt kaiken väärin ja kirjoitti myös siitä reilusti yleisölleen. Ei sitä enää moni tainnut lukea.

Mutta siinä vaiheessa Kiinasta oli kuin olikin tulossa talouskasvun jättiläinen. Entinen moraalin suurvalta oli tulossa suurvallaksi, joka oli jo pakko ottaa huomioon, sen ilmeisestä moraalittomuudesta huolimatta. Protesteja Falun gongin vainoista, kuolemantuomioista ja elinkaupasta ei ole juuri näkynyt.

Kiinassa käydään nykyään kuin naapurissa. Jokainen hiukankin suurempia suunnitteleva yrittäjä haluaa jättiläismarkkinoista osansa. Myös Kiina itse tunkeutuu yhä aggressiivisemmin kaikkialle maailmaan, Afrikasta Pietariin ulottuvat nyt suurvallan tuntosarvet ja Helsingin yliopistossakin toimii Konfutse-instituutti, jossa Kiinan kieltä ja kulttuuria opetetetaan.

Ja onhan kiinaa luettavissa myös joillakin ala-asteilla ja tietysti myös koulujen ylemmillä luokilla. Miksei olisi?

Mutta eikös se kieli ole ihan mahdotonta? Kuka oppii ne kymmenet tuhannet harakanvarpaat? Miksi kiinaa pitäisi osata, kun kaikki kuitenkin puhuvat englantia?

Tiukkoja kysymyksiä. Mutta se kiinan kielen vaikeus on myytti ja kuten myyttien kanssa usein on, se pitää myös paikkansa, mutta vain osittain.

1970-luvun alussa muistan Die Zeit-Magazin-lehden artikkelin Vier Wochen Qual – vierhundert Worte Chinesisch. Siinä toimittaja vietti kuukauden kelanauhurin parissa ja intensiivisen aherruksen päätteeksi sanoi ylpeästi: Ich konnte mit Mao plaudern!

Asia on paljon vähemmän dramaattinen kuin voisi kuvitella. Kiinan kieli on siitä paradoksaalinen, että se on tietyssä mielessä maailman luultavasti helpoin kieli, jossa ei tarvita mitään taivutusta tai oikeastaan kielioppia lainkaan. Se muistuttaa siis pidgin-englantia, joka onkin siitä kehittynyt.

Usein kauhisteltu tonaliteetti on joillekin ongelma ja joillekin ei. Asia taitaa riippua nuottikorvasta ja kuulomuistista. Tosiasia kuitenkin kai on, että kielet opitaan puhumaan blokkeja muistamalla, eikä kiina taatusti ole tässä muita kieliä kummempi. Se on siis kaiken kaikkiaan äärimmäisen helppo ja selkeä kieli, joka pelaa vain alle kolmellasadalla tavulla.

Tavujen yhdistelmiä sen sijaan löytyy paljon, paljon, kuten arvata saattaa, muutenhan ei päästäisi lastenkamarikieltä pidemmälle. Mutta onhan myös niissä logiikkansa.

Mutta entäs se kauhistuttava hieroglyfien määrä? Onko ihmiselle edes mahdollista oppia niitä kymmeniä tuhansia? Siinähän sitä työtä onkin, mutta täytyy muistaa, että jokainen merkki tai lähes jokainen koostuu radikaaleista, jotka antavat viitteen sekä sanan lausumisesta että merkityksestä.

Sitä paitsi yleisimmät merkit ovat niin yleisiä, että vain 400 merkkiä kattaa noin 70 prosenttia normaalista sanomalehtitekstistä, mikäli nyt oikein muistan amerikkalaisen De Francisin oppikirjassa olleita tietoja. Loputhan voi arvata.

Tuhat, vai oliko nyt 1200 merkkiä oli Maon aikana tavoite, joka asetettiin lukutaitoiselle. Onhan sitä työtä siinäkin. Kiinaa voidaan kuitenkin myös kirjoittaa latinalaisin kirjaimin ja kun siihen vielä panee toonimerkit, on teksti sitä samaa kiinaa, jonka merkkejä on niin hankala muistaa. Vain kalligrafia jää pois.

Kannattaa vielä lisäksi muistaa, että myös japanissa käytetään omien kirjoitusjärjestelmien ohella ja usein osana niin sanottuja kanji-merkkejä, jotka ovat juuri noita kiinalaisia merkkejä. Ne tuntemalla saa siis aika lailla hajua myös siitä, mitä itäisten saarten pojat kirjoittavat.

Kiinalaiset, kuten me kaikki vaimosta syntyneet kansat, ovat tehneet myös epäonnistuneita uudistuksia, joista mainittakoon merkkien yksinkertaistaminen Maon aikana. Uudistuksen ansiosta siveltimenvetoja tarvitaan vähemmän, mutta toisaalta merkkien vanha sukulaisuus radikaalien -siis osien- kanssa muuttuu hämäräksi ja sitä paitsi uudet merkit ovat rumiakin.

