falski itsetyytyväisyys

 

Kun falskius tuli normiksi

 

Meikäläisellä ei ole enää pitkää aikaa satavuotispäivään. Toki tiedän, että tulen viettämään sen haudassa, mikä lieneekin joka suhteessa kilpailukykyinen vaihtoehto, mutta silti. Tämä tarkoittaa, että olen saanut katsella tätä maailmaa jo kauan ja nähnyt suuria muutoksia.

Argumentteja sitä vastaan, että kulttuurin taso olisi romahtanut noin kuudessakymmenessä vuodessa, voi kyllä esittää ja kulttuurin määritelmästä riippuu, voiko niitä ottaa vakavasti vai ei.

Joka tapauksessa yhden piirteen valtava voimistuminen on selvästi havaittavissa ja se on falskius. Tarkemmin sanottuna pöyhkeä falskius, jota Vladimir Nabokov kutsui pošlostiksi nerokkaassa Gogol-esseessään. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=nabokov ).

Tietenkin pošlost on itse asiassa normaali venäjän kielen sana, jolla kuitenkaan ei ole ekvivalenttia vastinetta muissa kielissä, kuten ei ole monilla muillakaan sanoilla. Se on suomennettu ”matalahenkisyydeksi” ja itse olen käyttänyt sanaa ”helppohintaisuus”, mutta nämä kattavat vain osan sen merkityksistä.

 ”Ylpeilevä typeryys” on se merkitys, joka on Nabokoville tärkeä, mutta sanalla kyllä voidaan viitata myös hävyttömyyteen, banaalisuuteen ja falskiuteen, Kitsch on sitä varsoin lähellä, mutta vain sen yksi ulottuvuus.

Eihän käsitteessä sinänsä mitään mystistä ole. Samoja asioita voi toisilla kielillä ilmaista eri sanoilla, sattuu vain olemaan niin, että Nabokov kohdisti sanan amerikkalaisen kulttuurin kaikkein silmiinpistävimpiä ilmiöitä kuvatessaan, niitä, joista siellä ylpeiltiin: bestseller-kirjallisuutta, sentimentalismia, naiivia itsetyytyväisyyttä.

Nabokov arveli, että pošlostilla on erilainen rooli eri kulttuureissa. Venäläiset perinteisesti kauhistuivat sitä, kun taas saksalaiset olivat sille erityisen alttiita. Kuitenkin alan johtava maa nykyään (joskus noin 50-luvulla) oli Amerikka ja koko Neuvostoliittohan oli yhtä paksua pošlostia. Kohtalon ivaa.

Sana tuli mieleeni, kun luin netistä esseen, jossa käsiteltiin Lermontovin kuolemaa kaksintaistelussa: miten tolkuttoman nolo koko juttu oikeastaan olikaan? Kakaja pošlost.

Tässä kirjoittaja rohkeni esittää kirjailijaneron kohtalon ylevyyden ja naurettavuuden näkökulmasta. Jonninjoutavasta asiasta paisutettiin kohtalokas draama, itse asiassa murha. Hirveää, mutta pohjaltaan epäaitoa ja naurettavaa.

Kun tarkastelee koko nykyistä länsimaista kulttuuria (merkittävän suuri urakka, toki) ja ajattele sen kehitystä viimeisten vajaan sadan vuoden aikana, voi tietenkin nähdä valtavaa kehitystä, jota on pidettävä jopa edistyksenä.

Samaan aikaan sitten voi todeta niin sanotun kulttuuriväen vaipuvan yhä syvemmälle epäaitouden suohon ja käyttäytyvän tavalla, jota kuvaamaan sopii ehdottomasti sana pošlost.

Koko tuo pride-rummutus, jota hehkutetaan rakkauden oikeuttamisen ylevällä motiivilla, kaikki tuo woken nimellä tunnettu joukkokuntainen ajattelu ja idiotismia lähentelevä ”intersektionaalisuuden” filosofia on tietenkin pelkkää pošlostia.

Sama koskee hinkua käyttää englanninkielisiä termejä silloin, kun ei ole mitään argumentteja asian puolesta tai edes ajatusta niiden takana. Juuri tällä tavalla Tolstoin Sodassa ja rauhassa kuvattu pošljak, Helenan veli Hippolyte demonstroi blaseerattua älyään.

