Kovia aikoja

 

What do you want to do ?

New mail

Karjalainen näkökulma

 

Pekka Vaara, Viena 1919-1922, Kun neuvostovalta tuli Karjalaan. Docendo 2020, 400 s.

 

Itä-Karjalan ja erityisesti sen -nyt satavuotiaan- autonomisen alueen historiasta alkaa meilläkin olla varsin runsaasti tutkimusta. Vielä 1980-luvulla tilanne oli aivan toinen ja muistelmien ohella suomalainen lukija saattoi luottaa lähinnä Mauno Jääskeläisen ja Stacy Churchillin sinänsä hyviin tutkimuksiin.

Nyt on esimerkiksi ns. heimosotia jo tutkittu varsin kattavasti. Etenkin Jouko Vahtola ja Jussi Niinistö ovat niihin perehtyneet ja viimeksi Roseliuksen ja Silvennoisen Villi itä on lisännyt asiaan oman tärkeän näkökulmansa. Mirko Harjulan teokset ovat niinikään tässäkin kohden korvaamattomia.

Kun luetteloon lisätään Markku Kangaspuron ja Sari Autio-Sarasmon väitöskirjat, tuntuukin alueen historia vuosina 1917-1922 varsin perinpohjaisesti kalutulta.

Itse asiassa sinne jää vielä paljonkin tutkimattomia tai huonosti tutkittuja alueita ja väitöskirjojakin on vielä syytä odottaa. Suurten terrorin aika 1930-luvulla on vielä sitten oma lukunsa ja voimme tervehtiä ilolla sitä, että sitä aletaan nyt tutkia projektin voimin.

Pekka Vaara on myös kirjoittanut Itä-Karjalan historiasta ja hänen aiempaa teostaan on tällä palstalla käsiteltykin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=legioonien+aika ).

Jos kysytään, mitä ihmettä Vaara vielä luulee tähän voivansa lisätä kaikkiin noihin tutkimuksiin, voisi vastaus lyhyesti olla se, että hän antaa asioille karjalaisen näkökulman. Asia on sikälikin luonteva, että hän itse polveutuu itäkarjalaisesta suvusta.

Näkökulmalla todella on historiassa myös merkitystä ja siitä voi vakuuttua, kun lukee kirjan. Asia on näet niin, että Itä-Karjalan kansalla todella oli jo tuohon aikaan oma näkökulmansa asioihin noina kohtalon hetkinä, vaikka sitä ei aina oteta vakavasti.

Kansa oli toki suureksi osaksi valistumatonta eikä usein kyennyt ymmärtämään valtiollisen tai kansainvälisen tason asioita, mutta älymystö tai aktivistit saivat kyllä huomattavaa vaikutusvaltaa ja joukot lähtivät enemmän tai vähemmän innostuneina niiden mukaan.

Intoa oli omiaan lamauttamaan aineellinen niukkuus, joka paheni liki absoluuttiseksi kurjuudeksi samaan aikaan, kun bolševikkien talous- ja yhteiskuntapolitiikka eli sotakommunismi romahti ja nälänhätä ja energiapula halvauttivat koko maan. Henkiin jäämisestä tuli ykkösprioriteetti.

Juuri siihen aikaan sijoittuu Karjalan kansannousu 1921-1922, jota usein pidetään viimeisenä niin sanotuista heimosodista. Tälle näkemykselle on katetta sikäli, että Suomesta tuli innokkaista auttajia ja täältä myös järjestettiin aseita ja muuta materiaalia. Sekä kapinoitsijoiden että auttajien into lopahti pian, nälän ja pakkasen kurjuudessa. Puna-armeija sentään saavutti tavoitteensa, mutta kalliilla hinnalla.

Tuossa vaiheessa bolševikkivalta viimeistään vakiinnutettiin Karjalassa. Vuosina 1919-1920 olikin ollut aika, jolloin valta alueella oli karjalaisten itsensä käsissä. Liittyminen Suomeen oli valveutuneimman väen keskuudessa suosittu ajatus, jota tosin oli pehmennettävä selittämällä, että pyrittiin itsenäisyyteen. Sen jälkeen valtiollisesta yhteydestä voitaisiin päättää.

Toki bolševikit olivat alusta pitäen pyhästi luvanneet kunnioittaa kaikkien kansojen itsemääräämisoikeutta, mutta kuten tunnettua, ajat muuttuvat. Joutuivathan bolševikit luopumaan kaikista muistakin periaatteistaan mikä ei toki ihme ollut. Realismi opitaan vasta vallankumousten jälkeen, ennemmin tai myöhemmin.

Moskovasta katsoen Vienan kapinassa oli kyse niin sanotusta banditismista, jota samaan aikaan esiintyi lähes kaikilla rajaseuduilla. Yleensä kyse ei ollut varsinaisesta rosvoilusta sen itsensä vuoksi, vaan poliittisesti motivoituneista ryhmistä, jotka halusivat bolševikkivallan kukistamista ja koettelivat sen kykyjä.

