Myrskyn jälkeen ja ennen vallankumouksia

Välitilassa

Yrjö Niiniluoto, Mitä on olla suomalainen. Otava 1957, 234 s.

Yrjö Niiniluoto, Helsingin Sanomien päätoimittaja ja entinen Geneven ja Lontoon kirjeenvaihtaja, oli sekä monipuolisesti sivistynyt, että muutenkin intelligentti mies. Ehkäpä tuohon aikaan ajateltiin, että laatulehden päätoimittajan pitikin olla.

Tässä kirjassa minua kuitenkin eniten kiinnostaa sen kirjoittamisajankohta. Vuonna 1957 oli jo selvitty sodasta ja sen välittömistä seurauksista. Se suuri siirtymä, joka suomalaista yhteiskuntaa oli ihan nurkan takana odottamassa, ei kuitenkaan vielä ollut tapahtunut.

Itse muistan tuon vuoden eri syistä aika hyvin, tai ainakin kuvittelen. Minun silmissäni se oli vielä hevosvetoisen maanviljelyksen, uskonnollisuuden, suuren yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja köyhyyden aikaa.

Sanalla sanoen, koko tuo maailma tuntui suorastaan esimoder nilta. Itse asiassa joku Topeliuksen tai Runebergin aikalainen olisi siellä tuntenut olonsa aika kotoisaksi.

Siltä se näyttää etenkin jälkikäteen, suuren murroksen perspektiivistä. Itse asiassa uusi aika oli hyvää vauhtia kasaamassa voimia tullakseen suurella ryminällä mullistamaan kaiken, mitä yhteiskunnassa ja kulttuurissa oli.

Vielä ajettiin hevosella ja autoja oli tuskin enempää kuin 1920-luvun lopulla, vielä asuttiin maalla ja väännettiin pellosta kiviä miesvoimalla, vielä jaettiin lapset oppikoululaisiin ja kansakoululaisiin ja itse kukin valmistautui viettämään elämänsä ja ikuisuutensa kotikulmilla, jossa vanhat tavat ja arvot olivat kunniassa.

Jo seuraavalla vuosikymmenellä kaikki oli toisin. Suuri muutto, maanviljelyksen koneellistuminen, kulttuurivallankumous, elintason äkillinen nousu, sosiaalivaltio, keskioluen vapautuminen, koulutuksen vallankumous… Kaikki tuo teki 1950-luvusta kerralla vanhanaikaisen.

Uudessa yhteiskunnassa ei enää vanhoja kuvia kumarrettu, mutta uusia sitä hartaammin. 1950-luvulla kommunismi nähtiin takapajuisuutena, mutta kymmenen vuoden kuluttua jo edistyksellisyytenä. Suomettumisen nimellä tunnettu ilmiö oli 1950-luvulla vielä muotoutumaton, mutta kymmenen vuoden kuluttua jo juhlittua todellisuutta.

Muistelen, että Matti Kurjensaari nälvi Niiniluodon kirjaa jonkinlaisesta tuohivirsuhengestä, joka ilmeni vaikkapa lukujen nimissä, joiden voi katsoa viittaavan vaikkapa samanismiin: syntysanat, sulkusanat…

Luultavasti häntä pikemmin ärsytti se, ettei kirjoittaja asettanut yhteiskunnallista kysymystä, kuten siihen aikaan sanottiin, kaiken keskipisteeksi. Se kuuluu mielestäni kirjan ansioihin.

Niiniluoto on erinomaisesti perillä aikansa historiankirjoituksesta ja yleensä hänen historiantulkintansa ovat hyvin perusteltuja ja tänäkin päivänä puolustettavissa.

Nimestään huolimatta ja vaikka kirjan lopussa lausutaankin sakramentaaliset sanat siitä, että syntyminen suomalaiseksi on tavallista suuremmassa määrin kohtalo, ei teksti ole lainkaan pateettista (ja nuori polvi, huomatkoon: suomen sana pateettinen ei sitten ole englannin sanan pathetic -synonyymi).

Kirjassa pohditaan viisaasti ja ennakkoluulottomasti niitä tekijöitä, jotka ovat tehneet Suomesta sen, mikä se on. Kirjoittaja ei sitä paitsi lankea perusteettomasti ylistämään maataan, vaan antaa myös ruoskan heilua silloin, kun se tuntuu aiheelliselta.

Juuri tuohon aikaan olisikin ollut suhteellisen vähän kehuttavaa juuri aineellisen hyvinvoinnin alalla. Maamme todella oli köyhä, kuten sen ylistäjät yhä uudelleen muistivat muistuttaa, mutta siitä ei kannattanut ylpeillä.

Asialle oli kuin olikin tehtävissä yhtä ja toista, arveli kirjoittaja, joka kuoli Johannesburgissa vuonna 1961 vain vähän yli kuusikymppisenä, eikä saanut tilaisuutta nähdä koko valtavaa vaurastumista, joka oli pian tulossa.