Sanalla sanoen, kulttuurin yleinen vaatimustaso on laskenut nyt hyvin lähelle nollaa. ”Uusrahvaanomaisuus” selitti jo aikoinaan, ettei taiteessa ole hierarkioita ja niinpä gangsta-rapia pidetään ehdottomasti yhtä hyvänä kuin Bachia.

Kirjallisuudessa, mikäli joku vielä kehtaa sitä lukea tai edes kuunnella, on olennaisen tärkeää se, kuka sen on kirjoittanut. Väärien rotujen (vai oliko niitä vain yksi?) tai muiden pahojen ryhmien tuottamaa ainesta ei kannata edes tuntea. Sama koskee menneisyydessä syntynyttä kulttuuria yleensäkin. Uutta aikaa me eletään.

Kulttuuri on nyt demokraattista ja enemmänkin, siinä toteutuu aito amerikkalainen affirmative action: ne, jotka nyt kuuluvat joskus ja jossakin päin maailmaa sorrettuun ryhmään, ansaitsevat nyt hartaan kunnioituksemme pelkällä olemassaolollaan. Primitiivisyys on tässä erityinen ansio, sillä se on todistus aitoudesta.

Mutta kun sitä aitoutta ei enää ole, kuten jo postmodernismin ensimmäinen aksiooma kertoo. Mitäpä tässä sitten muuta kuin kilpailemaan edistyksellisyydellä ja asioiden esittämisellä niin kuin niiden pitäisi olla, aidossa pošlostin hengessä.

Hengenravinnoksi vaatimattoman maamme puitteissa riittää hesari kulttuuriosastoineen. Se seuraa valppaasti läntisen maailman suuria trendejä.

Tästä aihepiiristä on tullut muutamia kertoja jo kirjoitettuakin, esimerkiksi näin:

 

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Helppohintaisuuden kysymyksiä

 

Ylpeä typeryys

 

Aikamme ei ole vailla kulttuurisia uutuuksia. Vielä noin yksi sukupolvi sitten eli suunnilleen Neuvostoliiton vedellessä viimeisiään, elettiin vielä selvästi erilaisessa maailmassa.

Vuonna 1968 huipentunut suuri kulttuurivallankumous oli jo toki ehtinyt ulottaa vaikutuksensa laajalle ja syvälle, mutta menneen maailman henki leijui yhä vahvana eurooppalaisen sivistyksen yllä, ikään kuin jalon konjakin tuoksu, joka yhä oli tyhjässä pullossa. Postmodernismi oli tuolloin vielä lapsenkengissään ja monet ottivat yhä maailman vakavasti.

Nykyisessä menossa, jota voi peilata vaikkapa lehdistön kulttuuriosastojen kautta, ei irti päästetyllä typeryydellä ja kehnouden ylistämisellä enää näytä olevan mitään rajaa. On opittu ylpeilemään kaikesta tai siis mistä tahansa eikä edes kyetä kuvittelemaan, että voisi olla olemassa joitakin absoluuttisia normeja tai hierarkioita, joita kaikkien olisi syytä kunnioittaa tai taitoja, jotka taiteilijan pitäisi hallita.

Kun jonninjoutavat nuorisoryhmät räppäävät toistelemalla sukupuolielimensä nimeä, kun käsitetaiteilijat julistavat tekevänsä hienoa taidetta, vaikka eivät kykene hallitsemaan muotoja eivätkä siihen pyrikään, kun arkkipiispa julistaa mahtipontisesti, että vihapuhe on aikamme suuri ongelma ja kun yhteiskuntapolitiikassa koskemattomaksi aksioomaksi otetaan kaikkien ryhmien määrän mukainen edustus kaikkialla, ei parodiaa enää voi tehdä.

Siitä huolimatta juuri nämä ja muut vastaavat teemat hallitsevat lehtien kulttuuriosastoja.