Keväällä 1921, sotakommunismin romahtaessa ja Kronstadtin matruusien noustessa kapinaan, Neuvosto-Venäjä oli heikoimmillaan ja oli kovin huonossa kunnossa vielä vuoden kuluttuakin, kun se yritti järjestellä suhteitaan länsivaltoihin keväällä pidetyssä Genovan konferenssissa.

Karjalan kansannousu sattui samaan aikaan kun kongressia valmisteltiin ja kun sekä karjalaiset että suomalaiset vielä halusivat antaa kapinan Kansainliiton käsiteltäväksi, sen merkitys paisui jo suureksi ja Moskovasta uhattiin Suomea avoimesti sodalla. Trotski piti silloin tunnetun puheensa, jossa esitti skenaarion siitä, miten baškiiriratsuväki kostaisi jokaiselle helsinkiläiselle porvarille erikseen yrityksen estää neuvostovallan nousu ylös alhostaan.

Virallinen Suomi sulki itärajansa ja kielsi olevansa kapinan takana, mikä oli tottakin. Sisäministeri Ritavuori sai maksaa tämän politiikan hengellään ja kaiken kaikkiaan tämän sinänsä pienen konfliktin psykologinen vaikutus näyttää olleen hyvin suuri. Kuuluihan sen jälkipuintiin myös AKS:n perustaminen. Se on syytä muistaa myös sekä Läskikapinan että Varsovan reunavaltiosopimuksen taustalla.

Hurmahenkisille nuoriso-aineksille kansannousu oli ollut pyhä sota ja suuren symbolisen merkityksen se sai myös rajan itäpuolella, jossa erityisesti Toivo Antikaisen johdolla suoritettu Kiimasjärven valtaus sai kulttimaineen. Antikaisen nimi loistaa yhä Petroskoilaisissa katukilvissä.

Kaikissa noissa ns. heimosodissa vastakkain olivat yleensä ennen muuta suomalaiset keskenään, punaiset ja valkoiset. Sen lisäksi karjalaisten toimintaympäristössä oli ajoittain mukana niin valkoisia kuin punaisiakin venäläisiä ja lisäksi liittoutuneita, brittejä ja heidän joukkojaan, muun muassa serbejä.

Karjalaisten rooli näissä vaiheissa on jälkipolvien silmissä yleensä päässyt hämärtymään, vaikka kysymys sentään oli heidän maastaan ja he myös olivat kyllin aktiivisia ja kykeneviä onnistuakseen ajoittain jopa torjumaan viholliset, muun muassa paroni von Tiesenhausenin johtaman rankaisuretkikunnan.

Kuten Marina Vituhnovskaja on todennut, karjalaisten keskuudessa nationalismi ei ollut vielä ehtinyt kypsään vaiheeseensa ja oli saavuttanut lähinnä älymystön, jota alueella oli vielä vähän. Sen merkitystä ei kuitenkaan pidä ignoroida. Kyllä karjalaisten omista kansallisista pyrkimyksestäkin on syytä puhua, ei niitä voi selittää pelkiksi suomalaisten juoniksi.

Sitä paitsi suomalaiset ja karjalaiset olivat osittain myös vastakkain, kuten tapahtui erityisesti ns. Karjalan rykmentin tai legioonan (”otraatan”) aikana. Tuon kansalaissodan ja intervention lyhyen aikakauden poliittiset asetelmat muuttuivat niin usein ja niin perusteellisesti, että aikakautta käsittelevät kirjatkin voivat joskus vaikuttaa kovin sekavilta.

Tämä ei koske Vaaran kirjoja. Luen hänen suureksi ansiokseen sen, että kirjojen karjalainen näkökulma selkeyttää myös lukijan kannalta muutosten ja niiden merkityksen ymmärtämistä. Aivan liian usein on historiankirjoituksessa karjalainen näkökulma sekoitettu bolševistiseen ja venäläiseen tai sitten suomalaiseen, kuten erityisesti ennen sotia tehtiin.

Tuo näkökulma ansaitsee kuitenkin tulla esitellyksi omana itsenään ja mielestäni tekijä on tässä onnistunut poikkeuksellisen hyvin. Kirjojen kääntäminen venäjäksi olisi hyvä idea. Siinä tapauksessa niissä kyllä olisi syytä olla lähdeviitteet ainakin sellaisissa paikoissa, joissa nojataan suomalaiseen tutkimukseen, jota ei venäjäksi ole saatavilla. Ja sitähän riittää.

Ehkäpä jokin lyhennetty laitos voisi tulla kysymykseen?

Karjalan kysymys

 

Hyvä kirja väärällä nimellä

 

Pekka Nevalainen, Lunastamaton Viena. Suomalaiset siirtomaaherroina 1918-1920. SKS 362 s.

 

Liian aikaisin edesmennyt Pekka Nevalainen oli itsenäisyytemme alkuvuosien itäisen siirtolaisuushistorian lyömätön asiantuntija, jonka työn ansiosta käsityksemme noista asioista on tullut vankalle pohjalle.