Suomen kansan ominaisuudet, esimerkiksi juuri rodulliset, sen sijainti, sen maisema, kieli ja historia, uskonto ja poliittinen järjestelmä olivat muokanneet sen ainutlaatuisen kokonaisuuden, joka tuona köyhyyden vuonna 1957 saattoi nostattaa aitoa patriotismia varmasti paljon enemmän kuin joskus puoli vuosisataa myöhemmin, jolloin vastaava esitys on näköjään pakko kirjoittaa ironisessa hengessä.

Kirjoittaja kertoo eräästäkin tutkimuksesta, jossa kyseltiin, minkä maalainen vastaaja haluaisi olla, ellei olisi suomalainen. Yksi vastaus ja muiden joukossa oli tietenkin: suomalainen! En tiedä, miten yleinen se oli. Kiinnostaisi kyllä tietää.

Kirjoittaja käy läpi niitä samoja kysymyksiä joita yhäkin esitetään ja tullaan esittämään niin kauan kuin kansallisuuttamme täällä maan päällä on.

Oliko Ruotsin vallan aikana erityistä Suomea vai ei? Juuri tuolloin oli Jalmari Jaakkolan ajatus Ruotsi-Suomesta kovasti vastatuulessa.

No olihan se, vastaa kirjoittaja, eikä asiaa kannata vakavasti kiistää. Eri asia on, että Ruotsille oltiin yleensä valtiollisesti lojaaleja.

Joissakin kohden, kuten arvioidessaan Sprengtportenin ansioita, kirjoittaja venyttää tulkintojaan kovin pitkälle. Toisaalla, arvioidessaan Venäjän roolia suomalaisuusliikkeen sallimisessa ja jopa tukemisessa, hän fokusoi väärään paikkaan ja yleistää sen perusteella liikaa.

Kansanluonne (luonnekuva) on asia, jonka olemassaolo 1960-luvulla oli muodikasta kieltää kokonaan. Kysymys ei toki sen takia mihinkään hävinnyt ja kirjoittaja pohdiskelee sitä ansiokkaasti.

Kuuden vuosikymmenen kehitys on tietenkin muuttanut monien asioiden perspektiiviä. Kirjoittaja toteaa naisen erityisen suuren roolin suomalaisessa yhteiskuntaelämässä, olihan meillä ensimmäinen naisministerikin jo Tannerin hallituksessa vuosina 1926-27.

Teoriassa, toteaa Niiniluoto, nainen voisi Suomessa päästä jopa valtion päämieheksi. Tasavallan vihtori olisi sentään liian koominen käsite huumorintajuisellekin kansalle, arvelee hän kuitenkin.

No, huumorintajua tai ei, kyllä siitäkin tuli todellisuutta eikä kirjoittaja itse asiassa ehkä olisi siitä niin tavattomasti yllättynyt, jos olisi saanut herätä katsomaan sen ajan Suomea.

Kirjoittaja löytää ihailtavan hyvin historian pitkät linjat ja ymmärtää myös suurelta osin sen muutoksen mahdollisuuden, joka on tulossa.

Itse tuon muutoksen tavatonta syvyyttä ja laajuutta ei sen sijaan varmasti kukaan voinut ennalta nähdä. Sellainenkin kirja kuin 60-luvun sosiaalipolitiikka oli vielä kirjoittamatta. Toki Kekkonen oli jo julkaissut oman kirjasensa Onko maallamme malttia vaurastua.

Vuonna 1957, yleislakkoa seuraavana vuonna, asian suhteen oli syytä myös suureen pessimismiin. Etujärjestöjen rooli demokratiassa oli turmiollinen ja perustui sekä ymmärtämättömyyteen että lyhytnäköisyyteen. Ehkäpä valistus hävittäisi kommunismin?

Tulevaisuus tarjosi toki vaaroja, joista vähäisin ei sisältynyt presidentin suuriin valtaoikeuksiin, mutta optimismille toki jäi oma palstansa. Suomen historia oli sarja täyttymättömiä katastrofeja ja optimismille oli myös sen takia paljonkin tilaa.

Suomen historia sisälsi epäilemättä vielä löytämättömiä viisauksia kuin Thukydideen Peloponnesolaissodan historia. Sen kaltaista viisautta tuskin voitiin pukea sanoiksi, mutta kyseessä oli silti juotakin todellista, kansakunnan henki, genius.

Ehkäpä Suomi nyt ei sentään ollut luvattu maa ja Luojan erityisesti tarkoituksiinsa varaama, kuten Topelius oli ajatellut ja monet vielä sodan aikana uskoivat. Mutta pitkä taival oli kuljettu pimeydestä valoon, tietämättömyydestä tietoon, raakuudesta sivistykseen, orjuudesta vapauteen.

