Fundeerauksia

 

What do you want to do ?

New mail

Missä mentiin

 

Ilkka Niiniluoto & Juha Sihvola, Tarkemmin ajatellen. Kansakunnan henkinen tila. Gaudeamus 2008, 230 s.

 

Kirja nimeltä Suomen henkinen tila ja tulevaisuus kirjoitettiin Ahon hallituksen toimeksiannosta vuonna 1994, jolloin näissä asioissa taisi olla kaikille paljonkin epäselvää -niin siinä, missä oltiin kuin siinä, minne oltiin menossa ja yleensävoitaisiin mennä.

Vuonna 2008 tilanne näytti seesteisemmältä ainakin alkuvuodesta ja tässä kirjassa ei olekaan havaittavissa mitään järkytystä suuren -ja lopultakin aika pieneksi jääneen- talouskriisin johdosta. Ympäristöongelmista oli ilmastonmuutos jo nostettu tikun nokkaan ja vihreä uususkonnollisuus oli jo sivuuttanut perinteiset uskonnot, islamia lukuun ottamatta, ainakin diskurssin määrääjänä.

Asialla on tässä kirjassa edelleen samaa porukkaa, joka luotasi myös maailman tilaa vuonna 2000 ilmestyneessä kirjassa Maailman henkinen tila ja tulevaisuus.

Ymmärrettävästi nämä kauas kurottavat kirjat eivät ole erityisellä vaatimattomuudella pilattuja, kuten jo otsikoistakin näkee. Toki filosofin ammattitaitoon kuuluu ajatella tarkasti vaikkapa sitten kaikkein epätarkimmista kohteista. Ja filosofejahan näiden kirjoittajat etupäässä ovat/olivat ainakin jossakin määrin.

Itse asiassa tämä käsillä oleva kirja, vaikka olikin jo kirjaston poistohyllyssä, on niin tuore, että se voisi olla tänään kirjoitettu. Suuria laadullisia uutuuksia ei kirjoitushetken jälkeen ole ilmaantunut. Vuoden 2015 pakolaisvyöry oli sekin vain tavallista suurempi ryöpsähdys, mutta jo entuudestaan hyvin tuttu ilmiö.

Uusi ja melkoisen odottamaton ilmiö toki on tällä hetkellä se maailmanlaajuinen massahysteria, joka on rakentunut pandemian ympärille. Sen syväluotaus odottaa vielä tekijäänsä.

Tätä vuoden 2008 kirjaa, jolla on näinkin vaatelias otsikko, vertaa pakostikin sen edeltäjiin, joita ovat ennen muuta vuoden 1937 kuuluisa keskustelukirja Pidot Tornissa ja sen monet seuraajat.

Ainakin tuon mainitun sarjan esikoinen on selvästi merkittävämpi suoritus kuin tämä nyt käsillä oleva kirja. Ero johtuu ennen muuta lähestymistavasta. Edellisessä kyse oli pohtivasta, aidosta keskustelusta, jälkimmäisessä sinänsä ansiokkaista pohdinnoista ja tutkimustulosten esittelystä, mutta vailla konkretiaa ja läsnäolevien reaktioita.

Lukijalle jää mielikuva vajaasta tusinasta kiikkustuoleja, joissa istuvat kukin omaan suuntaansa katsovat filosofit, joiden olan yli toiset kuuntelevat heidän sanomaansa, eivätkä osoita ilmeelläkään kuulleensa tai käsittäneensä jotakin muiden puheista.

Toki jokainen kertoo aivan ansiokkaasti omasta aiheestaan ja jopa viittaa usein relevantteihin tutkimuksiin, mitä useimmat kiikkutuolimiehet eivät tässä maassa tee. Sikäli voidaan puhua myös artikkeleiden korkeasta tasosta. Valitettavasti ne vain jäävät yksityisajatteluksi, etten sanoisi tuulen pieksämiseksi.

Kirjoittajat ovat kaikki alallaan ansioituneita. Toimittajista Ilkka Niiniluoto on entinen teoreettisen filosofian professori, joka myöhemmin vaikutti merkittävästi yliopiston hallinnollisella puolella. Nyt jo edesmennyt Juha Sihvola taas oli historioitsijana aloittanut filosofi, joka ylsi alansa eturiviin koko euroatlanttisessa maailmassa.

Kaikkia en rupea luettelemaan, mutta Liisa Uusitalo on suuren lännen ilmiöitä tunteva kulutuksen tutkija ja Matti Kortteinen maanläheisen sosiologian edustaja, jonka nosti kuuluisuuteen Koivukylän, ”onnettomien lähiön”, sosiologinen kuvaus.