Myös niin sanottujen heimosotien historia on myös Neuvostoliiton romahduksen jälkeen kirkastunut, kun niitä on voitu tutkia myös venäläisten arkistojen kautta.

Venäjällä aiemmin vallinnut suorastaan karikatyyrisen vääristynyt kuva noista asioista alkoi sekin jo päästä asialliselle pohjalle, kunnes tunnetut viime aikojen poliittiset tapahtumat näyttävät alkaneen viedä kehitystä taaksepäin. Yleisen elämänkokemuksen mukaan totuus ei kuitenkaan kuole poliitikkojen pahoinpitelyihin, vaikka saattaakin jäädä henkihieverissä makaamaan.

Suomen niin sanottua heimosotia on siis tutkittu viime vuosikymmeninä varsin ahkerasti. Vanhempien tutkijoiden, sellaisten kuin Jukka Nevakiven, Stacy Churchillin ja Mauno Jääskeläisen työtä on jatkettu ja käsityksiä olennaisesti tarkennettu. Nevalaisen ohella mainittava on etenkin Jouko Vahtolan, Nick Baronin, Pekka Vaaran, Mirko Harjulan ja Jussi Niinistön nimet.

 Sen lisäksi asiaan liittyviä tärkeitä ulottuvuuksia on kosketeltu monissa muissa teoksissa, esimerkiksi Suomen ulkopolitiikkaa ja äärioikeistolaisuutta käsittelevissä tutkimuksissa.

Luulen kuitenkin osuvani oikeaan, mikäli sanon, että yleisessä tietoisuudessa koko Karjalan kysymyksen historia on jäänyt käsittämättömäksi, harmaaksi alueeksi, joka kuitataan parilla lauseella ja jonka tapahtumien kronologiastakaan ei suurella yleisöllä ole mitään käsitystä.

Historian lukeminen väärin päin on synti, jota tässäkin asiassa on ollut tapana tehdä vailla tolkkua tai katumusta. Koko asia on kerta kaikkiaan kuitattu detaljina, jollaisten ei sovi antaa häiritä suuria kertomuksia, jotka liittyvät esimerkiksi Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteisiin, oikeiston ja vasemmiston taisteluun tai vastaavaan.

Niinpä itse karjalaisten näkökulma on yleensä laiminlyöty, poikkeuksena Pekka Vaaran teokset (ks. Vihavainen: Haun pekka vaara tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Nevalainen on myös ottanut karjalaisen näkökulman keskeiseksi ja hänen kirjansa laajentaa jonkin verran myös Pekka Vaaran luomaa kuvaa.

Myös Nevalaisen fokus on paikan päällä tapahtuneissa asioissa, ei niinkään Ritarikadun viraston pöytien takana tai eduskunnan lehterillä, kuten kirjan nimestä voisi päätellä. Itse asiassa virallinen Suomi oli näissä Itä-Karjalan asioissa pitkälti reagoijan roolissa. Siihen yrittivät vaikuttaa niin heimohenkiset aktivistit ja vehkeilijät kuin itse karjalaiset, Saksasta, Englannista, suomalaisista punikeista ja Venäjästä puhumattakaan.

Kannattaa muistaa, että se, mitä tässä kirjassa tapahtuu, sijoittuu Venäjän kansalaissodan aikaan, jolloin aluksi vielä sodittiin ympärysvaltojen ja keskusvaltojen välillä ja sen jälkeen elettiin intervention ja paikallisten sotaherrojen toiminnan aikaa.

Vielä kansalaissodan jälkeenkin olivat Neuvosto-Venäjän raja-alueet kaikkialla kirjavanaan niin sanottuja bandiittien/valkobandiittien joukkoja, jotka ahdistelivat paikallisia vallanpitäjiä. Sanaa ”bandiitti” ruvettiin Venäjällä käyttämään myös Karjalassa toimineista ns. neuvostovallan vastaisista aineksista.

Helposti unohtuu nykyään myös se, mitä Mannerheim oikeastaan tarkoitti ns. miekkavalallaan ja mihin koko asia liittyi. Tuon julistuksen retoriikkahan oli, kuten sen tekstistäkin selviää, suunnattu bolševikkien auliisti kaikille kansakunnille ja siis myös karjalaisille jakelemia lupauksia vastaan -niiden ”arvo tunnettiin”.

Aleksanteri I:n Napoleonin hyökkäyksen jälkeen antamaa manifestia mukaillen Mannerheim selitti, ettei panisi miekkaansa tuppeen ennen kuin viimeinenkin vihollissoturi ”ja huligaani” olisi ajettu maan rajojen ulkopuolelle. Tämä koski myös Itä-Karjalaa. Sen itsemääräämistä ei tarvinnut ottaa vastaan ”armopalana”, vaan alue jo kuului Suomeen veren vahvistamin sitein. Kyseeseen tuleva Suomi oli kuitenkin valkoinen, eikä punainen Suomi.

Itse asiassa Mannerheimin mielenkiinto koko heimoasiaa kohtaan oli lähinnä olematon ja miekkavalaakin voi pitää vain repliikkinä ajan hybridisodassa, jossa ei lupauksia ja uhkauksia säästelty.