Tulevaisuuden visioista maa oli nyt joka tapauksessa köyhä, totesi kirjoittaja ja päätti kirjansa yllättävän banaalisti: Jostain tulemme ja kuljemme kohti jotakin tähteä…

Hyväpä on sekin muistaa, että kansa sentään tulee jostakin eikä vain koostu yksilöistä, jotka tyhjästä ilmestyvät tähän maailmaan, ateisteina, kuten väitetään ja oliko nyt kosmopoliitteina...

Sivistynyt ihminen haluaa aina tietää vähän enemmänkin kuin on mahdollista siitä, mistä hänen kansansa on tulossa. Sitä tarkoitusta varten hänen kannattaa tutustua historiallisiin pohdintoihin. Niiniluodon kirja on tämän genren ansiokkaammasta päästä.

Uuden aikakauden aamussa

 

Mitä on olla suomalainen?

 

Eila Pennanen, Mongolit. WSOY 1966, 289 s.

 

Yrjö Niiniluoto (1900-1961), entinen Helsingin Sanomien päätoimittaja julkaisi sotien jälkeen kirjan yllä mainitulla otsikolla (ks. Vihavainen: Haun niiniluoto tulokset).

Tuo teos mainitaan tässäkin kirjassa, jonka keskushenkilö kirjoittaa esitelmää juuri tuosta aiheesta. Suomalaisuus on sattumoisin silloin juuri joutunut kriisiin.

Muistan hyvin tuon vuoden, jolloin kirja ilmestyi. Olin päässyt toisen opiskeluvuoteni alkuun ja asuin opiskelijakortteerissa Kruununhaassa. Nuorisoradikalismi nosti päätään, Ylioppilaslehteä pidettiin merkittävänä julkaisuna ja vaaleissa syntynyt eduskunnan vasemmistoenemmistö lupasi uutta, suurta aikakautta.

Suuri muutos siitä tulikin, syystä tai toisesta. Vaalitulos oli vain symboli. Itse asiassa juuri tuo vuosi 1966 on jonkinlainen rajapaalu vanhan ja uuden maailman välillä.

Taakse jäivät kirjojen ja elokuvien sensuuri, virallinen ahdasmielisyys, uskonto, isänmaallisuus ja kaikenkarvaiset ryhtiliikkeet. Edessä olivat tabujen kaatotalkoot, seksuaalinen vapautuminen, pasifismi, hedonismi ja kaiken kukkuraksi aivan uudelle tasolle noussut vauraus, urbaani konsumerismi.

Mutta suomalaisuus oli vanhastaan aina identifioitunut maalaiskansan köyhyyteen, askeettisuuteen, vaiteliaisuuteen, kerskailemattomaan sankaruuteen ja ylivertaiseen suorituskykyyn. Siitä oltiin ylpeitä.

Suomi oli pieni, mutta sitkeä, se oli urheilun suurvalta ja vaatimattoman ja vähäeleisen, mutta voittamattoman kansan tyyssija, joka huokui puolustuksellista sankaruutta ja puolusti aina lakia ja oikeutta väkivaltaa ja vääryyttä vastaan.

Kaikki tämä joutui nyt vaakalaudalle, joka keikahti toiseen asentoonsa suurten ikäluokkien, suuren muuton, märän sukupolven nautinnonhalun ja kaiken kukkuraksi vielä katastrofaalisesti laskevien urheilusuoritusten myötä.

Mitä itse asiassa oli olla suomalainen? Oli selvää, että nyt se merkitsi jo jotakin muuta kuin vielä kymmenen vuotta sitten, jolloin Niiniluoto oli kirjansa kirjoittanut.

Eila Pennanen kuvaa keski-ikäistä suomalaista sivistyneistöä kulttuurin murrosaikana. Mukana ovat rehtori vaimoineen, pappi, joka saa potkut kansanopiston rehtorin toimesta, seksuaalisesti vireä yksinhuoltajaäiti ja intiimiä suhdetta halajava nuori tiedenainen.

Nuo tuon ajan keski-ikäiset olivat vielä kaikki olleet sodassa, tässä tapauksessa jopa rintamalla, sotilaana tai lottana.

Sen lisäksi tulevat lapset, joiden seksuaalisuus on heräämässä ja jotka pitävät kotihippoja vanhempien poissa ollessa. Taisipa sekin muoti tulla juuri noihin aikoihin. Ja hipoissa tietenkin oltiin kunnon änkyrässä, kuten myös lehtori Liljeberg taannoin käsitellyssä kirjassa omilla kutsuillaan. Tämän kirjan aikuiset sen sijaan naukkailevat vain vähän viiniä.

Itse asiassa kirjan keskeinen teema on ehkä sittenkin seksi. Itse sana tuli kieleemme joskus 1960-luvun alussa, sanoisin. Korjatkoon se, joka muistaa tai tietää paremmin. Sitä ennen saatettiin sanoa filmitähdistä, että heillä oli ominaisuutta nimeltä ”sex appeal”. ”Seksi”-sanaa ei ollut suomessa lieneekö ollut amerikassakaan (eräs englannin kielen muoto).