Asian todistavat myös osaltaan myös ne hölmöksi tekeytyvät yleisönosastokirjoitukset, joita lehdet julkaisevat kaikessa totisuudessaan, vaikka lapsikin näkee, että kyse on pilkanteosta. Kuvataiteessa rajaa parodian ja aidon välillä ei ole enää ollut herran aikoihin eikä kukaan voi tietää, onko tämä tai tuo taiteilija niin sanotusti tosissaan. Taitoja ei kukaan häneltä edellytäkään.

Kiinnostavana uutuutena voi todeta sen, että nykyään erityisesti kirkko pyrkii olemaan uuden kulttuurin kärjen tasalla. Se ajaa kaikkia muodikkaita asioita ja pelkää kuollakseen epämuodikkuuden leimaa. Tämä on tavallaan ymmärrettävää. Valheellinen mahtipontisuus on aina kuulunut kirkon toimenkuvaan, silloinkin kun se on vielä tosissaan palvellut myös uskontoa.

Vielä sukupolvi sitten kirkko joka tapauksessa keskittyi vielä melko lailla itse uskontoon. Nythän se selvästi jo häpeää koko asiaa ja pyrkii sen sijaan pysymään erilaisten yhteiskunnallisten kysymysten piirissä omaa, hurskastelevaa agendaansa noudattaen.

Mutta yksittäistapausten vatvominen ei ole erityisen antoisaa, olipa kyseessä musiikki, kirjallisuus, kirkko tai hallituksen politiikka. Kiinnostavampi on se yhteinen nimittäjä, joka kulttuurin trendejä yhdistää. Se nimittäin tuntuu suorastaan hyppäävän tarkastelijan silmille, ilman sen enempää etsimistä.

Vladimir Nabokov, ruotiessaan amerikkalaista kulttuuria, keksi jo toisen maailmansodan aikana kutsua tuota villakoiran ydintä venäläisellä sanalla pošlost.

Itse asiassa hän käytti tuossa Gogol-esseessään nokkelaa transskribointia poshlust, jossa venäläisen sanan ääntämys säilyttäen ilmaistaan myös itse asia englannin sanoin: posh + lust.

Itse venäläistä sanaa pošlost on usein käytetty esimerkkinä sanasta, jota on mahdoton kääntää. Se kantaa mukanaan niin suurta kulttuurista pakettia, että käännös jää pakostakin vajavaiseksi.

Suomentajat ovat joskus tarjonneet käännökseksi matalahenkisyyttä, itse olen joskus puhunut helppohintaisuudesta. Ne tuovat kyllä esille jotakin sanan merkityksiä, mutta eivät toki ole sen ekvivalentteja vastineita.

Wikipedian artikkeli poshlostista tuo esille muutamia näkökohtia. Kirjallisuustieteilijä D.S. Mirsky sanoo, että kyseessä on self-satisfied inferiority, moral and spiritual.

Svetlana Boym, joka postmoderniin tapaan arvioi koko käsitteen menneen maailman jäänteeksi, toteaa aivan oikein, että Poshlost’ is the Russian version of banality, with a characteristic national flavoring of metaphysics and high morality, and a peculiar conjunction of the sexual and the spiritual. This one word encompasses triviality, vulgarity, sexual promiscuity, and a lack of spirituality. The war against poshlost’ was a cultural obsession of the Russian and Soviet intelligentsia from the 1860s to 1960s.

Boym, jonka teos sijoittuu Neuvostoliiton luhistumisen aikoihin, arvioi ilmeisesti, että sellainen henkinen maailma, jolle pošlostin käsite on tärkeä, jää nyt historiaan ja joutaa jäädäkin.

James H. Billington puolestaan määrittelee käsitteen erään moraalisesti ala-arvoiseksi kuvatun kirjallisen hahmon kautta:  (he) seeks not the ideal world but the world of petty venality and sensualism, poshlost.

Esimerkit riittänevät sen ymmärtämiseen, mitä tuolla käsitteellä on tarkoitettu. Nabokov, joka varmastikin on sen tunnetuin käyttäjä, teilasi sen avulla paitsi Gogolin kuvaaman venäläisen herrasväen, myös aikansa amerikkalaisen bestseller-kulttuurin ja myös Neuvostoliiton mahtailevan valheellisuuden.