Karjalaisten näkökulmasta bolševikkien lupaus oikeudesta päättää itse valtiollisesta yhteydestä oli tervetullut. Enemmän tai vähemmän itsenäinen Karjala olikin aluksi vienalaisten tavoitteena.

 Asian merkitystä ei kuitenkaan kansan keskuudessa ymmärretty kansallisesti valveutunutta pientä eliittikerrostumaa lukuun ottamatta. Tämä on luonnollista, kun ajattelee, että ylivoimaisesti suurin osa kansaa oli vielä lukutaidotonta.

Sitä paitsi myöskään tuolla valistuneella kansanosalla ei ollut mitään realistista käsitystä siitä, oliko Itä-Karjalalle tosiasiassa mahdollista irtautua Venäjästä ja mikä noiden Mannerheimin mainitsemien lupausten todellinen arvo mahtaisi olla. Helsingissä asiat sentään ymmärrettiin paljonkin paremmin, ainakin hallituksessa ja ulkoministeriössä.

Venäjä ei ole koskaan niin heikko, kuin toivotaan, sanoo vanha viisaus, joka lienee peräisin Otto von Bismarckilta. Yhä uudelleen tuollaisen toiveajattelun varaan kuitenkin yritetään rakentaa ja saadaan sitten katkerasti pettyä.

Nevalainen kuvaa tarkoin ja kiinnostavasti monien Vienassa toimineiden vaikuttajien pyrkimyksiä ja kohtaloita.

Usein on jäänyt suorastaan huomiotta, että siellä käytiin myös sisällissotaa. Suhteellisen pieni osa vastusti aselölisesti karjalaista ”otraataa” ja sittemmin myös niin sanottua Hilippälän hallitusta. Kannattajia oli enemmän, mutta sotaväsymys ja nälkä lamauttivat vähitellen toiminnan.

Vuoden 1920 karjalainen sisällissota, johon osallistui myös suomalaisia punikkeja, lienee tämän historian vähiten tunnettu luku. Joka tapauksessa se oli sota, johon Itä-Karjalan väliaikainen hallitus, joka tosiaan oli syntynyt vienalaisten toimesta ja edusti heitä, eikä sumalaisia, osallistui omalla armeijallaan ja aluksi pärjäsikin.

Vuonna 1920, ennen Tarton rauhaa ja vielä sen jälkeen karjalaiset sitten jo näkivät ainoan toivonsa Suomessa, joka pelasti heidät nälkäkuolemalta.

Rutiköyhä ja itsekin nälkäinen Suomi panosti melkoisen summan vienalaisten auttamiseen, olihan takuuna Vienan kansallisomaisuus. Ymmärrettävästi rahat menivät kuin Kankkulan kaivoon, mutta silti homma osoittautui halvemmaksi kuin Aunuksen onnettoman retkikunnan rahoittaminen.

Mitä siirtomaasuhteeseen tulee, on viittaus kolonialismiin mielestäni tässä yhteydessä täysin sopimaton, niin muodikas ja ”klikkausseksikäs” kuin se onkin. Sen sijaan tekijän käyttämä irredenta-termi on parempi, mutta sekin sopii kuvaamaan vain kansallisten piirien ymmärrystä siitä, millainen isänmaa oikeastaan oli, oliko se esimerkiksi tuo myyttinen, myös Itä-Karjalan käsittävä Suur-Suomi vai oliko se vain se tynkä-Suomi, joka sitten syntyi Tarton rauhassa.

Suomessa herätti Karjalan kohtalo eri kansalaispiireissä erilaisia tunteita, mutta vastuullisissa päätöksenteon piireissä se sentään kyettiin asettamaan oikeisiin mittasuhteisiinsa, vaikka sinänsä perustellut veljeskansan avunhuudot sysättiinkin syrjään radikaalin nuorison suuttumukseksi.

Uusimmat Venäjällä nykyään esiintyneet yritykset puhua noista heimosodista -ei pelkistä heimosotaretkistä- Suomen ja Venäjän välisinä sotina, ja Suur-Suomiaatteesta Suomen valtiollisena politiikkana ovat kaikuja bolševistiselta ajalta, jolloin historia puristettiin ja venytettiin surutta Suurta Asiaa palvelevaan Prokrusteen vuoteeseen.

Venäjän vallankumous synnytti silloin taas kerran ”kansojen kevään”, jolloin kaikki näytti mahdolliselta ja toivotut ja todelliset asiat sekoitettiin toisiinsa. Samanlaista henkeä näyttää nytkin olevan ilmassa ja täytyy vain toivoa, että vastuullisissa asemissa olevat säilyttäisivät päänsä edes yhtä kylmänä kuin se Suomen hallitus ja eduskunta, jotka vuonna 1920 solmivat Tarton rauhan.

Huonostihan se silloinkin meni, mutta olisi se voinut mennä vielä paljon huonomminkin.