Toinen vähemmän onnistunut uudistus on pinyin-romanisaatio. Kuten olen itsekin tällä palstalla kirjoittanut, itse idea on aivan loistava ja myös meillä Euroopassa tarvittaisiin jotakin sen kaltaista. Ongelmana on vain, että kiinan äänteitä pinyin kuvaa aika huonosti. Vanha Wade-Giles järjestelmä oli oikeastaan parempi tässä suhteessa.

Eihän se kiinan romanisaatio nyt ihan englannin kaltaista sähellystä ole, mutta kyllä sekin on tarpeettoman epätarkkaa. Kyllä meidän suomalainen oikeinkirjoituksemme nousee useita pykäliä näiden yläpuolelle.

Mutta tämän sanon vain  herättääkseni myötätuntoa, en nostaakseni kansaamme asemaan, jota se ei kohtuudella ansaitse.

Ja pinyinillä kirjoitettua tekstiä löytyy Kiinasta myös aika lailla. Olen siinä käsityksessä, että sen käyttö on lisääntymässä. Ehkäpä eurooppalaisen kannattaa aluksi painottaa lukemisen opiskelua sen suuntaan?

Johtopäätökseni joka tapauksessa on, että kiina on siinä määrin hyödyllinen ja kiinnostava kieli, että sen ottaminen laajemminkin koulujemme ohjelmaan on varsin suositeltavaa. Siinä sitä myös olisi vähän tuota kaivattua näkökulmaa suureen maailmaan.

Ja olikos se nyt sitten vaikea kieli vai ei? Shi bu-shi hen nan ma? Oma oppikirjani sanoo aitokiinalaiseen tyyliinsä: Nan shi nan, keshi hai you rong -yi de difang!

Vaikeudet ovat vaikeuksia, mutta on siinä nyt helppojakin kohtia! Repikää siitä.

Ehkä niitä helppouksia kannattaa korostaa niille, jotka eivät asiasta mitään ymmärrä ja pitävät koko kielen opiskelua ajan tuhlauksena. En kuitenkaan usko, että niitä humpuukimestareita, jotka haluavat ottaa kiinan neljänneksi maamme viralliseksi kieleksi suomen, ruotsin(!) ja englannin ohella, kannattaisi ottaa vakavasti.

Ja mihinkäs nyt jäivät venäjä ja viro?

Imperatiiveja

 

Säälikää heitä

 

Tässä takavuosina, kaiketi 1980-luvulla kuulin luotettavasta lähteestä tarinan, joka pani ajattelemaan.

Jossakin edistyksellisessä nuorisoporukassa oli ollut intialainen tyttö, vaihto-oppilas ja puhe oli siirtynyt koskemaan tämän kotimaata. Edistysmielinen joukko päivitteli parhaansa mukaan Intian kurjuutta ja kukaties ihan väänsi itkua sitä ajatellessaan, en tiedä.

Joka tapauksessa tuo intialainen tyttö itse pahoitti mielensä ja yritti turhaan väittää vastaan. Kyyneleet silmissä hän sitten poistui empatiallaan loistavien ystävien seurasta.

Tämä hätkähdytti kertojaa, joka oli ollut silminnäkijänä. Eikö tuo ystävien joukko toiminutkaan oikein? Vai olisiko sillä muka ollut väärät tiedot? Joka päivähän lehdet kertoivat, miten ihmisiä Itä-Pakistanissa kuoli kuin kärpäsiä ja Intiahan oli sitä samaa kurjuusvyöhykettä. Ja sitten tuli tuo nationalismin vaivaama hupakko selittämään, etteivät asiat niin kurjasti olleetkaan.

Saattoihan olla, että tuo kolmannen maailman edustaja kuului itse korkeampaan kastiin ja viis veisasi itseään alempien kärsimyksistä.

Saattoi se olla niinkin, ettei hän nyt syystä tai toisesta millään tavoin arvostanut sitä katuvaisen aatelismiehen asennetta, jonka vain sata vuotta sitten vaurastumisensa aloittaneet pohjolan juntit halusivat osoittaa, ylhäältä katsoen. Hän ajatteli monituhatvuotista kulttuuria kantavan maansa ansaitsevan arvostusta.

Intiassa varmasti kyllä oli kurjuutta ja sieltä myös luultavimmin puuttui se sosiaalipoliittinen ajattelu, joka meillä valtasi koko poliittisen kentän pian sodan jälkeen ja jo sen aikana. Heillä oli oma kulttuurinsa ja meillä omamme, eivätkä ne välttämättä kohdanneet ennen viimeistä tuomiota, kuten Kipling maineikkaassa runossaan esitti.

Muistan myös sen, miten kiinalaisia nimitettiin joskus sinisiksi muurahaisiksi, mikä viittasi kansallisen työpuvun siniseen väriin. Puku oli kaikilla samanlainen tasa-arvon toteuttamiseksi ja tämä muoti tai muodittomuus näyttää kestäneen muutamia vuosia.