Viimemainittu oli erityisen paradoksaalinen asia, koska venäläiset Nabokovin mukaan aina olivat olleet erityisen herkkiä pošlostille ja sitä inhosivat. Saksaa he taas olivat perinnäisesti pitäneet pošlostin luvattuna kotimaana.

Lukiessani ensi kertaa Nabokovin Gogol-esseetä, ajattelin heti, että tässä asiassa me olemme venäläisten kanssa samassa veneessä.

Eikö Väinö Linnan koko tuotanto ole yhtä pošlostin paljastamista ja sille irvailua. Perinnäinen suomalainen rehellisyys ei voinut lainkaan sietää teeskentelevää valheellisuutta. Senhän myös propagandan saralla työskentelevät saivat sodan aikana pian huomata.

Rehellisyys sen sijaan puri suomalaiseen. Itse asiassa se oli tietyssä historian vaiheessa muuttunut jo sellaiseksi obsessioksi, että elämän ja sosiaalisen kanssakäymisen edellytykset alkoivat vaarantua, kun mitään ei suostuttu kaunistelemaan eikä sievistelemään.

Mutta siitä on jo aikaa. Nyt tilanne on toinen, ainakin niin sanotun yleisen mielipiteen tasolla ja sehän kyllä tarkoittaa vain sitä keskustelua, jota valtamedia käy.

Luulen, että muutos on sangen huomattava.

Paavo Haavikko kyllä puhui parodian mahdottomuudesta jo kauan sitten. Aikaa on tainnut siitä vierähtää jo lähemmä puoli vuosisataa.

Mutta itse asiassa parodia oli kuin olikin silloin vielä mahdollista.

Joillakin aloilla, kuten Neuvostoliitosta puhuttaessa, helppohintaisuus kyllä rehotti vapaana ja sitä vieläpä lannoitettiin valtiovallan erityisellä tuella. Siitä huolimatta perinnäiset kulttuurin tavoittelemat asiat, totuus, hyvyys ja kauneus koettiin todellisiksi ja niistä luopuminen sopi vain niille, jotka tunnustivat oman alamittaisuutensa.

Itsetyytyväinen vajaamittaisuus oli tietenkin jo olemassa, sitä lienee ollut maailman sivu, mutta se ei kuitenkaan ollut vallitseva maailmankatsomus, josta poikkeaminen aiheuttaa sanktioita.

Nyt asiat ovat toisin. Substanssin sijasta tuijotetaan henkilöä ja hänen käyttämiään sanoja, ajattelun sijasta tarraudutaan tyhjiin abstraktioihin, joita kyllä riittää, ihmisoikeuksista tasa-arvoon ja vapaudesta vastuuseen.

Politiikkaa ei enää ymmärretä kilpailevien näkemysten areenaksi, siellä kilpailevat nyt keskenään vain oikeat ja väärät pyrkimykset, joista edelliset pyrkivät yleiseen onnellisuuteen ja jälkimmäiset sen vastakohtaan.

Epäilemättä olen tässä itsekin liikkunut kovin korkealla abstraktiotasolla, mutta pidän sen sallimista itselleni vaatimattomana ylellisyytenä, joka älköön tulko tavaksi.

Joka tapauksessa vanha kunnon Gogol pystyisi varmasti kirjoittamaan verrattoman kuvauksen juuri tästä meidän ajastamme ja sen itsetyytyväisestä valheellisuudesta ja hullunkurisesta helppohintaisuudesta, mutta hänen kaltaistaan me emme taida enää löytää. Sitä paitsi häntä ei taidettaisi ymmärtää lainkaan.

Itse asiassa Veikko Huovinen oli aikoinaan tällainen hahmo ja hän löysi aikanaan vielä paljon yleisöä.

Nyt sen sijaan Huovisen maine näyttää menevän alaspäin kuin lehmän häntä. Aivan hiljattain huomaan joidenkin matalahenkisyyden tukipylväiden ankarasti moittineen Huovisen huumoria: hän on aivan vanhentunut…

Niinpä taitaa tosiaan olla.