Yhtä kaikki, onnellisuus on asia, joka kiinnostaa useimpia kirjoittajia ja sen käsittely saa pohjaa EVA:n tutkimuksesta, jonka mukaan taloudellinen vauraus oli varsin matalalla sijalla, kun suomalaiset arvioivat, mitä onnellisuuteen tarvitaan. Terveys, työ ja ihmissuhteet olivat silloin olennaisia.

Tyytyväisyydelleen tässä maailmassa suomalaiset antoivat hyvän (erittäin tyydyttävän) kouluarvosanan 8,1, mutta hyvätuloisena itseään piti vain joka neljäs. Siinäpä tilaajille miettimistä, kun piti perustella talouden vaatimuksia. -Toki työllisyys ja jopa hyvä terveyskin ja etenkin sen hoito edellyttävät tiettyä taloudellista vaurautta.

Toinen mielestäni kiinnostava teema kirjassa on sivistyksen ja koulutuksen suhde. Kun koulutus on keino joidenkin taitojen oppimiseksi, on sivistys taas, ainakin Paavo Löppösen määritelmän mukaan pyrkimystä tulla tietynlaiseksi ihmiseksi. Se on tapa orientoitua maailmaan, tietoisuutta historiasta, moninaisuuden oivaltamista, vieraan kunnioittamista ja oman elämänmuodon ja paremmuuden suhteellistamista. Hyvin pitkälle kaikki tuo merkitsee itsetuntemusta.

Hyvä näin, ja asiaan epäilemättä sisältyy myös kohtuus, joka estää sivistynyttä ihmistä ihannoimasta ja arvioimasta tolkuttomasti väärin erilaisia sivistymättömyyden muotoja, joita on jo yli parin vuosisadan ajan eräissä älymystöpiireissä esitetty ylivertaisiksi vaihtoehdoiksi degeneroituneelle sivilisaatiolle.

Sivistys ei voi eikä saa tarkoittaa naiivia pyrrhonismia, kaiken relativisointia ja irtautumista kansallisesta perinteestä, siitä mikä siinä on arvokasta. Tämä vain omana kommenttinani.

Joka tapauksessa kirjoittajan mielestä olisi pidettävä huolta siitä, että innovaatioyliopiston kehittämisen nimissä ei sorruttaisi yliopistojen sivistystehtävän laiminlyöntiin. Yleissivistävää koulutusta olisi vahvistettava ja tehtävä koko toisen asteen koulutuksen täysremontti, arvioi kirjoittaja.

Kortteinen puolestaan kuvaa muutamalla osuvalla konkreettisella tapauksella suomalaisen yhteiskunnan huikeaa muutosta. Muuankin haastateltava Koivukylässä oli suorittanut muutamassa vuosikymmenessä kulttuurisen matkan, jollaista Keski-Euroopassa oli tehty satoja vuosia. Kun OECD:lle lähetettiin suomalaista yhteiskuntaa koskevia tilastoja, ei niitä alussa meinattu uskoa oikeiksi.

Uusitalo pohdiskelee amerikkalaisen kulutuskulttuurin tuloa Suomeen ja markkinafundamentalismin vaikutuksia. Kaikki on ihan kiintoisaa, mutta teksti ei keskustele Kortteisen huomioiden kanssa, mikä voisi tehdä jutusta erityisen kiinnostavan ja erityisen suomalaisen.

Ehkäpä näiden suurten asioiden niin sanoakseni adekvaattiin kuvaukseen tarvittaisiinkin Veikko Huovisen kyvyt. Valitettavasti häntä ei enää ole sitä tekemään. Olisikohan joku nykykirjailijoistamme tällaisen tehtävän mittainen? Hmm…

Kaikesta ryöpytyksestä huolimatta Väinö Linna täytti aikoinaan kansalliskirjailijan mitat ja hyväksyttiin yleisesti siksi hahmoksi, joka kertoi ajasta totuuden. Kirjailija oli Suomessa, kuten myös Venäjällä, enemmän kuin kirjailija.

Mutta toki myös filosofeja tarvitaan. Uskon kuitenkin, etteivät he yksi eivätkä edes tällaisena erillisenä ryhmänä, hevin pääse kovin pitkälle aikakauden arvioitsijoina.

Ehkäpä taas tarvittaisiin usean päivän mittainen keskustelu, jossakin korpihotellissa, jonne koottaisiin sellainen porukka, jolla on edellytyksiä sekä nähdä maailmaa laajasti ympärilleen että keskustella aidossa totuuden etsinnän hengessä toisenlaisia lähtökohtia ja näkemyksiä omaavien kanssa.

Tämä ilmaisena vihjeenä kustantamoille.

What do you want to do ?

New mail