Kulttuurin kukkatarhat

Kulttuurin tarhoissa

Pekka Tarkka, Onnen Pekka. Muistelmia. Otava 2018, 575 s.

Kävin lauantaina Rantasalmella Putkisalon kartanossa, maatilapäivillä, vai mikä sen tilaisuuden nimi nyt oli.

Kymmenet lampaat seurasivat kiinnostuneen näköisinä ohimarssiani ja kun niille hieman mäkätin, nousivat loputkin noin sata yksilöä makuuksiltaan ja alkoivat lähestyä minua, kuka hölkäten, kuka käymäjalkaa, jokainen samaan pisteeseen, eli siis silmiini kiinteästi tuijottaen.

Ymmärsin heti, että tässä oli kuva journalismin kentästä. Yksi asia kerrallaan valtaa aina koko lauman mielenkiinnon. Mikään individualismi ole sen jäsenille henkisesti mahdollista. Ehkäpä sellaista ei edes suvaittaisi, en tiedä. Näyttäisi kuitenkin olevan ilmeistä, että käyttäytymismalli on ennen muuta vapaaehtoisesti omaksuttu, luonnostaan lankeava.

En ole ihan varma, miksi lauma kiinnostui juuri minusta niin suuresti. Ehkäpä ihmisen harjoittama mäkätys herätti aitoa uteliaisuutta tai ehkäpä se haistoi kuolleiden lajitoveriensa jäänteitä kädessäni olevasta muovikassista. Aitoa intellektuaalista mielenkiintoa se tuskin varsinaisesti oli.

Historia on täynnä suuria journalisteja. Sellaisiksi lasken ennen muuta ne esseitä ja kirjoja kirjoittavat henkilöt, joiden nimet löytyvät yhä uudelleen sellaisista julkaisuista kuin Times Literary Supplement, New York Review of Books tai venäläiset ns. paksut lehdet, joiden historia alkaa Puškinin Sovremennikista.

Journalistit jopa muuttavat joskus maailmaa, mikä ei ole välttämättä hyvä asia. Lenin merkitsi ammatikseen literator, joka tässä tapauksessa on käännettävä lehtimieheksi. Oikeastaanhan hänellä ei ollut mitään ammattia, vaikka muodollinen, joskaan ei ehkä asiallinen pätevyys edes juristina tulikin hankittua.

Maailman muuttaminen ei kuitenkaan voi olla toimittajan varsinainen tehtävä, mikä seikka on nykyään tainnut lopullisesti hämärtyä. Kehitys tähän suuntaan voimistui suurin harppauksin 1970-luvulta lähtien eikä paluuta niin sanoakseni normaalitilaan ole näkyvissä.

Kun kuitenkin ajattelen noita suuria journalisteja -englanniksi heistä käytetään nimitystä public intellectuals- huomaan heti, että vain aniharva heistä on vain pelkkä toimittaja ja tuskin kukaan lienee tehtäväänsä pätevöitynyt missään toimittajakoulussa.

Kyseessähän on lahja, joka saadaan Jumalalta, kuten Josin Brodski sanoi (ot Boga), tarkoittaen siis luonnonlahjakkuutta. Syntyessään kukaan ei ole tähtijournalisti, mutta sellaisesta, jolla ei tiettyjä synnyinlahjoja ole, on myöskään turha sellaista yrittää kouluttaa.

Tällä kertaa rajoitan journalistin käsitteen käytön niihin, jotka kirjoittavat kulttuuripalstoilla, taustoistaan huolimatta.

Muilla palstoilla on varmaankin omat virtuoosinsa, jotka saattavat hyvinkin olla vain ja ainoastaan journalistioppilaitosten tähtipäästökkäitä. Kulttuurin puolella näin tuskin on.

Hesaria yli puoli vuosisataa seuranneena muistuvat mieleen sen suuret ajat, jolloin tuntui mahtavalta näyttää parin kilon painoista pakettia tuttaville vaikkapa Moskovassa, jonne se tuli viikon viiveellä, mutta tuli kuitenkin.

Kyseessä ei ollut pelkästään lehden koosta ja levikistä (puoli miljoonaa!), jotka tekivät siitä kansainvälisestikin merkittävän. Sen sivuilta löytyi myös parhaiden alansa taitajien ja tietäjien kirjoittamia esseitä ja katsauksia sekä kirja-arvosteluja. Mukana oli niin kotimaisia kuin ulkomaisia kykyjä.

Suomen ja maailman historian tutkimuksen merkittävät uutuudet saattoivat etenkin sunnuntain lehdessä saada palstatilaa puolet A2 kokoisesta sivusta ja enemmänkin. Myös debatille olli tilaa eikä lehti ollut jämähtänyt yksisilmäiseen oikeaoppisuuteen, vaikka sitäkin saattoi sieltä löytää.

Toki kirjoittajissa oli siis mukana sekä selviä poliittisia änkyröitä että myös lahjattomia jonninjoutavuuksia, jotka esimerkiksi teatteriarvosteluja tehdessään keksivät vain tarkata sitä, millaista maailmankuvaa tämä tai tuo kappale oikein esitteli ja äännettiinkö repliikit selvästi.

Moisen sälän saattoi toki harpata samoin kuin turkkalaisen teatterin voi jättää katsomatta. Sääli instituutiota toki, mutta miksi tuhlata aikaansa ja kiusata itseään.

Nuo mainitsemani suuret nimet olivat ja ovat tuskin koskaan lehtien varsinaisilla palkkalistoilla. Tärkeää oli, että heidän arvonsa ymmärrettiin ja palstatilaa annettiin.