 

Ylpeilevä typeryys

 

Pošlost

 

Aivan aluksi huomautan, etten ole lainaan loukkaantunut mistään kirjoittajien reaktiosta enkä kaipaa turvallista tilaa tai vastaavaa. En kirjoittanut argumentoinnin parantamisesta ruikuttaakseni, vaan ihan oikeasti parantaakseni suorituksia.

Minua saa vapaasti haukkuakin ihan niin, että nuppi tutisee, jos siltä tuntuu. Toivottavaa vain olisi, että käytettäisiin järkiperusteita. Väitteiden tulisi olla sellaisia, että ne on normaalien pelisääntöjen mukaan mahdollista osoittaa vääriksikin. Silloin niillä on arvoa.

 Mutta antaapa tämän jo olla.

En eilen löytänyt blogiani, joka koski otsikossa nyt mainittua käsitettä. Se johtui siitä, että olin hakutoiminnossa translitteroinut suhuäänteen (ш) sh:lla enkä š:llä, mikä on parempi tapa, mutta oli aikoinaan teknisesti hankala.

Tässä tämä nyt siis on. Huomautan, että kyseessä on normaali erään kielen sana, jolla ei suinkaan ole pelkästään korkeakirjallinen merkitys.  

Mikäli hieno tai ainakin nyt asiallisesti pukeutunut ja käyttäytyvä rouva näkee kaupassa sällin, joka horjuu änkyräkännissä, hän saattaa puuskahtaa ”kakaja pošlost”! Saman reaktion voisi kirvoittaa vaikkapa joku pride-kulkue runsaine dildokoristeineen.

Mutta tässä nyt käsitteen kulttuurikäytöstä. Asiasta kiinnostuneiden kannattaa lukea Vladimir Nabokovin Gogol-essee.

 

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Helppohintaisuuden kysymyksiä

 

Ylpeä typeryys

 

Aikamme ei ole vailla kulttuurisia uutuuksia. Vielä noin yksi sukupolvi sitten eli suunnilleen Neuvostoliiton vedellessä viimeisiään, elettiin vielä selvästi erilaisessa maailmassa.

Vuonna 1968 huipentunut suuri kulttuurivallankumous oli jo toki ehtinyt ulottaa vaikutuksensa laajalle ja syvälle, mutta menneen maailman henki leijui yhä vahvana eurooppalaisen sivistyksen yllä, ikään kuin jalon konjakin tuoksu, joka yhä oli tyhjässä pullossa. Postmodernismi oli tuolloin vielä lapsenkengissään ja monet ottivat yhä maailman vakavasti.

Nykyisessä menossa, jota voi peilata vaikkapa lehdistön kulttuuriosastojen kautta, ei irti päästetyllä typeryydellä ja kehnouden ylistämisellä enää näytä olevan mitään rajaa. On opittu ylpeilemään kaikesta tai siis mistä tahansa eikä edes kyetä kuvittelemaan, että voisi olla olemassa joitakin absoluuttisia normeja tai hierarkioita, joita kaikkien olisi syytä kunnioittaa tai taitoja, jotka taiteilijan pitäisi hallita.

Kun jonninjoutavat nuorisoryhmät räppäävät toistelemalla sukupuolielimensä nimeä, kun käsitetaiteilijat julistavat tekevänsä hienoa taidetta, vaikka eivät kykene hallitsemaan muotoja eivätkä siihen pyrikään, kun arkkipiispa julistaa mahtipontisesti, että vihapuhe on aikamme suuri ongelma ja kun yhteiskuntapolitiikassa koskemattomaksi aksioomaksi otetaan kaikkien ryhmien määrän mukainen edustus kaikkialla, ei parodiaa enää voi tehdä.

Siitä huolimatta juuri nämä ja muut vastaavat teemat hallitsevat lehtien kulttuuriosastoja.

Asian todistavat myös osaltaan myös ne hölmöksi tekeytyvät yleisönosastokirjoitukset, joita lehdet julkaisevat kaikessa totisuudessaan, vaikka lapsikin näkee, että kyse on pilkanteosta. Kuvataiteessa rajaa parodian ja aidon välillä ei ole enää ollut herran aikoihin eikä kukaan voi tietää, onko tämä tai tuo taiteilija niin sanotusti tosissaan. Taitoja ei kukaan häneltä edellytäkään.

