Legioonien aika

Legioonien aika

Pekka Vaara, Viena 1918. Kun maailmansota tuli Karjalaan, Docendo 2018,352 s.

Pekka Vaaran kirjan kannessa on nuorukainen, yllään englantilainen uniformutakki ja päässään koppalakki, jossa on kokardina kolmiapila. Sellaisenhan kohtaamme usein Irlannissa, jolloin se on väriltään vihreä.

Vihreä se oli tämäkin, biljardipöydän verasta leikattu kokardi ja nuori mies kuului joukkoon, jonka johtaja, eversti Woods kutsui sitä nimellä Royal Irish Karelians.

Yleensä puhuttiin kyllä, ainakin virallisemmin, Karjalan legioonasta eli venäläisittäin otrjadista, joka karjalaksi vääntyi usein muotoon otraata. Muitakin muotoja oli.

Karjalan legioonaa ei pidä sekoittaa Muurmannin legioonaan, joka kyllä vaikutti saamaan aikaan samalla seudulla. Jälkimmäinen, jota muun muassa Jukka Nevakivi on seikkaperäisesti kirjassaan käsitellyt, koostui tunnetusti suomalaisista punaisista, kun taas otraatan väki oli karjalaista.

Tuskin paljon erehdyn, jos sanon, että yleisessä tietoisuudessa, mitä se sitten lieneekään, on kuva ns. heimosotaretkistä aika sumuinen ja ne mielletään sarjaksi suomalaisten joukkojen aggressiota Itä-Karjalassa, tavoitteena Suur-Suomen perustaminen eli tuon alueen liittäminen Suomeen. Niitä vastassa olivat sitten bolševikit.

Tässähän sinänsä ollaankin oikeassa. Kysymys kansallisesta itsemääräämisoikeudesta oli myös Karjalassa ja Suomessa päivänpolttava silloin, kun Euroopan rajat vedettiin kokonaan uusiksi ja kansojen kevättä julistettiin. Muuta olisikin ollut vaikea kuvitella.

Suomen voimavarat tällaiseen yritykseen olivat kuitenkin erittäin heiveröiset ja jo muutaman sadan miehen lähteminen yli rajan oli vaikeasti hoidettava toimi, jolla sitä paitsi ei suinkaan ollut yksimielistä kannatusta edes sotilaspiireissä.

Suomalaisten hyväuskoinen kuvitelma siitä, että Saksa olisi ollut kiinnostunut tästä asiasta, sai täyden tyrmäyksen kuten myös myöhempi yritys turvautua brittien apuun. Britit suorastaan sotivat sellaisia yrityksiä vastaan.

Molemmilla tahoilla uskottiin, että Suomen on syytä pysyä kaukana Muurmannin radasta, mikäli se halusi säilyttää itsenäisyytensä. Saksalaiset uskoivat myös, että kannaksella kannattaisi rajaa siirtää länteen, jotta siitä tulisi kestävä.

Tällaista linjaa voisi nimittää paasikiveläisiksi, vaikka Paasikivi itse olikin aikoinaan varsin kiinnostunut Itä-Karjalan saamisesta. Joka tapauksessa sellaisen asenteen omaksuminen edellyttää kylmää järkeä, joka on tiettyinä aikoina ollut erityisen niukka luonnonvara.

Suomen ja Venäjän suhteista vuosina 1918-1922 on paljon hyvää tutkimusta. Jouko Vahtola on tarkoin tutkinut niin vuoden 1918 retket kuin vuoden 1919 Aunuksen retken suomalaisten lähteiden osalta, Mirko Harjula on puolestaan selvittänyt suomalaisten punikkien roolin näissä tapahtumissa ja Jussi Niinistö on julkaissut yleisesityksen heimosodista.

 Muistelmia on vuosisadan mittaan ilmestynyt paljonkin, yllättäen myös varsin myöhään tapahtumien jälkeen. 1960-luvuilla näki päivänvalon pari erityisen kiinnostavaa muistelmakirjaa ja vasta aivan hiljattain julkaistiin karjalaisen otraatan komentajan, eversti Woodsin muistelmat (ks. blogi 19.8.2011).

Tuon viimeksi mainitun joukon historia on kuitenkin jäänyt aika lailla varjoon ja sen vuoksi tässä käsitelty teos täyttääkin merkittävän aukon.

Britit uskoivat Muurmannin ja siellä olevien varastojen olevan suurten, Suomessa majailevien saksalaisjoukkojen uhkaamia ja pelkäsivät ennen kaikkea saksalaisten voivan perustaa Muurmannille sukellusvenetukikohdan.

