Uuden aikakauden aamussa

 

Mitä on olla suomalainen?

 

Eila Pennanen, Mongolit. WSOY 1966, 289 s.

 

Yrjö Niiniluoto (1900-1961), entinen Helsingin Sanomien päätoimittaja julkaisi sotien jälkeen kirjan yllä mainitulla otsikolla (ks. Vihavainen: Haun niiniluoto tulokset).

Tuo teos mainitaan tässäkin kirjassa, jonka keskushenkilö kirjoittaa esitelmää juuri tuosta aiheesta. Suomalaisuus on sattumoisin silloin juuri joutunut kriisiin.

Muistan hyvin tuon vuoden, jolloin kirja ilmestyi. Olin päässyt toisen opiskeluvuoteni alkuun ja asuin opiskelijakortteerissa Kruununhaassa. Nuorisoradikalismi nosti päätään, Ylioppilaslehteä pidettiin merkittävänä julkaisuna ja vaaleissa syntynyt eduskunnan vasemmistoenemmistö lupasi uutta, suurta aikakautta.

Suuri muutos siitä tulikin, syystä tai toisesta. Vaalitulos oli vain symboli. Itse asiassa juuri tuo vuosi 1966 on jonkinlainen rajapaalu vanhan ja uuden maailman välillä.

Taakse jäivät kirjojen ja elokuvien sensuuri, virallinen ahdasmielisyys, uskonto, isänmaallisuus ja kaikenkarvaiset ryhtiliikkeet. Edessä olivat tabujen kaatotalkoot, seksuaalinen vapautuminen, pasifismi, hedonismi ja kaiken kukkuraksi aivan uudelle tasolle noussut vauraus, urbaani konsumerismi.

Mutta suomalaisuus oli vanhastaan aina identifioitunut maalaiskansan köyhyyteen, askeettisuuteen, vaiteliaisuuteen, kerskailemattomaan sankaruuteen ja ylivertaiseen suorituskykyyn. Siitä oltiin ylpeitä.

Suomi oli pieni, mutta sitkeä, se oli urheilun suurvalta ja vaatimattoman ja vähäeleisen, mutta voittamattoman kansan tyyssija, joka huokui puolustuksellista sankaruutta ja puolusti aina lakia ja oikeutta väkivaltaa ja vääryyttä vastaan.

Kaikki tämä joutui nyt vaakalaudalle, joka keikahti toiseen asentoonsa suurten ikäluokkien, suuren muuton, märän sukupolven nautinnonhalun ja kaiken kukkuraksi vielä katastrofaalisesti laskevien urheilusuoritusten myötä.

Mitä itse asiassa oli olla suomalainen? Oli selvää, että nyt se merkitsi jo jotakin muuta kuin vielä kymmenen vuotta sitten, jolloin Niiniluoto oli kirjansa kirjoittanut.

Eila Pennanen kuvaa keski-ikäistä suomalaista sivistyneistöä kulttuurin murrosaikana. Mukana ovat rehtori vaimoineen, pappi, joka saa potkut kansanopiston rehtorin toimesta, seksuaalisesti vireä yksinhuoltajaäiti ja intiimiä suhdetta halajava nuori tiedenainen.

Nuo tuon ajan keski-ikäiset olivat vielä kaikki olleet sodassa, tässä tapauksessa jopa rintamalla, sotilaana tai lottana.

Sen lisäksi tulevat lapset, joiden seksuaalisuus on heräämässä ja jotka pitävät kotihippoja vanhempien poissa ollessa. Taisipa sekin muoti tulla juuri noihin aikoihin. Ja hipoissa tietenkin oltiin kunnon änkyrässä, kuten myös lehtori Liljeberg taannoin käsitellyssä kirjassa omilla kutsuillaan. Tämän kirjan aikuiset sen sijaan naukkailevat vain vähän viiniä.

Itse asiassa kirjan keskeinen teema on ehkä sittenkin seksi. Itse sana tuli kieleemme joskus 1960-luvun alussa, sanoisin. Korjatkoon se, joka muistaa tai tietää paremmin. Sitä ennen saatettiin sanoa filmitähdistä, että heillä oli ominaisuutta nimeltä ”sex appeal”. ”Seksi”-sanaa ei ollut suomessa lieneekö ollut amerikassakaan (eräs englannin kielen muoto).

Hupaisaa kyllä, ei tuota sanaa eikä sen johdannaisia ole myöskään ”Nykysuomen sanakirjan” vuoden 1993 painoksessa, joka lienee kopio vanhemmasta laitoksesta.

Sen sijaa seksiä ja siitä johdettuja sanoja on leegio ”Suomenkielen perussanakirjassa” vuodelta 2001. Tässäpä osviittoja niille, jotka haluavat selvittää, milloin seksi tuli Suomeen.