Kiinnostavana uutuutena voi todeta sen, että nykyään erityisesti kirkko pyrkii olemaan uuden kulttuurin kärjen tasalla. Se ajaa kaikkia muodikkaita asioita ja pelkää kuollakseen epämuodikkuuden leimaa. Tämä on tavallaan ymmärrettävää. Valheellinen mahtipontisuus on aina kuulunut kirkon toimenkuvaan, silloinkin kun se on vielä tosissaan palvellut myös uskontoa.

Vielä sukupolvi sitten kirkko joka tapauksessa keskittyi vielä melko lailla itse uskontoon. Nythän se selvästi jo häpeää koko asiaa ja pyrkii sen sijaan pysymään erilaisten yhteiskunnallisten kysymysten piirissä omaa, hurskastelevaa agendaansa noudattaen.

Mutta yksittäistapausten vatvominen ei ole erityisen antoisaa, olipa kyseessä musiikki, kirjallisuus, kirkko tai hallituksen politiikka. Kiinnostavampi on se yhteinen nimittäjä, joka kulttuurin trendejä yhdistää. Se nimittäin tuntuu suorastaan hyppäävän tarkastelijan silmille, ilman sen enempää etsimistä.

Vladimir Nabokov, ruotiessaan amerikkalaista kulttuuria, keksi jo toisen maailmansodan aikana kutsua tuota villakoiran ydintä venäläisellä sanalla pošlost.

Itse asiassa hän käytti tuossa Gogol-esseessään nokkelaa transskribointia poshlust, jossa venäläisen sanan ääntämys säilyttäen ilmaistaan myös itse asia englannin sanoin: posh + lust.

Itse venäläistä sanaa pošlost on usein käytetty esimerkkinä sanasta, jota on mahdoton kääntää. Se kantaa mukanaan niin suurta kulttuurista pakettia, että käännös jää pakostakin vajavaiseksi.

Suomentajat ovat joskus tarjonneet käännökseksi matalahenkisyyttä, itse olen joskus puhunut helppohintaisuudesta. Ne tuovat kyllä esille jotakin sanan merkityksiä, mutta eivät toki ole sen ekvivalentteja vastineita.

Wikipedian artikkeli poshlostista tuo esille muutamia näkökohtia. Kirjallisuustieteilijä D.S. Mirsky sanoo, että kyseessä on self-satisfied inferiority, moral and spiritual.

Svetlana Boym, joka postmoderniin tapaan arvioi koko käsitteen menneen maailman jäänteeksi, toteaa aivan oikein, että Poshlost’ is the Russian version of banality, with a characteristic national flavoring of metaphysics and high morality, and a peculiar conjunction of the sexual and the spiritual. This one word encompasses triviality, vulgarity, sexual promiscuity, and a lack of spirituality. The war against poshlost’ was a cultural obsession of the Russian and Soviet intelligentsia from the 1860s to 1960s.

Boym, jonka teos sijoittuu Neuvostoliiton luhistumisen aikoihin, arvioi ilmeisesti, että sellainen henkinen maailma, jolle pošlostin käsite on tärkeä, jää nyt historiaan ja joutaa jäädäkin.

James H. Billington puolestaan määrittelee käsitteen erään moraalisesti ala-arvoiseksi kuvatun kirjallisen hahmon kautta:  (he) seeks not the ideal world but the world of petty venality and sensualism, poshlost.

Esimerkit riittänevät sen ymmärtämiseen, mitä tuolla käsitteellä on tarkoitettu. Nabokov, joka varmastikin on sen tunnetuin käyttäjä, teilasi sen avulla paitsi Gogolin kuvaaman venäläisen herrasväen, myös aikansa amerikkalaisen bestseller-kulttuurin ja myös Neuvostoliiton mahtailevan valheellisuuden.

Viimemainittu oli erityisen paradoksaalinen asia, koska venäläiset Nabokovin mukaan aina olivat olleet erityisen herkkiä pošlostille ja sitä inhosivat. Saksaa he taas olivat perinnäisesti pitäneet pošlostin luvattuna kotimaana.