Hupaisaa kyllä, ei tuota sanaa eikä sen johdannaisia ole myöskään ”Nykysuomen sanakirjan” vuoden 1993 painoksessa, joka lienee kopio vanhemmasta laitoksesta.

Sen sijaa seksiä ja siitä johdettuja sanoja on leegio ”Suomenkielen perussanakirjassa” vuodelta 2001. Tässäpä osviittoja niille, jotka haluavat selvittää, milloin seksi tuli Suomeen.

Yhtä kaikki, lasten seksuaalisuudesta ja ”hipoista” ollaan tietenkin kovin huolissaan. Samaan aikaan aikuiset elävät vaikeassa puutteessa, tyydyttämättömässä suhteessa.

Rehtori-ääliö on kyllin saamaton ollakseen ryhtymättä nuoreen tiedenaiseensa, joka ei puolestaan myöskään onnistu häntä viettelemään. Yhtä lailla tyhjiin raukeaa rehtorin vaimon yritys päästä läheisempiin väleihin papin kanssa.

Hohoijaa. Sananmukaisesti saamattomia idiootteja ovat tässä miestomppelit, jotka eivät ymmärrä naisen merkkikieltä. Tässä vaiheessa ei mitään ”metoo”-sekoilua ollut vielä keksitty, joten jotakin muuta olisi ollut odotettavissa. Tämän luvun tekijä on otsikoinut ”Farse triste”.

Entäpä se Suomi ja sen kohtalo?

Kun rehtori saa puheensa valmiiksi, hän julistaa, että maailma on menossa katastrofia kohti, mikä oli epäilemättä ajankohtaista. Siihen aikaan siitä oltiin vielä

 huolestuneita.

Mitä suursodan jälkeen tulisi ei todennäköisesti ollut mieltä ylentävää. Jonkinlainen maailmanhallituksen johtama uusi maailma toki mainitaan mahdollisuuksien joukossa.

Mitä suomalaiset siinä maailmassa sitten tekevät? Vastaus kuuluu, että he taistelevat olemassaolostaan.

Mutta ihmiset saavat elää vain sillä ehdolla, että yhteen ääneen tunnustavat syntinsä: me ihmiset olemme virheellisiä, meissä on tekovika. Meidän täytyy tunnustaa se.

Paradoksaalisesti rehtori keksii, että säilyttääkseen suomalaisuutensa, suomalaisten tehtävä n olla mahdollisimman vähän suomalaisia.

Mihin tämä liittyy, jää epäselväksi, mutta suomalaisuuteen on rehtori yllättävästi havainnut liittyvän salaista hyökkäävyyttä, kummallista kyllä. Se ilmenee joskus yllättäen, kun vaikenemisen jälkeen jotkut pimahtaneet suorittavat väkivaltaisia tekoja.

Entäpä ne mongolit? Huolimatta japanilaisiin ja heidän suorituksiinsa kohdistuvasta ihailusta, suomalaiset eivät missään tapauksessa halua tunnustaa sukulaisuuttaan mongoleihin, minkä joku julkisuushakuinen tutkija (eli tiede) katsoo taas kerran todistaneensa.

Tuohon aikaan Aasia oli vielä katastrofin symboli ja nobelisti Gunnar Myrdal katsoi, että Intian häviäminen maan pinnalta ei merkitsisi maailman taloudelle mitään.

 Kiina oli synonyymi suurille nälänhädille ja esitti samaan aikaan absurdin egalitaarista, joskin tyhmimpien radikaalien mielestä samalla äärimmäisen oikeudenmukaista maata, jonka tulevaisuus antoi aihetta pessimismiin.

Vanhastaan mongolirotua pidettiin Euroopassa alempiarvoisena. Älykyystutkimukset, jotka näyttävät osoittavan, että se keskimäärin on lahjakkaampaa kuin valkoinen rotu, eivät vielä olleet ilmestyneet. Sanalla sanoen, mongolisuus tarkoitti alemmuutta.

Suomi halusi silloinkin kuulua länteen, mihin se kulttuurinsa puolesta kuuluikin. Silti se sijoittui joka tapauksessa myös kulttuuripiiriien rajalle, mikä tässäkin kirjassa huomataan. Rotu ja rotuhygienia ovat kirjassa vielä normaaleina pidettyjä asioita, mutta niille ei anneta erityisempää arvoa ja rotututukimuksen epätieteelliset muodit ymmärretään kyllä.

Mainittakoon kuitenkin, että esimerkiksi kallonmittausindeksejä käytettiin yhä tutkimuksissa, erityisesti Neuvostoliitossa. Eihän niitä metodeja siihen naikaan kovinkaan paljon ollut ja sekin oli tyhjää parempi.

”Mongolit” on tietenkin ironinen nimi. En muista, millaisen vastaanoton kirja sai, luulenpa, että sitä yleensä kehuttiin. Eila Pennanenhan oli arvostettu nimi, joka osasi kirjoittaa ajan hengessä lankeamatta silti äärimmäisyyksiin.