Yhtä kaikki, lasten seksuaalisuudesta ja ”hipoista” ollaan tietenkin kovin huolissaan. Samaan aikaan aikuiset elävät vaikeassa puutteessa, tyydyttämättömässä suhteessa.

Rehtori-ääliö on kyllin saamaton ollakseen ryhtymättä nuoreen tiedenaiseensa, joka ei puolestaan myöskään onnistu häntä viettelemään. Yhtä lailla tyhjiin raukeaa rehtorin vaimon yritys päästä läheisempiin väleihin papin kanssa.

Hohoijaa. Sananmukaisesti saamattomia idiootteja ovat tässä miestomppelit, jotka eivät ymmärrä naisen merkkikieltä. Tässä vaiheessa ei mitään ”metoo”-sekoilua ollut vielä keksitty, joten jotakin muuta olisi ollut odotettavissa. Tämän luvun tekijä on otsikoinut ”Farse triste”.

Entäpä se Suomi ja sen kohtalo?

Kun rehtori saa puheensa valmiiksi, hän julistaa, että maailma on menossa katastrofia kohti, mikä oli epäilemättä ajankohtaista. Siihen aikaan siitä oltiin vielä

 huolestuneita.

Mitä suursodan jälkeen tulisi ei todennäköisesti ollut mieltä ylentävää. Jonkinlainen maailmanhallituksen johtama uusi maailma toki mainitaan mahdollisuuksien joukossa.

Mitä suomalaiset siinä maailmassa sitten tekevät? Vastaus kuuluu, että he taistelevat olemassaolostaan.

Mutta ihmiset saavat elää vain sillä ehdolla, että yhteen ääneen tunnustavat syntinsä: me ihmiset olemme virheellisiä, meissä on tekovika. Meidän täytyy tunnustaa se.

Paradoksaalisesti rehtori keksii, että säilyttääkseen suomalaisuutensa, suomalaisten tehtävä n olla mahdollisimman vähän suomalaisia.

Mihin tämä liittyy, jää epäselväksi, mutta suomalaisuuteen on rehtori yllättävästi havainnut liittyvän salaista hyökkäävyyttä, kummallista kyllä. Se ilmenee joskus yllättäen, kun vaikenemisen jälkeen jotkut pimahtaneet suorittavat väkivaltaisia tekoja.

Entäpä ne mongolit? Huolimatta japanilaisiin ja heidän suorituksiinsa kohdistuvasta ihailusta, suomalaiset eivät missään tapauksessa halua tunnustaa sukulaisuuttaan mongoleihin, minkä joku julkisuushakuinen tutkija (eli tiede) katsoo taas kerran todistaneensa.

Tuohon aikaan Aasia oli vielä katastrofin symboli ja nobelisti Gunnar Myrdal katsoi, että Intian häviäminen maan pinnalta ei merkitsisi maailman taloudelle mitään.

 Kiina oli synonyymi suurille nälänhädille ja esitti samaan aikaan absurdin egalitaarista, joskin tyhmimpien radikaalien mielestä samalla äärimmäisen oikeudenmukaista maata, jonka tulevaisuus antoi aihetta pessimismiin.

Vanhastaan mongolirotua pidettiin Euroopassa alempiarvoisena. Älykyystutkimukset, jotka näyttävät osoittavan, että se keskimäärin on lahjakkaampaa kuin valkoinen rotu, eivät vielä olleet ilmestyneet. Sanalla sanoen, mongolisuus tarkoitti alemmuutta.

Suomi halusi silloinkin kuulua länteen, mihin se kulttuurinsa puolesta kuuluikin. Silti se sijoittui joka tapauksessa myös kulttuuripiiriien rajalle, mikä tässäkin kirjassa huomataan. Rotu ja rotuhygienia ovat kirjassa vielä normaaleina pidettyjä asioita, mutta niille ei anneta erityisempää arvoa ja rotututukimuksen epätieteelliset muodit ymmärretään kyllä.

Mainittakoon kuitenkin, että esimerkiksi kallonmittausindeksejä käytettiin yhä tutkimuksissa, erityisesti Neuvostoliitossa. Eihän niitä metodeja siihen naikaan kovinkaan paljon ollut ja sekin oli tyhjää parempi.

”Mongolit” on tietenkin ironinen nimi. En muista, millaisen vastaanoton kirja sai, luulenpa, että sitä yleensä kehuttiin. Eila Pennanenhan oli arvostettu nimi, joka osasi kirjoittaa ajan hengessä lankeamatta silti äärimmäisyyksiin.

Suomalaista sivistyneistöromaania on kaipailtu jo iät ja ajat. Muuan sellainen se on tämäkin, mutta eihän siitä Pohjantähden vastineeksi ole. Ajan henkeä sieltä kyllä huokuu, kuten itse kukin nuo ajat elänyt ymmärtää.