Lukiessani ensi kertaa Nabokovin Gogol-esseetä, ajattelin heti, että tässä asiassa me olemme venäläisten kanssa samassa veneessä.

Eikö Väinö Linnan koko tuotanto ole yhtä pošlostin paljastamista ja sille irvailua. Perinnäinen suomalainen rehellisyys ei voinut lainkaan sietää teeskentelevää valheellisuutta. Senhän myös propagandan saralla työskentelevät saivat sodan aikana pian huomata.

Rehellisyys sen sijaan puri suomalaiseen. Itse asiassa se oli tietyssä historian vaiheessa muuttunut jo sellaiseksi obsessioksi, että elämän ja sosiaalisen kanssakäymisen edellytykset alkoivat vaarantua, kun mitään ei suostuttu kaunistelemaan eikä sievistelemään.

Mutta siitä on jo aikaa. Nyt tilanne on toinen, ainakin niin sanotun yleisen mielipiteen tasolla ja sehän kyllä tarkoittaa vain sitä keskustelua, jota valtamedia käy.

Luulen, että muutos on sangen huomattava.

Paavo Haavikko kyllä puhui parodian mahdottomuudesta jo kauan sitten. Aikaa on tainnut siitä vierähtää jo lähemmä puoli vuosisataa.

Mutta itse asiassa parodia oli kuin olikin silloin vielä mahdollista.

Joillakin aloilla, kuten Neuvostoliitosta puhuttaessa, hellpohintaisuus kyllä rehotti vapaana ja sitä vieläpä lannoitettiin valtiovallan erityisellä tuella. Siitä huolimatta perinnäiset kulttuurin tavoittelemat asiat, totuus, hyvyys ja kauneus koettiin todellisiksi ja niistä luopuminen sopi vain niille, jotka tunnustivat oman alamittaisuutensa.

Itsetyytyväinen vajaamittaisuus oli tietenkin jo olemassa, sitä lienee ollut maailman sivu, mutta se ei kuitenkaan ollut vallitseva maailmankatsomus, josta poikkeaminen aiheuttaa sanktioita.

Nyt asiat ovat toisin. Substanssin sijasta tuijotetaan henkilöä ja hänen käyttämiään sanoja, ajattelun sijasta tarraudutaan tyhjiin abstraktioihin, joita kyllä riittää, ihmisoikeuksista tasa-arvoon ja vapaudesta vastuuseen.

Politiikkaa ei enää ymmärretä kilpailevien näkemysten areenaksi, siellä kilpailevat nyt keskenään vain oikeat ja väärät pyrkimykset, joista edelliset pyrkivät yleiseen onnellisuuteen ja jälkimmäiset sen vastakohtaan.

Epäilemättä olen tässä itsekin liikkunut kovin korkealla abstraktiotasolla, mutta pidän sen sallimista itselleni vaatimattomana ylellisyytenä, joka älköön tulko tavaksi.

Joka tapauksessa vanha kunnon Gogol pystyisi varmasti kirjoittamaan verrattoman kuvauksen juuri tästä meidän ajastamme ja sen itsetyytyväisestä valheellisuudesta ja hullunkurisesta helppohintaisuudesta, mutta hänen kaltaistaan me emme taida enää löytää. Sitä paitsi häntä ei taidettaisi ymmärtää lainkaan.

Itse asiassa Veikko Huovinen oli aikoinaan tällainen hahmo ja hän löysi aikanaan vielä paljon yleisöä.

Nyt sen sijaan Huovisen maine näyttää menevän alaspäin kuin lehmän häntä. Aivan hiljattain huomaan joidenkin matalahenkisyyden tukipylväiden ankarasti moittineen Huovisen huumoria: hän on aivan vanhentunut…

Niinpä taitaa tosiaan olla.

 

 

Kun tunteet vyöryvät

Kun tunteet vyöryvät

Odi et amo, quare id faciam,

fortasse requiris

nescio, sed fieri

sentio et excrucior

Catullus

Tietää tahtonet miks’, viha rakkaus mieltäni raastaa…? Näinhän ajelivat tunteet Catullusta, hänen tulista nuorukaismieltään, kun lemmitty Lesbia osoittautui huikentelevaksi,  mutta pysyi vain alati, ah, niin houkuttelevana.