 

Legioonien aika

Legioonien aika

Pekka Vaara, Viena 1918. Kun maailmansota tuli Karjalaan, Docendo 2018,352 s.

Pekka Vaaran kirjan kannessa on nuorukainen, yllään englantilainen uniformutakki ja päässään koppalakki, jossa on kokardina kolmiapila. Sellaisenhan kohtaamme usein Irlannissa, jolloin se on väriltään vihreä.

Vihreä se oli tämäkin, biljardipöydän verasta leikattu kokardi ja nuori mies kuului joukkoon, jonka johtaja, eversti Woods kutsui sitä nimellä Royal Irish Karelians.

Yleensä puhuttiin kyllä, ainakin virallisemmin, Karjalan legioonasta eli venäläisittäin otrjadista, joka karjalaksi vääntyi usein muotoon otraata. Muitakin muotoja oli.

Karjalan legioonaa ei pidä sekoittaa Muurmannin legioonaan, joka kyllä vaikutti saamaan aikaan samalla seudulla. Jälkimmäinen, jota muun muassa Jukka Nevakivi on seikkaperäisesti kirjassaan käsitellyt, koostui tunnetusti suomalaisista punaisista, kun taas otraatan väki oli karjalaista.

Tuskin paljon erehdyn, jos sanon, että yleisessä tietoisuudessa, mitä se sitten lieneekään, on kuva ns. heimosotaretkistä aika sumuinen ja ne mielletään sarjaksi suomalaisten joukkojen aggressiota Itä-Karjalassa, tavoitteena Suur-Suomen perustaminen eli tuon alueen liittäminen Suomeen. Niitä vastassa olivat sitten bolševikit.

Tässähän sinänsä ollaankin oikeassa. Kysymys kansallisesta itsemääräämisoikeudesta oli myös Karjalassa ja Suomessa päivänpolttava silloin, kun Euroopan rajat vedettiin kokonaan uusiksi ja kansojen kevättä julistettiin. Muuta olisikin ollut vaikea kuvitella.

Suomen voimavarat tällaiseen yritykseen olivat kuitenkin erittäin heiveröiset ja jo muutaman sadan miehen lähteminen yli rajan oli vaikeasti hoidettava toimi, jolla sitä paitsi ei suinkaan ollut yksimielistä kannatusta edes sotilaspiireissä.

Suomalaisten hyväuskoinen kuvitelma siitä, että Saksa olisi ollut kiinnostunut tästä asiasta, sai täyden tyrmäyksen kuten myös myöhempi yritys turvautua brittien apuun. Britit suorastaan sotivat sellaisia yrityksiä vastaan.

Molemmilla tahoilla uskottiin, että Suomen on syytä pysyä kaukana Muurmannin radasta, mikäli se halusi säilyttää itsenäisyytensä. Saksalaiset uskoivat myös, että kannaksella kannattaisi rajaa siirtää länteen, jotta siitä tulisi kestävä.

Tällaista linjaa voisi nimittää paasikiveläisiksi, vaikka Paasikivi itse olikin aikoinaan varsin kiinnostunut Itä-Karjalan saamisesta. Joka tapauksessa sellaisen asenteen omaksuminen edellyttää kylmää järkeä, joka on tiettyinä aikoina ollut erityisen niukka luonnonvara.

Suomen ja Venäjän suhteista vuosina 1918-1922 on paljon hyvää tutkimusta. Jouko Vahtola on tarkoin tutkinut niin vuoden 1918 retket kuin vuoden 1919 Aunuksen retken suomalaisten lähteiden osalta, Mirko Harjula on puolestaan selvittänyt suomalaisten punikkien roolin näissä tapahtumissa ja Jussi Niinistö on julkaissut yleisesityksen heimosodista.

 Muistelmia on vuosisadan mittaan ilmestynyt paljonkin, yllättäen myös varsin myöhään tapahtumien jälkeen. 1960-luvuilla näki päivänvalon pari erityisen kiinnostavaa muistelmakirjaa ja vasta aivan hiljattain julkaistiin karjalaisen otraatan komentajan, eversti Woodsin muistelmat (ks. blogi 19.8.2011).

Tuon viimeksi mainitun joukon historia on kuitenkin jäänyt aika lailla varjoon ja sen vuoksi tässä käsitelty teos täyttääkin merkittävän aukon.

Britit uskoivat Muurmannin ja siellä olevien varastojen olevan suurten, Suomessa majailevien saksalaisjoukkojen uhkaamia ja pelkäsivät ennen kaikkea saksalaisten voivan perustaa Muurmannille sukellusvenetukikohdan.

Suomalaiset nähtiin luonnollisesti saksalaisten liittolaisina eikä suotta nähtykään ja niinpä, perinteiseen brittiläiseen tyyliin, värvättiin alkuasukkaista joukkoja näitä vastustamaan.

Karjalaisten, samoin kuin suomalaisten punaisten halu liittyä joukkoihin oli suuri jo pelkästään sen takia, että se oli ainoa tapa säilyä hengissä seudulla, jossa kylmä ja nälkä ahdistelivat niin omia kuin vieraita.