Muurahaisiahan me kaikki arvostamme niiden ahkeruuden takia, mutta tuossa ilmauksessa lienee sentään ollut mukana myös ajatus yksilöllisyyden ja siis kukaties myös ainutkertaisuuden arvon puuttumisesta noilta satamiljoonaisilta massoilta, jotka tekivät Sisyfoksen työtään maailmansa parantamiseksi.

Ensin toteutettiin se tärkein eli tasa-arvo ja sitten opeteltiin uutta täysin kollektivistista ja altruistista elämänmuotoa, jota pohjoismaiden maineikkain huijattu intellektuelli Jan Myrdal esitteli silminnäkijän raporteissaan (ks. Vihavainen: Haun nan shi nan tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Huijattavuus kuuluu nykyaikaisen läntisen intellektuellin perusominaisuuksiin (vt. Vihavainen: Haun hollander tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Sen juurisyy on halu tulla huijatuksi. Tämä psykologien tarve mahtanee juontua siitä, että maailman halutaan olevan niin ysinkertainen, ettei ole mitään vaikeuksia olla aina oikeassa, puolustamassa oikeutta ja edistystä vääryyttä ja taantumusta vastaan.

Tällöin maailmaa ajatellaan kiikkulaudan kaltaiseksi: kaikki, mikä painaa sitä yhteen suuntaan on hyvää ja juuri niin suuressa määrin hyvää kuin sen paino. Laadultaan se voi olla mitä tahansa. Toisella puolella ovat sitten viholliset, joiden vaikutuksen likvidointi eli painon vähentäminen tavalla tai toisella on aina kaiken a ja o.

Tämähän on nimenomaan marxilaisuuden perusidea: dialektiikka. Siinä vallitsevat perusristiriidat ovat luonteeltaan antagonistisia eli niiden suhde on nollasummapeliä. Yhden voitto on aina toisen tappio ja ratkaisu saavutetaan vain ja ainoastaan tuhoamalla kokonaan vastapuoli. Väkivalta on se, joka viime kädessä ratkaisee.

Hentomielisille on sanottava, ettei tuhoaminen totaalisesti tarkoita välttämättä fyysistä likvidointia; vastapuolen olemuksen muuttamisestahan siinä lopulta on kyse, uudesta synteesistä. Mutta ei Marxin ja Leninin partakarvoista tässä sen enempää.

Puhun nyt psykologiasta ja siinä tämä marxilaisuudesta periytyvä dialektinen ajattelu jatkuu yhä, vaikka itse Marxista ei olisi kuultukaan.

Tämä psykologia, joka siis suuntautuu yleensä lähtökohtaisesti omaa hyvinvointia, maata ja järjestelmää vastaan on luonteeltaan masokistinen. Siksi ei olekaan yllättävää, että sillä ja sitä edustavilla liikkeillä on aina ollut tukijoita myös varsinaisissa omistavissa luokissa, joiden tappiota se tavoittelee.

Bolševikkeja tuki aikoinaan rikas kauppias Savva Morozov, elokapinaa tukee Herlinin säätiö. Hyvinhän tämä sopii yhteen.

Yksi asia vain on yhä pysynyt piilossa tuolta edistysväeltä, joka kannattaa kaikkia hyviä asioita. Ei se meidän maamme enää ole ylivertaisen rikas eivätkä nuo säälittävät ja autettavat useinkaan ole enää kovin kurjia, saati kiitollisia saamastaan kohtelusta.

Lahjan antaminen asettaa lahjoittajan aina sen saajan yläpuolelle, eikä tämä voi antaa asiaa anteeksi. Meillä kerättiin valtavasti tavaraa Venäjälle 1990-luvulla ja se oli nöyryytys, joka ei unohdu. Muistettakoon, että jo 1990-luvun lopulla Venäjä kehotti saksalaisia poistamaan Hampurista avustuspadat, joiden tarkoitus oli kerätä apua Pietarin lapsille.

Ei Venäjän keskiluokka enää pitkään aikaan  ole elänyt sen huonommin kuin suomalaisetkaan keskimäärin. Kiinassa ja Intiassa on valtavasti ihmisiä, jotka elävät paljon vauraammin.

Toki edistyneistöllä on yhä Palestiinansa, mutta onko se jo viimeisiä pakopaikkoja sille psykologialle, joka haluaa pikavoittoja hienoista asenteistaan ja lopullisia ratkaisuja pahuuden ongelmaan?

Vai voiko noita tunteita yhä osoittaa esimerkiksi ottamalla maahamme rajoituksetta kaikkia parempaan elintasoon pyrkiviä? Vai onko tässä olennaisempaa pyrkiä erottautumaan niistä väärinajattelijoista, jotka haluavat keskittyä oman maan kehittämikseen?