Karjalan kysymys

 

Hyvä kirja väärällä nimellä

 

Pekka Nevalainen, Lunastamaton Viena. Suomalaiset siirtomaaherroina 1918-1920. SKS 362 s.

 

Liian aikaisin edesmennyt Pekka Nevalainen oli itsenäisyytemme alkuvuosien itäisen siirtolaisuushistorian lyömätön asiantuntija, jonka työn ansiosta käsityksemme noista asioista on tullut vankalle pohjalle.

Myös niin sanottujen heimosotien historia on myös Neuvostoliiton romahduksen jälkeen kirkastunut, kun niitä on voitu tutkia myös venäläisten arkistojen kautta.

Venäjällä aiemmin vallinnut suorastaan karikatyyrisen vääristynyt kuva noista asioista alkoi sekin jo päästä asialliselle pohjalle, kunnes tunnetut viime aikojen poliittiset tapahtumat näyttävät alkaneen viedä kehitystä taaksepäin. Yleisen elämänkokemuksen mukaan totuus ei kuitenkaan kuole poliitikkojen pahoinpitelyihin, vaikka saattaakin jäädä henkihieverissä makaamaan.

Suomen niin sanottua heimosotia on siis tutkittu viime vuosikymmeninä varsin ahkerasti. Vanhempien tutkijoiden, sellaisten kuin Jukka Nevakiven, Stacy Churchillin ja Mauno Jääskeläisen työtä on jatkettu ja käsityksiä olennaisesti tarkennettu. Nevalaisen ohella mainittava on etenkin Jouko Vahtolan, Nick Baronin, Pekka Vaaran, Mirko Harjulan ja Jussi Niinistön nimet.

 Sen lisäksi asiaan liittyviä tärkeitä ulottuvuuksia on kosketeltu monissa muissa teoksissa, esimerkiksi Suomen ulkopolitiikkaa ja äärioikeistolaisuutta käsittelevissä tutkimuksissa.

Luulen kuitenkin osuvani oikeaan, mikäli sanon, että yleisessä tietoisuudessa koko Karjalan kysymyksen historia on jäänyt käsittämättömäksi, harmaaksi alueeksi, joka kuitataan parilla lauseella ja jonka tapahtumien kronologiastakaan ei suurella yleisöllä ole mitään käsitystä.

Historian lukeminen väärin päin on synti, jota tässäkin asiassa on ollut tapana tehdä vailla tolkkua tai katumusta. Koko asia on kerta kaikkiaan kuitattu detaljina, jollaisten ei sovi antaa häiritä suuria kertomuksia, jotka liittyvät esimerkiksi Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteisiin, oikeiston ja vasemmiston taisteluun tai vastaavaan.

Niinpä itse karjalaisten näkökulma on yleensä laiminlyöty, poikkeuksena Pekka Vaaran teokset (ks. Vihavainen: Haun pekka vaara tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Nevalainen on myös ottanut karjalaisen näkökulman keskeiseksi ja hänen kirjansa laajentaa jonkin verran myös Pekka Vaaran luomaa kuvaa.

Myös Nevalaisen fokus on paikan päällä tapahtuneissa asioissa, ei niinkään Ritarikadun viraston pöytien takana tai eduskunnan lehterillä, kuten kirjan nimestä voisi päätellä. Itse asiassa virallinen Suomi oli näissä Itä-Karjalan asioissa pitkälti reagoijan roolissa. Siihen yrittivät vaikuttaa niin heimohenkiset aktivistit ja vehkeilijät kuin itse karjalaiset, Saksasta, Englannista, suomalaisista punikeista ja Venäjästä puhumattakaan.

Kannattaa muistaa, että se, mitä tässä kirjassa tapahtuu, sijoittuu Venäjän kansalaissodan aikaan, jolloin aluksi vielä sodittiin ympärysvaltojen ja keskusvaltojen välillä ja sen jälkeen elettiin intervention ja paikallisten sotaherrojen toiminnan aikaa.

Vielä kansalaissodan jälkeenkin olivat Neuvosto-Venäjän raja-alueet kaikkialla kirjavanaan niin sanottuja bandiittien/valkobandiittien joukkoja, jotka ahdistelivat paikallisia vallanpitäjiä. Sanaa ”bandiitti” ruvettiin Venäjällä käyttämään myös Karjalassa toimineista ns. neuvostovallan vastaisista aineksista.

Helposti unohtuu nykyään myös se, mitä Mannerheim oikeastaan tarkoitti ns. miekkavalallaan ja mihin koko asia liittyi. Tuon julistuksen retoriikkahan oli, kuten sen tekstistäkin selviää, suunnattu bolševikkien auliisti kaikille kansakunnille ja siis myös karjalaisille jakelemia lupauksia vastaan -niiden ”arvo tunnettiin”.

Aleksanteri I:n Napoleonin hyökkäyksen jälkeen antamaa manifestia mukaillen Mannerheim selitti, ettei panisi miekkaansa tuppeen ennen kuin viimeinenkin vihollissoturi ”ja huligaani” olisi ajettu maan rajojen ulkopuolelle. Tämä koski myös Itä-Karjalaa. Sen itsemääräämistä ei tarvinnut ottaa vastaan ”armopalana”, vaan alue jo kuului Suomeen veren vahvistamin sitein. Kyseeseen tuleva Suomi oli kuitenkin valkoinen, eikä punainen Suomi.