Otraatalle löytyi kotimaisiakin päällysmiehiä, kuten tunnettu Iivo Ahava ja Riiko Lesonen (Grigori Lesojev/Ležijev). Jäseniksi saatiin nopeasti muutama sata nälkäistä karjalaista ja mukana pidettiin ilmeisesti koko ajan myös ns. kuolleita sieluja, mikä lievitti alueen nälänhätää.

Englantilaisten lämpimät uniformut (talvella jopa lammasnahkaturkit) ja pisketit purkkilihan kera olivat parasta propagandaa suomalaisille punikeille, jotka palelivat ryysyissään ja söivät nälkäänsä hevosia.

Karjalaisilla asiaan liittyi myös jonkinlainen kansallinen pahastuminen, jonka laatu ei vielä Vaaran kirjastakaan tullut ihan selväksi. Ihmisiä sen takia ainakin tapettiin suurella innolla.

Pienet suomalaiset vapaaehtoisjoukot, Malmin ja sittemmin Kuisman johtamat muutama sata miestä eivät voineet tarjota muuta kuin luoteja, joita kyllä auliisti pumpattiinkin vihamielisiin ja sellaisina pidettyihin ihmisiin. Toiminta oli jopa niin tolkutonta, ettei käsiin saatuja vihollisia maltettu ensin edes kuulustella.

Ilmeisesti karjalaisen otraatan miesten motiiveihin kuului myös kosto, joka sitten näyttää vaikuttaneen tälläkin alueella vielä vuosia eteenpäin.

Riiko Lesonen murhattiin rajalla niin myöhään kuin syksyllä vuonna 1923. Samalla murhattiin rajavaltuutettu Lavrov, jolla oli diplomaattistatus.

Asiasta nostettiin Venäjän lehdissä melkoinen haloo ja siitä näytti jo kehittyvän diplomaattinen selkkaus juuri samaan aikaan kuin ns. Hampurin lokakuun kapinayritys olisi aloittanut sisällissodan Saksassa. Kun jälkimmäinen nopeasti lässähti, ei murhajutustakaan paisunut sen isompaa. Oliki asioilla yhteyttä, en tietenkään tiedä.

Vaara kertoo, että murhaajat olivat salakuljettajia, mikä saattaa pitää paikkaansa. Joka tapauksessa ainakin suomalaiset epäilivät, että siinä olisi makseltu otraatan aikaisia kalavelkoja.

Kiinnostava ja vähälle huomiolle jäänyt dokumentti on karjalaisten Englannin kuninkaalle lähettämä kirje, jossa imperiumia pyydetään ottamaan Karjalan suojelualueekseen.

Siitä ei sitten tullut mitään ja Yrjö tuskin lienee edes lukenut koko dokumenttia. Kuitenkin myös se osaltaan heijasti niitä karjalaisten tuntoja, joissa sekä venäläiset että suomalaiset leimattiin saalistajiksi ja sortajiksi.

Karjalaiset patriootit, niin Suomessa kuin Veräjällä, kammoksuivat ajatusta, että karjalainen kansa hukkuisi monikulttuuriseen Venäjän kansainmereen.

Näin siinä sitten kuitenkin kävi ja jopa erittäin nopeasti. Vielä vuonna 1920 perustettu Karjalan työkansan kommuuni oli karjalaisenemmistöinen, mutta kun siitä muodostettiin Karjalan autonominen neuvostotasavalta vuonna 1923, olivat karjalaiset siellä jo vähemmistönä.

Nykyään karjalaiset ovat monikansallisen Venäjän nopeimmin assimiloituva kansanryhmä, jonka kieltä käyttää äidinkielenään vai pikkuruinen vähemmistö.

Vaara käyttää aika paljon palstatilaa referoidessaan olemassa olevaa tutkimusta, mikä onkin tarpeen suuren kuvan luomiseksi ja ilmeisesti oikea ratkaisu. Kannattaa lukea.

Kulttuurin kukkatarhat

Kulttuurin tarhoissa

Pekka Tarkka, Onnen Pekka. Muistelmia. Otava 2018, 575 s.

Kävin lauantaina Rantasalmella Putkisalon kartanossa, maatilapäivillä, vai mikä sen tilaisuuden nimi nyt oli.

Kymmenet lampaat seurasivat kiinnostuneen näköisinä ohimarssiani ja kun niille hieman mäkätin, nousivat loputkin noin sata yksilöä makuuksiltaan ja alkoivat lähestyä minua, kuka hölkäten, kuka käymäjalkaa, jokainen samaan pisteeseen, eli siis silmiini kiinteästi tuijottaen.

Ymmärsin heti, että tässä oli kuva journalismin kentästä. Yksi asia kerrallaan valtaa aina koko lauman mielenkiinnon. Mikään individualismi ole sen jäsenille henkisesti mahdollista. Ehkäpä sellaista ei edes suvaittaisi, en tiedä. Näyttäisi kuitenkin olevan ilmeistä, että käyttäytymismalli on ennen muuta vapaaehtoisesti omaksuttu, luonnostaan lankeava.