Suomalaista sivistyneistöromaania on kaipailtu jo iät ja ajat. Muuan sellainen se on tämäkin, mutta eihän siitä Pohjantähden vastineeksi ole. Ajan henkeä sieltä kyllä huokuu, kuten itse kukin nuo ajat elänyt ymmärtää.

 

Fundeerauksia

 

What do you want to do ?

New mail

Missä mentiin

 

Ilkka Niiniluoto & Juha Sihvola, Tarkemmin ajatellen. Kansakunnan henkinen tila. Gaudeamus 2008, 230 s.

 

Kirja nimeltä Suomen henkinen tila ja tulevaisuus kirjoitettiin Ahon hallituksen toimeksiannosta vuonna 1994, jolloin näissä asioissa taisi olla kaikille paljonkin epäselvää -niin siinä, missä oltiin kuin siinä, minne oltiin menossa ja yleensävoitaisiin mennä.

Vuonna 2008 tilanne näytti seesteisemmältä ainakin alkuvuodesta ja tässä kirjassa ei olekaan havaittavissa mitään järkytystä suuren -ja lopultakin aika pieneksi jääneen- talouskriisin johdosta. Ympäristöongelmista oli ilmastonmuutos jo nostettu tikun nokkaan ja vihreä uususkonnollisuus oli jo sivuuttanut perinteiset uskonnot, islamia lukuun ottamatta, ainakin diskurssin määrääjänä.

Asialla on tässä kirjassa edelleen samaa porukkaa, joka luotasi myös maailman tilaa vuonna 2000 ilmestyneessä kirjassa Maailman henkinen tila ja tulevaisuus.

Ymmärrettävästi nämä kauas kurottavat kirjat eivät ole erityisellä vaatimattomuudella pilattuja, kuten jo otsikoistakin näkee. Toki filosofin ammattitaitoon kuuluu ajatella tarkasti vaikkapa sitten kaikkein epätarkimmista kohteista. Ja filosofejahan näiden kirjoittajat etupäässä ovat/olivat ainakin jossakin määrin.

Itse asiassa tämä käsillä oleva kirja, vaikka olikin jo kirjaston poistohyllyssä, on niin tuore, että se voisi olla tänään kirjoitettu. Suuria laadullisia uutuuksia ei kirjoitushetken jälkeen ole ilmaantunut. Vuoden 2015 pakolaisvyöry oli sekin vain tavallista suurempi ryöpsähdys, mutta jo entuudestaan hyvin tuttu ilmiö.

Uusi ja melkoisen odottamaton ilmiö toki on tällä hetkellä se maailmanlaajuinen massahysteria, joka on rakentunut pandemian ympärille. Sen syväluotaus odottaa vielä tekijäänsä.

Tätä vuoden 2008 kirjaa, jolla on näinkin vaatelias otsikko, vertaa pakostikin sen edeltäjiin, joita ovat ennen muuta vuoden 1937 kuuluisa keskustelukirja Pidot Tornissa ja sen monet seuraajat.

Ainakin tuon mainitun sarjan esikoinen on selvästi merkittävämpi suoritus kuin tämä nyt käsillä oleva kirja. Ero johtuu ennen muuta lähestymistavasta. Edellisessä kyse oli pohtivasta, aidosta keskustelusta, jälkimmäisessä sinänsä ansiokkaista pohdinnoista ja tutkimustulosten esittelystä, mutta vailla konkretiaa ja läsnäolevien reaktioita.

Lukijalle jää mielikuva vajaasta tusinasta kiikkustuoleja, joissa istuvat kukin omaan suuntaansa katsovat filosofit, joiden olan yli toiset kuuntelevat heidän sanomaansa, eivätkä osoita ilmeelläkään kuulleensa tai käsittäneensä jotakin muiden puheista.

Toki jokainen kertoo aivan ansiokkaasti omasta aiheestaan ja jopa viittaa usein relevantteihin tutkimuksiin, mitä useimmat kiikkutuolimiehet eivät tässä maassa tee. Sikäli voidaan puhua myös artikkeleiden korkeasta tasosta. Valitettavasti ne vain jäävät yksityisajatteluksi, etten sanoisi tuulen pieksämiseksi.

Kirjoittajat ovat kaikki alallaan ansioituneita. Toimittajista Ilkka Niiniluoto on entinen teoreettisen filosofian professori, joka myöhemmin vaikutti merkittävästi yliopiston hallinnollisella puolella. Nyt jo edesmennyt Juha Sihvola taas oli historioitsijana aloittanut filosofi, joka ylsi alansa eturiviin koko euroatlanttisessa maailmassa.

Kaikkia en rupea luettelemaan, mutta Liisa Uusitalo on suuren lännen ilmiöitä tunteva kulutuksen tutkija ja Matti Kortteinen maanläheisen sosiologian edustaja, jonka nosti kuuluisuuteen Koivukylän, ”onnettomien lähiön”, sosiologinen kuvaus.

