Imperatiiveja

 

Säälikää heitä

 

Tässä takavuosina, kaiketi 1980-luvulla kuulin luotettavasta lähteestä tarinan, joka pani ajattelemaan.

Jossakin edistyksellisessä nuorisoporukassa oli ollut intialainen tyttö, vaihto-oppilas ja puhe oli siirtynyt koskemaan tämän kotimaata. Edistysmielinen joukko päivitteli parhaansa mukaan Intian kurjuutta ja kukaties ihan väänsi itkua sitä ajatellessaan, en tiedä.

Joka tapauksessa tuo intialainen tyttö itse pahoitti mielensä ja yritti turhaan väittää vastaan. Kyyneleet silmissä hän sitten poistui empatiallaan loistavien ystävien seurasta.

Tämä hätkähdytti kertojaa, joka oli ollut silminnäkijänä. Eikö tuo ystävien joukko toiminutkaan oikein? Vai olisiko sillä muka ollut väärät tiedot? Joka päivähän lehdet kertoivat, miten ihmisiä Itä-Pakistanissa kuoli kuin kärpäsiä ja Intiahan oli sitä samaa kurjuusvyöhykettä. Ja sitten tuli tuo nationalismin vaivaama hupakko selittämään, etteivät asiat niin kurjasti olleetkaan.

Saattoihan olla, että tuo kolmannen maailman edustaja kuului itse korkeampaan kastiin ja viis veisasi itseään alempien kärsimyksistä.

Saattoi se olla niinkin, ettei hän nyt syystä tai toisesta millään tavoin arvostanut sitä katuvaisen aatelismiehen asennetta, jonka vain sata vuotta sitten vaurastumisensa aloittaneet pohjolan juntit halusivat osoittaa, ylhäältä katsoen. Hän ajatteli monituhatvuotista kulttuuria kantavan maansa ansaitsevan arvostusta.

Intiassa varmasti kyllä oli kurjuutta ja sieltä myös luultavimmin puuttui se sosiaalipoliittinen ajattelu, joka meillä valtasi koko poliittisen kentän pian sodan jälkeen ja jo sen aikana. Heillä oli oma kulttuurinsa ja meillä omamme, eivätkä ne välttämättä kohdanneet ennen viimeistä tuomiota, kuten Kipling maineikkaassa runossaan esitti.

Muistan myös sen, miten kiinalaisia nimitettiin joskus sinisiksi muurahaisiksi, mikä viittasi kansallisen työpuvun siniseen väriin. Puku oli kaikilla samanlainen tasa-arvon toteuttamiseksi ja tämä muoti tai muodittomuus näyttää kestäneen muutamia vuosia.

Muurahaisiahan me kaikki arvostamme niiden ahkeruuden takia, mutta tuossa ilmauksessa lienee sentään ollut mukana myös ajatus yksilöllisyyden ja siis kukaties myös ainutkertaisuuden arvon puuttumisesta noilta satamiljoonaisilta massoilta, jotka tekivät Sisyfoksen työtään maailmansa parantamiseksi.

Ensin toteutettiin se tärkein eli tasa-arvo ja sitten opeteltiin uutta täysin kollektivistista ja altruistista elämänmuotoa, jota pohjoismaiden maineikkain huijattu intellektuelli Jan Myrdal esitteli silminnäkijän raporteissaan (ks. Vihavainen: Haun nan shi nan tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Huijattavuus kuuluu nykyaikaisen läntisen intellektuellin perusominaisuuksiin (vt. Vihavainen: Haun hollander tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Sen juurisyy on halu tulla huijatuksi. Tämä psykologien tarve mahtanee juontua siitä, että maailman halutaan olevan niin ysinkertainen, ettei ole mitään vaikeuksia olla aina oikeassa, puolustamassa oikeutta ja edistystä vääryyttä ja taantumusta vastaan.

Tällöin maailmaa ajatellaan kiikkulaudan kaltaiseksi: kaikki, mikä painaa sitä yhteen suuntaan on hyvää ja juuri niin suuressa määrin hyvää kuin sen paino. Laadultaan se voi olla mitä tahansa. Toisella puolella ovat sitten viholliset, joiden vaikutuksen likvidointi eli painon vähentäminen tavalla tai toisella on aina kaiken a ja o.

Tämähän on nimenomaan marxilaisuuden perusidea: dialektiikka. Siinä vallitsevat perusristiriidat ovat luonteeltaan antagonistisia eli niiden suhde on nollasummapeliä. Yhden voitto on aina toisen tappio ja ratkaisu saavutetaan vain ja ainoastaan tuhoamalla kokonaan vastapuoli. Väkivalta on se, joka viime kädessä ratkaisee.

Hentomielisille on sanottava, ettei tuhoaminen totaalisesti tarkoita välttämättä fyysistä likvidointia; vastapuolen olemuksen muuttamisestahan siinä lopulta on kyse, uudesta synteesistä. Mutta ei Marxin ja Leninin partakarvoista tässä sen enempää.

Puhun nyt psykologiasta ja siinä tämä marxilaisuudesta periytyvä dialektinen ajattelu jatkuu yhä, vaikka itse Marxista ei olisi kuultukaan.

Tämä psykologia, joka siis suuntautuu yleensä lähtökohtaisesti omaa hyvinvointia, maata ja järjestelmää vastaan on luonteeltaan masokistinen. Siksi ei olekaan yllättävää, että sillä ja sitä edustavilla liikkeillä on aina ollut tukijoita myös varsinaisissa omistavissa luokissa, joiden tappiota se tavoittelee.

Bolševikkeja tuki aikoinaan rikas kauppias Savva Morozov, elokapinaa tukee Herlinin säätiö. Hyvinhän tämä sopii yhteen.

Yksi asia vain on yhä pysynyt piilossa tuolta edistysväeltä, joka kannattaa kaikkia hyviä asioita. Ei se meidän maamme enää ole ylivertaisen rikas eivätkä nuo säälittävät ja autettavat useinkaan ole enää kovin kurjia, saati kiitollisia saamastaan kohtelusta.

Lahjan antaminen asettaa lahjoittajan aina sen saajan yläpuolelle, eikä tämä voi antaa asiaa anteeksi. Meillä kerättiin valtavasti tavaraa Venäjälle 1990-luvulla ja se oli nöyryytys, joka ei unohdu. Muistettakoon, että jo 1990-luvun lopulla Venäjä kehotti saksalaisia poistamaan Hampurista avustuspadat, joiden tarkoitus oli kerätä apua Pietarin lapsille.

Ei Venäjän keskiluokka enää pitkään aikaan  ole elänyt sen huonommin kuin suomalaisetkaan keskimäärin. Kiinassa ja Intiassa on valtavasti ihmisiä, jotka elävät paljon vauraammin.

Toki edistyneistöllä on yhä Palestiinansa, mutta onko se jo viimeisiä pakopaikkoja sille psykologialle, joka haluaa pikavoittoja hienoista asenteistaan ja lopullisia ratkaisuja pahuuden ongelmaan?

Vai voiko noita tunteita yhä osoittaa esimerkiksi ottamalla maahamme rajoituksetta kaikkia parempaan elintasoon pyrkiviä? Vai onko tässä olennaisempaa pyrkiä erottautumaan niistä väärinajattelijoista, jotka haluavat keskittyä oman maan kehittämikseen?