Itse asiassa Mannerheimin mielenkiinto koko heimoasiaa kohtaan oli lähinnä olematon ja miekkavalaakin voi pitää vain repliikkinä ajan hybridisodassa, jossa ei lupauksia ja uhkauksia säästelty.

Karjalaisten näkökulmasta bolševikkien lupaus oikeudesta päättää itse valtiollisesta yhteydestä oli tervetullut. Enemmän tai vähemmän itsenäinen Karjala olikin aluksi vienalaisten tavoitteena.

 Asian merkitystä ei kuitenkaan kansan keskuudessa ymmärretty kansallisesti valveutunutta pientä eliittikerrostumaa lukuun ottamatta. Tämä on luonnollista, kun ajattelee, että ylivoimaisesti suurin osa kansaa oli vielä lukutaidotonta.

Sitä paitsi myöskään tuolla valistuneella kansanosalla ei ollut mitään realistista käsitystä siitä, oliko Itä-Karjalalle tosiasiassa mahdollista irtautua Venäjästä ja mikä noiden Mannerheimin mainitsemien lupausten todellinen arvo mahtaisi olla. Helsingissä asiat sentään ymmärrettiin paljonkin paremmin, ainakin hallituksessa ja ulkoministeriössä.

Venäjä ei ole koskaan niin heikko, kuin toivotaan, sanoo vanha viisaus, joka lienee peräisin Otto von Bismarckilta. Yhä uudelleen tuollaisen toiveajattelun varaan kuitenkin yritetään rakentaa ja saadaan sitten katkerasti pettyä.

Nevalainen kuvaa tarkoin ja kiinnostavasti monien Vienassa toimineiden vaikuttajien pyrkimyksiä ja kohtaloita.

Usein on jäänyt suorastaan huomiotta, että siellä käytiin myös sisällissotaa. Suhteellisen pieni osa vastusti aselölisesti karjalaista ”otraataa” ja sittemmin myös niin sanottua Hilippälän hallitusta. Kannattajia oli enemmän, mutta sotaväsymys ja nälkä lamauttivat vähitellen toiminnan.

Vuoden 1920 karjalainen sisällissota, johon osallistui myös suomalaisia punikkeja, lienee tämän historian vähiten tunnettu luku. Joka tapauksessa se oli sota, johon Itä-Karjalan väliaikainen hallitus, joka tosiaan oli syntynyt vienalaisten toimesta ja edusti heitä, eikä sumalaisia, osallistui omalla armeijallaan ja aluksi pärjäsikin.

Vuonna 1920, ennen Tarton rauhaa ja vielä sen jälkeen karjalaiset sitten jo näkivät ainoan toivonsa Suomessa, joka pelasti heidät nälkäkuolemalta.

Rutiköyhä ja itsekin nälkäinen Suomi panosti melkoisen summan vienalaisten auttamiseen, olihan takuuna Vienan kansallisomaisuus. Ymmärrettävästi rahat menivät kuin Kankkulan kaivoon, mutta silti homma osoittautui halvemmaksi kuin Aunuksen onnettoman retkikunnan rahoittaminen.

Mitä siirtomaasuhteeseen tulee, on viittaus kolonialismiin mielestäni tässä yhteydessä täysin sopimaton, niin muodikas ja ”klikkausseksikäs” kuin se onkin. Sen sijaan tekijän käyttämä irredenta-termi on parempi, mutta sekin sopii kuvaamaan vain kansallisten piirien ymmärrystä siitä, millainen isänmaa oikeastaan oli, oliko se esimerkiksi tuo myyttinen, myös Itä-Karjalan käsittävä Suur-Suomi vai oliko se vain se tynkä-Suomi, joka sitten syntyi Tarton rauhassa.

Suomessa herätti Karjalan kohtalo eri kansalaispiireissä erilaisia tunteita, mutta vastuullisissa päätöksenteon piireissä se sentään kyettiin asettamaan oikeisiin mittasuhteisiinsa, vaikka sinänsä perustellut veljeskansan avunhuudot sysättiinkin syrjään radikaalin nuorison suuttumukseksi.

Uusimmat Venäjällä nykyään esiintyneet yritykset puhua noista heimosodista -ei pelkistä heimosotaretkistä- Suomen ja Venäjän välisinä sotina, ja Suur-Suomiaatteesta Suomen valtiollisena politiikkana ovat kaikuja bolševistiselta ajalta, jolloin historia puristettiin ja venytettiin surutta Suurta Asiaa palvelevaan Prokrusteen vuoteeseen.

Venäjän vallankumous synnytti silloin taas kerran ”kansojen kevään”, jolloin kaikki näytti mahdolliselta ja toivotut ja todelliset asiat sekoitettiin toisiinsa. Samanlaista henkeä näyttää nytkin olevan ilmassa ja täytyy vain toivoa, että vastuullisissa asemissa olevat säilyttäisivät päänsä edes yhtä kylmänä kuin se Suomen hallitus ja eduskunta, jotka vuonna 1920 solmivat Tarton rauhan.

Huonostihan se silloinkin meni, mutta olisi se voinut mennä vielä paljon huonomminkin.