En ole ihan varma, miksi lauma kiinnostui juuri minusta niin suuresti. Ehkäpä ihmisen harjoittama mäkätys herätti aitoa uteliaisuutta tai ehkäpä se haistoi kuolleiden lajitoveriensa jäänteitä kädessäni olevasta muovikassista. Aitoa intellektuaalista mielenkiintoa se tuskin varsinaisesti oli.

Historia on täynnä suuria journalisteja. Sellaisiksi lasken ennen muuta ne esseitä ja kirjoja kirjoittavat henkilöt, joiden nimet löytyvät yhä uudelleen sellaisista julkaisuista kuin Times Literary Supplement, New York Review of Books tai venäläiset ns. paksut lehdet, joiden historia alkaa Puškinin Sovremennikista.

Journalistit jopa muuttavat joskus maailmaa, mikä ei ole välttämättä hyvä asia. Lenin merkitsi ammatikseen literator, joka tässä tapauksessa on käännettävä lehtimieheksi. Oikeastaanhan hänellä ei ollut mitään ammattia, vaikka muodollinen, joskaan ei ehkä asiallinen pätevyys edes juristina tulikin hankittua.

Maailman muuttaminen ei kuitenkaan voi olla toimittajan varsinainen tehtävä, mikä seikka on nykyään tainnut lopullisesti hämärtyä. Kehitys tähän suuntaan voimistui suurin harppauksin 1970-luvulta lähtien eikä paluuta niin sanoakseni normaalitilaan ole näkyvissä.

Kun kuitenkin ajattelen noita suuria journalisteja -englanniksi heistä käytetään nimitystä public intellectuals- huomaan heti, että vain aniharva heistä on vain pelkkä toimittaja ja tuskin kukaan lienee tehtäväänsä pätevöitynyt missään toimittajakoulussa.

Kyseessähän on lahja, joka saadaan Jumalalta, kuten Josin Brodski sanoi (ot Boga), tarkoittaen siis luonnonlahjakkuutta. Syntyessään kukaan ei ole tähtijournalisti, mutta sellaisesta, jolla ei tiettyjä synnyinlahjoja ole, on myöskään turha sellaista yrittää kouluttaa.

Tällä kertaa rajoitan journalistin käsitteen käytön niihin, jotka kirjoittavat kulttuuripalstoilla, taustoistaan huolimatta.

Muilla palstoilla on varmaankin omat virtuoosinsa, jotka saattavat hyvinkin olla vain ja ainoastaan journalistioppilaitosten tähtipäästökkäitä. Kulttuurin puolella näin tuskin on.

Hesaria yli puoli vuosisataa seuranneena muistuvat mieleen sen suuret ajat, jolloin tuntui mahtavalta näyttää parin kilon painoista pakettia tuttaville vaikkapa Moskovassa, jonne se tuli viikon viiveellä, mutta tuli kuitenkin.

Kyseessä ei ollut pelkästään lehden koosta ja levikistä (puoli miljoonaa!), jotka tekivät siitä kansainvälisestikin merkittävän. Sen sivuilta löytyi myös parhaiden alansa taitajien ja tietäjien kirjoittamia esseitä ja katsauksia sekä kirja-arvosteluja. Mukana oli niin kotimaisia kuin ulkomaisia kykyjä.

Suomen ja maailman historian tutkimuksen merkittävät uutuudet saattoivat etenkin sunnuntain lehdessä saada palstatilaa puolet A2 kokoisesta sivusta ja enemmänkin. Myös debatille olli tilaa eikä lehti ollut jämähtänyt yksisilmäiseen oikeaoppisuuteen, vaikka sitäkin saattoi sieltä löytää.

Toki kirjoittajissa oli siis mukana sekä selviä poliittisia änkyröitä että myös lahjattomia jonninjoutavuuksia, jotka esimerkiksi teatteriarvosteluja tehdessään keksivät vain tarkata sitä, millaista maailmankuvaa tämä tai tuo kappale oikein esitteli ja äännettiinkö repliikit selvästi.

Moisen sälän saattoi toki harpata samoin kuin turkkalaisen teatterin voi jättää katsomatta. Sääli instituutiota toki, mutta miksi tuhlata aikaansa ja kiusata itseään.

Nuo mainitsemani suuret nimet olivat ja ovat tuskin koskaan lehtien varsinaisilla palkkalistoilla. Tärkeää oli, että heidän arvonsa ymmärrettiin ja palstatilaa annettiin.

Max Jakobson, Osmo Jussila, Matti Klinge ja muut eturivin asiantuntijat kirjoittivat omista aihepiireistään ja vähän muustakin. Johannes Salminen, Henri Broms ja Jukka Kemppinen kirjoittivat mistä tahansa ja joskus myös mitä tahansa. Kaikkia näitä oli joka tapauksessa aina ilo lukea.