Max Jakobson, Osmo Jussila, Matti Klinge ja muut eturivin asiantuntijat kirjoittivat omista aihepiireistään ja vähän muustakin. Johannes Salminen, Henri Broms ja Jukka Kemppinen kirjoittivat mistä tahansa ja joskus myös mitä tahansa. Kaikkia näitä oli joka tapauksessa aina ilo lukea.

Toki lehden omissa toimittajissakin oli eteviä voimia, Joskus nämä myös olivat tiettyjen aihepiirien kiistattomia asiantuntijoita, kuten Pekka Tarkka. Heidän juttunsa oli lähes aina pakko lukea ja sen saattoikin tehdä mielihyvin ja hyödykseen.

Jättiläiseksi Helsingin Sanomat kasvoi Aatos Erkon aikana ja samalla ilmeisesti kylvettiin sen tuhon siemenet. Poliittinen herätys humahti kautta toimituksen, kuten Tarkka muistelmissaan toteaa. Tämä ei ole vain triviaali ja huvittava asia, joka jätti jälkeensä vähän noloutta ja hienoja muistoja yhteishengestä ja suurista unelmista.

Silläkin uhalla, että moni pahoittaisi jankkauksesta mielensä, totean, että se intellektuaalinen limbotanssi, johon journalistien laumakin lähti mukaan myös maan suurimmassa lehdessä, oli todellinen kulttuurinen vaara, niin pieni, kuin tuo lauma olikin. Se näet oli paljon haltijana.

Siksi olikin taivaan lahja, että Pekka Tarkan kaltaisia, järkensä säilyttäneitä henkilöitä sentään istui toimituksessa ja että heidän jälkensä myös kokonaisuudessa näkyi.

Tarkalle henkireikä politpropin ankeudesta olivat ulkomaiset yhteydet: Ruotsi ja Englanti. Toki Ruotsin älymystö sortui samantasoiseen syväsukellukseen kuin sen suomalainen vastinryhmä, mutta erona oli ainakin se, ettei juuri se sama moskovalainen jaaritus, jolle meillä suitsutettiin, siellä kelvannut.

Lontoo ja sen Slavonic School olivat myös hieno tarkkailuasema, josta käsin saattoi suhteuttaa asioita. Hesariin tui myös laatulehti Encounter, joka onnettomuudekseen nautti myös CIA:n rahoitusta, mikä monen mielestä jo leimasi sen artikkelit, ainakin mikäli omat kyvyt eivät riittäneet niiden arvioimiseen.

Mutta ei Tarkan kirja suinkaan pyöri vain tai edes enimmäkseen tuon kummallisen herätysliikkeen ja sen lieveilmiöiden ympärillä.

Suomen kulttuurielämä ja akateeminen kirjallisuudentutkimus, lehden teko ja siihen liittyvät jännitteet ja reunaehdot ovat oma maailmansa, josta tämäkin kirja antaa kiintoisaa tietoa. Siinä suhteessa se täydentää hyvin niitä muita kirjoja, joita tästä aihepiiristä on viime aikoina ilmestynyt.

Tietysti kirjassa on toki myös henkilökohtaiseen elämään liittyvää ainesta, mutta aika ohuelti. Joskus sattuu, että ihmiset kirjoittavat vaikkapa poliittiset muistelmansa, kuten aikoinaan Atos Wirtanen. Sellaisista on suurin osa elämää rajattu pois, kuten titteli ilmoittaa.

En sano, että tässä olisi ihan niin tehty, mutta mikäli kirjalle haluaisi antaa alaotsikon, ei kirjalliset muistelmani ehkä menisi ihan pieleen.

Joka tapauksessa kirjaa lukee tietyllä haikeudella muistellessaan, miten kiinnostava kulttuuriosasto Helsingin Sanomissa kerran oli. Ylivoimaisesti suurimmalla lehdellä olikin erityinen vastuu kirjoituksistaan, niin ainakin tunnettiin.

On selvää, ettei lehti aina kantanut vastuutaan oikeudenmukaisesti, saati tasapuolisesti. Moni hieno kirja sai epäreilun arvostelun tai -mikä oli vielä pahempaa- sivuutettiin kokonaan. Ja olihan lehdessä muutakin kuin kirjallisuutta, sama kaiketi koskee myös sitä ainesta.

Nykyisellä hesarilla ei enää ole samoja paineita kuin sillä, joka kerran oli itse ansainnut suuruutensa. Mistä alamäki johtuu, on vaikea sanoa, mutta luulen, että yksi tärkeä syy on lehden läpinäkyvä ja kaikkialle tungettu asenteellisuus. Kosmeettiset erimielisyyden osoitukset eivät kuvaa muuta.

Tarkka mainitsee jossakin keskustelussa heitetyn ilmoille sellainenkin ajatus kuin jonkinasteisen sensuurin mahdollinen hedelmöittävä vaikutus kirjalliseen ilmaisuus.

Tuskin se tuulesta temmattu ajatus on. Vähintä, mitä lehti voisi tehdä, olisi ottaa sen toimitukseen joku sellainen henkilö, jolle sen nykyinen saarnaava totalitarismi on vieras asia.

Sensuuria tuskin tarvitaan, ellei sellaiseksi lasketa kaikkein avuttomimpien tekeleiden pois jättämistä kiinnostavampien tieltä. Noita jälkimmäistä kannattaisi etsiä jostakin muualta kuin lehden omien nerojen tuotoksista. Näin teki joskus se suuri hesari.