Yhtä kaikki, onnellisuus on asia, joka kiinnostaa useimpia kirjoittajia ja sen käsittely saa pohjaa EVA:n tutkimuksesta, jonka mukaan taloudellinen vauraus oli varsin matalalla sijalla, kun suomalaiset arvioivat, mitä onnellisuuteen tarvitaan. Terveys, työ ja ihmissuhteet olivat silloin olennaisia.

Tyytyväisyydelleen tässä maailmassa suomalaiset antoivat hyvän (erittäin tyydyttävän) kouluarvosanan 8,1, mutta hyvätuloisena itseään piti vain joka neljäs. Siinäpä tilaajille miettimistä, kun piti perustella talouden vaatimuksia. -Toki työllisyys ja jopa hyvä terveyskin ja etenkin sen hoito edellyttävät tiettyä taloudellista vaurautta.

Toinen mielestäni kiinnostava teema kirjassa on sivistyksen ja koulutuksen suhde. Kun koulutus on keino joidenkin taitojen oppimiseksi, on sivistys taas, ainakin Paavo Löppösen määritelmän mukaan pyrkimystä tulla tietynlaiseksi ihmiseksi. Se on tapa orientoitua maailmaan, tietoisuutta historiasta, moninaisuuden oivaltamista, vieraan kunnioittamista ja oman elämänmuodon ja paremmuuden suhteellistamista. Hyvin pitkälle kaikki tuo merkitsee itsetuntemusta.

Hyvä näin, ja asiaan epäilemättä sisältyy myös kohtuus, joka estää sivistynyttä ihmistä ihannoimasta ja arvioimasta tolkuttomasti väärin erilaisia sivistymättömyyden muotoja, joita on jo yli parin vuosisadan ajan eräissä älymystöpiireissä esitetty ylivertaisiksi vaihtoehdoiksi degeneroituneelle sivilisaatiolle.

Sivistys ei voi eikä saa tarkoittaa naiivia pyrrhonismia, kaiken relativisointia ja irtautumista kansallisesta perinteestä, siitä mikä siinä on arvokasta. Tämä vain omana kommenttinani.

Joka tapauksessa kirjoittajan mielestä olisi pidettävä huolta siitä, että innovaatioyliopiston kehittämisen nimissä ei sorruttaisi yliopistojen sivistystehtävän laiminlyöntiin. Yleissivistävää koulutusta olisi vahvistettava ja tehtävä koko toisen asteen koulutuksen täysremontti, arvioi kirjoittaja.

Kortteinen puolestaan kuvaa muutamalla osuvalla konkreettisella tapauksella suomalaisen yhteiskunnan huikeaa muutosta. Muuankin haastateltava Koivukylässä oli suorittanut muutamassa vuosikymmenessä kulttuurisen matkan, jollaista Keski-Euroopassa oli tehty satoja vuosia. Kun OECD:lle lähetettiin suomalaista yhteiskuntaa koskevia tilastoja, ei niitä alussa meinattu uskoa oikeiksi.

Uusitalo pohdiskelee amerikkalaisen kulutuskulttuurin tuloa Suomeen ja markkinafundamentalismin vaikutuksia. Kaikki on ihan kiintoisaa, mutta teksti ei keskustele Kortteisen huomioiden kanssa, mikä voisi tehdä jutusta erityisen kiinnostavan ja erityisen suomalaisen.

Ehkäpä näiden suurten asioiden niin sanoakseni adekvaattiin kuvaukseen tarvittaisiinkin Veikko Huovisen kyvyt. Valitettavasti häntä ei enää ole sitä tekemään. Olisikohan joku nykykirjailijoistamme tällaisen tehtävän mittainen? Hmm…

Kaikesta ryöpytyksestä huolimatta Väinö Linna täytti aikoinaan kansalliskirjailijan mitat ja hyväksyttiin yleisesti siksi hahmoksi, joka kertoi ajasta totuuden. Kirjailija oli Suomessa, kuten myös Venäjällä, enemmän kuin kirjailija.

Mutta toki myös filosofeja tarvitaan. Uskon kuitenkin, etteivät he yksi eivätkä edes tällaisena erillisenä ryhmänä, hevin pääse kovin pitkälle aikakauden arvioitsijoina.

Ehkäpä taas tarvittaisiin usean päivän mittainen keskustelu, jossakin korpihotellissa, jonne koottaisiin sellainen porukka, jolla on edellytyksiä sekä nähdä maailmaa laajasti ympärilleen että keskustella aidossa totuuden etsinnän hengessä toisenlaisia lähtökohtia ja näkemyksiä omaavien kanssa.

Tämä ilmaisena vihjeenä kustantamoille.

What do you want to do ?

New mail

Spengler ja tekniikka

Spengler ja nykyaika

Oswald Spengler, Ihminen&tekniikka. Suom Matti Simola. Juhani Sarsila: Eläytymisen metodi. Oswald Spenglerin historianfilosofiaa. Kiuas. Helsinki, 152 s.