Suomalaiset nähtiin luonnollisesti saksalaisten liittolaisina eikä suotta nähtykään ja niinpä, perinteiseen brittiläiseen tyyliin, värvättiin alkuasukkaista joukkoja näitä vastustamaan.

Karjalaisten, samoin kuin suomalaisten punaisten halu liittyä joukkoihin oli suuri jo pelkästään sen takia, että se oli ainoa tapa säilyä hengissä seudulla, jossa kylmä ja nälkä ahdistelivat niin omia kuin vieraita.

Otraatalle löytyi kotimaisiakin päällysmiehiä, kuten tunnettu Iivo Ahava ja Riiko Lesonen (Grigori Lesojev/Ležijev). Jäseniksi saatiin nopeasti muutama sata nälkäistä karjalaista ja mukana pidettiin ilmeisesti koko ajan myös ns. kuolleita sieluja, mikä lievitti alueen nälänhätää.

Englantilaisten lämpimät uniformut (talvella jopa lammasnahkaturkit) ja pisketit purkkilihan kera olivat parasta propagandaa suomalaisille punikeille, jotka palelivat ryysyissään ja söivät nälkäänsä hevosia.

Karjalaisilla asiaan liittyi myös jonkinlainen kansallinen pahastuminen, jonka laatu ei vielä Vaaran kirjastakaan tullut ihan selväksi. Ihmisiä sen takia ainakin tapettiin suurella innolla.

Pienet suomalaiset vapaaehtoisjoukot, Malmin ja sittemmin Kuisman johtamat muutama sata miestä eivät voineet tarjota muuta kuin luoteja, joita kyllä auliisti pumpattiinkin vihamielisiin ja sellaisina pidettyihin ihmisiin. Toiminta oli jopa niin tolkutonta, ettei käsiin saatuja vihollisia maltettu ensin edes kuulustella.

Ilmeisesti karjalaisen otraatan miesten motiiveihin kuului myös kosto, joka sitten näyttää vaikuttaneen tälläkin alueella vielä vuosia eteenpäin.

Riiko Lesonen murhattiin rajalla niin myöhään kuin syksyllä vuonna 1923. Samalla murhattiin rajavaltuutettu Lavrov, jolla oli diplomaattistatus.

Asiasta nostettiin Venäjän lehdissä melkoinen haloo ja siitä näytti jo kehittyvän diplomaattinen selkkaus juuri samaan aikaan kuin ns. Hampurin lokakuun kapinayritys olisi aloittanut sisällissodan Saksassa. Kun jälkimmäinen nopeasti lässähti, ei murhajutustakaan paisunut sen isompaa. Oliki asioilla yhteyttä, en tietenkään tiedä.

Vaara kertoo, että murhaajat olivat salakuljettajia, mikä saattaa pitää paikkaansa. Joka tapauksessa ainakin suomalaiset epäilivät, että siinä olisi makseltu otraatan aikaisia kalavelkoja.

Kiinnostava ja vähälle huomiolle jäänyt dokumentti on karjalaisten Englannin kuninkaalle lähettämä kirje, jossa imperiumia pyydetään ottamaan Karjalan suojelualueekseen.

Siitä ei sitten tullut mitään ja Yrjö tuskin lienee edes lukenut koko dokumenttia. Kuitenkin myös se osaltaan heijasti niitä karjalaisten tuntoja, joissa sekä venäläiset että suomalaiset leimattiin saalistajiksi ja sortajiksi.

Karjalaiset patriootit, niin Suomessa kuin Veräjällä, kammoksuivat ajatusta, että karjalainen kansa hukkuisi monikulttuuriseen Venäjän kansainmereen.

Näin siinä sitten kuitenkin kävi ja jopa erittäin nopeasti. Vielä vuonna 1920 perustettu Karjalan työkansan kommuuni oli karjalaisenemmistöinen, mutta kun siitä muodostettiin Karjalan autonominen neuvostotasavalta vuonna 1923, olivat karjalaiset siellä jo vähemmistönä.

Nykyään karjalaiset ovat monikansallisen Venäjän nopeimmin assimiloituva kansanryhmä, jonka kieltä käyttää äidinkielenään vai pikkuruinen vähemmistö.

Vaara käyttää aika paljon palstatilaa referoidessaan olemassa olevaa tutkimusta, mikä onkin tarpeen suuren kuvan luomiseksi ja ilmeisesti oikea ratkaisu. Kannattaa lukea.