Toki lehden omissa toimittajissakin oli eteviä voimia, Joskus nämä myös olivat tiettyjen aihepiirien kiistattomia asiantuntijoita, kuten Pekka Tarkka. Heidän juttunsa oli lähes aina pakko lukea ja sen saattoikin tehdä mielihyvin ja hyödykseen.

Jättiläiseksi Helsingin Sanomat kasvoi Aatos Erkon aikana ja samalla ilmeisesti kylvettiin sen tuhon siemenet. Poliittinen herätys humahti kautta toimituksen, kuten Tarkka muistelmissaan toteaa. Tämä ei ole vain triviaali ja huvittava asia, joka jätti jälkeensä vähän noloutta ja hienoja muistoja yhteishengestä ja suurista unelmista.

Silläkin uhalla, että moni pahoittaisi jankkauksesta mielensä, totean, että se intellektuaalinen limbotanssi, johon journalistien laumakin lähti mukaan myös maan suurimmassa lehdessä, oli todellinen kulttuurinen vaara, niin pieni, kuin tuo lauma olikin. Se näet oli paljon haltijana.

Siksi olikin taivaan lahja, että Pekka Tarkan kaltaisia, järkensä säilyttäneitä henkilöitä sentään istui toimituksessa ja että heidän jälkensä myös kokonaisuudessa näkyi.

Tarkalle henkireikä politpropin ankeudesta olivat ulkomaiset yhteydet: Ruotsi ja Englanti. Toki Ruotsin älymystö sortui samantasoiseen syväsukellukseen kuin sen suomalainen vastinryhmä, mutta erona oli ainakin se, ettei juuri se sama moskovalainen jaaritus, jolle meillä suitsutettiin, siellä kelvannut.

Lontoo ja sen Slavonic School olivat myös hieno tarkkailuasema, josta käsin saattoi suhteuttaa asioita. Hesariin tui myös laatulehti Encounter, joka onnettomuudekseen nautti myös CIA:n rahoitusta, mikä monen mielestä jo leimasi sen artikkelit, ainakin mikäli omat kyvyt eivät riittäneet niiden arvioimiseen.

Mutta ei Tarkan kirja suinkaan pyöri vain tai edes enimmäkseen tuon kummallisen herätysliikkeen ja sen lieveilmiöiden ympärillä.

Suomen kulttuurielämä ja akateeminen kirjallisuudentutkimus, lehden teko ja siihen liittyvät jännitteet ja reunaehdot ovat oma maailmansa, josta tämäkin kirja antaa kiintoisaa tietoa. Siinä suhteessa se täydentää hyvin niitä muita kirjoja, joita tästä aihepiiristä on viime aikoina ilmestynyt.

Tietysti kirjassa on toki myös henkilökohtaiseen elämään liittyvää ainesta, mutta aika ohuelti. Joskus sattuu, että ihmiset kirjoittavat vaikkapa poliittiset muistelmansa, kuten aikoinaan Atos Wirtanen. Sellaisista on suurin osa elämää rajattu pois, kuten titteli ilmoittaa.

En sano, että tässä olisi ihan niin tehty, mutta mikäli kirjalle haluaisi antaa alaotsikon, ei kirjalliset muistelmani ehkä menisi ihan pieleen.

Joka tapauksessa kirjaa lukee tietyllä haikeudella muistellessaan, miten kiinnostava kulttuuriosasto Helsingin Sanomissa kerran oli. Ylivoimaisesti suurimmalla lehdellä olikin erityinen vastuu kirjoituksistaan, niin ainakin tunnettiin.

On selvää, ettei lehti aina kantanut vastuutaan oikeudenmukaisesti, saati tasapuolisesti. Moni hieno kirja sai epäreilun arvostelun tai -mikä oli vielä pahempaa- sivuutettiin kokonaan. Ja olihan lehdessä muutakin kuin kirjallisuutta, sama kaiketi koskee myös sitä ainesta.

Nykyisellä hesarilla ei enää ole samoja paineita kuin sillä, joka kerran oli itse ansainnut suuruutensa. Mistä alamäki johtuu, on vaikea sanoa, mutta luulen, että yksi tärkeä syy on lehden läpinäkyvä ja kaikkialle tungettu asenteellisuus. Kosmeettiset erimielisyyden osoitukset eivät kuvaa muuta.

Tarkka mainitsee jossakin keskustelussa heitetyn ilmoille sellainenkin ajatus kuin jonkinasteisen sensuurin mahdollinen hedelmöittävä vaikutus kirjalliseen ilmaisuus.

Tuskin se tuulesta temmattu ajatus on. Vähintä, mitä lehti voisi tehdä, olisi ottaa sen toimitukseen joku sellainen henkilö, jolle sen nykyinen saarnaava totalitarismi on vieras asia.

Sensuuria tuskin tarvitaan, ellei sellaiseksi lasketa kaikkein avuttomimpien tekeleiden pois jättämistä kiinnostavampien tieltä. Noita jälkimmäistä kannattaisi etsiä jostakin muualta kuin lehden omien nerojen tuotoksista. Näin teki joskus se suuri hesari.