Oswald Spenglerin omaperäistä nerokkuutta ovat ihailleet monet merkittävät henget. Suomessakin hänestä olivat hyvin imponoituja takavuosien merkittävimmät filosofit Erik Ahlmanista ja J.E. Salomaasta G.H. von Wrightiin. Uudemmat, kuten Esa Saarinen tai Ilkka Niiniluoto eivät ole tunteneet tarvetta kunnioittaa häntä kiinnostuksellaan. Tämä tietenkin kertoo jotakin kirjoittajien aikakaudesta.

Onko Spengler nyt sitten jostakin syystä muuttunut epäkiinnostavaksi? Luulenpa, että asia on päinvastoin. Kiinnostus häntä kohtaan viriää juuri nyt, koska sen on pakko viritä. Saarisen ja Niiniluodon aikakauden sen sijaan ymmärrämme jo selvästi kuuluvan eilispäivään.

Suomeksi Spengleriltä on ilmestynyt lähinnä Yrjö Massan suomentama lyhennelmä Länsimaiden perikadon, 1200-sivuisen järkäleen toisesta osasta. Sivumennen sanoen sekin ilmestyi aikanaan eräänlaisena kummajaisena, maahan, jossa filosofia oli tullut merkitsemään kielen kritiikkiä. Toki eräät poikkeusihmiset, kuten juuri mainittu von Wright olivat Spengleristä hyvin kiinnostuneita.

Pääteoksensa ohella Spengler julkaisi muutaman lyhyen esseen, kuten ajankohtaiseen pohjoisen ja etelän taloudelliseen ristiriitaan kantaa ottavan Ratkaisun vuosia (Jahre der Entscheidung), joka myös suomennettiin. Samaan sarjaan kuuluva Ihminen ja tekniikka (Der Mensch unde die Technik) on nyt julkaistu uuden Kiuas-kustantamon toimesta, kääntäjänä Matti Simola. Kirjassa on myös Juhani Sarsilan essee Eläytymisen metodi: Oswald Spenglerin historianfilosofiaa.

Spengler filosofina jakaa lukijansa. Jotkut pitävät hänen kirjojaan sietämättömänä mahtipontisena hölynpölynä ja jotkut taas ihailevat niitä liki tavoittamattomina alansa mestarinäytteinä.

Ymmärrän molempia osapuolia. Muistan, miten puoli vuosisataa sitten otin seminaarityöni aiheeksi Spenglerin näkemykset eri kansojen ominaisuuksista, mutta muutin nopeasti mieleni. Mitä tolkkua oli siinä, että kirjoittaja väitti jokaisesta englantilaisesta paljastuvan merirosvon, kun häntä vähän raaputti?

Ja mihin perustui se mielipuoliselta vaikuttava väite, että faustinen eurooppalainen ihminen on syvien metsien asukas, joka siksi pyrkii kohti valoa, kunnes menee liian lähelle tulta ja polttaa siinä itsensä? Tai mitä viisautta saatoimme saada siitä väitteestä, että venäläinen oli aukeiden arojen asukas, joka sen vuoksi pyrki aina pois sieltä, metsän suojaavaan hämäryyteen?

No, hullutustahan se on evankeliumikin maailman viisaille, lohdutin itseäni ja valitsin mieluummin Freudia ja Marxia luovasti yhdistävän Erich Frommin, jonka ajatuksia pidän yhäkin kiinnostavina. Hän nyt ainakin pyrki rationaalisuuteen, mikä tuntui myönteiseltä.

Spengler, kaikessa ristiriitaisuudessaan, on paljon vaikeampi. Hän menee rationaalisuuden taakse ja ehkä jopa itsensä pyrkimisen taakse. Hänen metodinsa on lievästikin sanoen epäsovinnainen.

Kuten Sarsila toteaa, metodi tarkoittaa oikeastaan tietä ja metodinen ajattelu siis sitä, että pysytään tiellä eikä poukkoilla minne sattuu. Kukaties näin ei synny kiistattomia saati eksakteja tuloksia, mutta entä sitten? Ehkä sellaisia ei olekaan niissä maisemissa ja sillä tiellä, jossa filosofi liikkuu, mutta siitä huolimatta ne ovat perin kiinnostavia.

Antiikkiseen tapaan Spenglerin historia on retoriikkaa ja sen keinothan ovat pathos, ethos ja logos. Viime mainittu ei ehkä ole aina päällimmäisenä, mutta entäpä sitten. Metodi otetaan ainesta myöten ja mahdolliset tulokset määräytyvät sen perusteella. Jos haluamme saada yhdentekevää tylsyyttä hengenravinnoksemme, käyttäkäämme sitten sellaista tuottavaa metodia.

No, epäilemättä Spengler on runoilija ja sellaisethan heijastavat kaikkeen näkemäänsä omaa sisäistä maailmaansa.

Was ihr den Geist der Zeiten heisst,

im Grund ist der Herren eigner Geist

runoili aikoinaan jo Goethe, yksi Spenglerin kotijumalista.

Onneksi tämän filosofin henki ei kuitenkaan ole tylsä eikä kuiva. Parhaimmillaan hänen näkemyksensä tempaavat mukaansa ja todella näyttävät maailman uudessa valossa, vapaana turhan kritiikin kahleista, voisi joskus sanoa. Hippunen suolaa on siis hyvä varata pöydälle kirjan viereen.

Loistokkaimpiin Spenglerin suorituksiin kuuluu nykyajan ja roomalaiskauden vertailu. Roomalaisuus on hänestä hedelmätöntä, kuivaa ja kuollutta maailmankaupungin henkeä. Se on sivilisaatioksi rappeutunutta kulttuuria, joka ei enää luo ja voi vain laajeta, kunnes kivettyy ja kenties romahtaa.

Sitä ennen se on antanut viestikapulan seuraajalleen, joka samoja muotoja jatkaen ja niitä väärin tulkiten edustaa aivan erilaista prinsiippiä. Tällaisia pseudomorfooseja ovat olleet arabialainen kulttuuri roomalaisen sivilisaation jatkona ja venäläinen kulttuuri länsimaisen kulttuurin mukaelmana.

En tuhlaa aikaa sen kertomiseen, mikä kohtalo länsimaisella kulttuurilla on. Se on muuttunut sivilisaatioksi jo Napoleonista lähtien eikä sillä enää ole kohtaloa lainkaan sanan vanhassa ja varsinaisessa, orgaanisessa merkityksessä. Faustisesta ikuisuuspyrkimyksestä on tullut mekaanista laskelmointia. Jäljellä on vain kuori eikä ole mitään mieltä yrittää revitalisoida sellaista, mikä on jo kuollut.

Entä mitä tulee meidän jälkeemme? Mikäli olen ollenkaan ymmärtänyt tuota salaperäisesti vihjailevaa ajattelijaa, tulossa on hänen mielestään ”johannekselaisen” kristinuskon elähdyttämä venäläinen kulttuuri, josta hänellä ei kyllä ole paljoa kerrottavaa.

Tämän ennusteen Spengler kuitenkin tohti esittää jopa bolševismin kukoistusaikana. Samoin kuin slavofiilit, Spengler uskoo, että Venäjä on Euroopalle syvästi vieras elementti, kuten keinotekoinen ja lännestä tuotu Pietari on kuin kasvain sen ruumiissa.

Luulen kuitenkin, että Spengler pelkästään nauraisi makeasti, mikäli hän tänään eläisi ja joku ehdottaisi sitä mahdollisuutta, että tulevaisuuden uusi, faustisen kulttuurin raunioille rakentuva kulttuuri perustuu putinismiin.

Mitä taas tulee arabialaiseen kulttuuriin, on se itse asiassa myös jo kivettynyttä sivilisaatiota, jonka kulttuuria luova kyky on jo ammoin tyhjiin ammennettu. Kaikessa uskonkiihkossaan muhamettilaisuus on jo kauan ollut kulttuurinen mitättömyys ja sellaisena pysyykin. Takapajuisuutta ja aitoa kulttuuria ei siis voi samaistaa, vaikka Spengler näyttää uskovan aidon kulttuurin toimivan vaistojen ja ”veren” varassa eikä rationaalisesti laskelmoiden.

Pelkäänpä, että olen jo siirtynyt asiasta kolmanteen. Spenglerin juuri ilmestynyt suomennos Ihminen ja tekniikka ei mielestäni ole parasta Spengleriä. Sen pyrkimyksenä on täydentää hänen kulttuurifilosofiaansa esihistoriallisilla pohdiskeluilla, mutta niistä ei juuri tavoita sitä uljasta lentoa, joka liittyy hänen historiallisiin visioihinsa, vaikka hän niihin ajoittain viittaa.

Kaikesta huolimatta, jokaisen Spenglerin teoksen suomentaminen on kulttuuriteko ja on huomionarvoista, että sellaisia tekevät nykyään pikkukustantajat. Ehkä pitäisi sanoa ”vain pikkukustantajat”.

On mitä tärkeintä, että Spenglerin esseen ohella kirjaan sisältyy Sarsilan oivaltava ja hienosti kirjoitettu osuus. Sarsila ei suinkaan rajoitu vain selostamaan ja selittämään Spenglerin tekniikka-esseetä, vaan käsittelee häntä kokonaisuudessaan. Suoritus on niin hyvä, että uskallan sanoa sen olevan parasta tässä kirjassa, vaikka hyvähän myös Spengler on. Mestarin konstikkaan ja runollisen kielen suomentaminen ansaitsee omat aplodinsa. Se ei ole ollut helppo tehtävä.

Joka tapauksessa siis tässä on lukemisen arvoinen kirja. Jopa parinkin lukemisen. Puutteena esitän vain sen, että Sarsilan esseen kirjallisuusluettelo on unohtunut kirjasta pois.