Catulluksen purkauksessa lienee aimo annos ajatonta sukupuolten suhdetta, joka pysyy yhtä kauan kuin itse sukupuoletkin –käytän nyt huonoa ilmausta- seisovat tämän maapallon päällä. Itse puolestani uskon, että näin on asia hamaan maailmanloppuun saakka. Ja niitä sukupuolia on kaikessa olennaisessa kaksi, lopuista voivat kantaa huolta erilaiset ammattiauttajat.

Viisaasti sanoi se sulkavalainen taloustirehtööri, joka kehotti olemaan maailmanlopusta huolehtimatta: ”Ei sitä tule niin kauan kuin myllyt jauhaa ja miehillä kalu kovenoo”.

Vähemmän autenttisia, konstruoituja ja ehdollistettuja tunteita maailmaan toki myöskin mahtuu. Voimme esimerkiksi oppia myös niin sanoakseni toisen kertaluvun tunteita: ihastelemme lasten leikkiä ja ajattelemme, että onpas tämä nyt somaa. Samalla huomaamme, että onpas sekin aivan hirveän somaa, että me näin viattomasti ihastelemme lasten leikkiä!

Tällaiset, pitkälle jalostetut tunteet ovat nähtävästi erityisen ominaisia juuri pitkälle kehittyneille kulttuureille. Niitä pohdiskeli muun muassa Vladimir Nabokov, joka käytti asiasta venäläistä sanaa pošlost, kun ei parempaakaan löytänyt.

Mitäpähän se sitten oikein on? Monet patrioottiset venäläiset katsovat, etteivät vieraat kansat siitä mitään ymmärräkään, eivät siis osaa sitä halveksia, koska ovat itse sen vallassa, etenkin amerikkalaiset ja saksalaiset.

Nabokovin tulkinnassa joka tapauksessa pošlost tarkoittaa teennäistä latteutta, joka vaatii itselleen kunnioitusta syvähenkisenä tai jalona asiana. Kyse on siis eräänlaisesta kitschistä tai juuri tuollaisesta toisen kertaluvun henkisestä ylentymisestä, jollaista esiintyy muun muassa suvaitsemistapahtumien yhteydessä.

Tämä tuli mieleeni, kun luin Helsingin Sanomien toimittajan kuvauksen eräästä kohtauksesta Iranissa. Siellä vastavalmistuneet opiskelijat viettivät juhlaa asian kunniaksi ja muuan sivullinen huudahti heille: ”Hyvä tytöt, nyt sitten aviomiestä etsimään!”

Mitä todennäköisimmin asia oli myös useimpien tyttöjen mielessä, kuten se on heidän ikätovereillaan kaikkialla maailmassa niin kauan kuin se ylipäätään seisoo.

Miten tytöt asiaan suhtautuivat, ei ole tiedossa. Joka tapauksessa paikalta löytyi henkilö, joka ilmeisesti piti repliikkiä poliittisesti epäkorrektina ja reagoi siihen kuten pitääkin.

Laatulehden toimittaja suorastaan pöyristyi tuosta ensin mainitusta kauhistuksesta ja hänen ylitseen, mahtavana vyörynä kulkivat tunteet kiukusta häpeään. Tunteita ei näköjään silti tuotu julki, ainakaan itkupotkutasolla, mikäli artikkelista voi päätellä. Lukija joka tapauksessa sai ymmärtää, että tunnekuohu oli syvä ja voimallinen ja että tämä on kiistattomasti hyvä asia samoin kuin sen iranilaisen peräänhuutajan teko ja tunne.

Tuo viimemainittu henkilö oli ilmeisesti myös hyvin rohkea ja mahdollisesti uhmasi suorastaan kidutusta. Näinhän ainakin voimme kuvitella romanttisessa mielessämme. Hän mitä ilmeisimmin oli Iranin toivo, mikäli se vastaa meidän toiveitamme. Mutta siitähän Amerikassakin lähdetään, että poliittisen korrektiuden edessä on tämänkin suuren maan, kuten myös kaikkien muiden kerran nöyrryttävä.

Pois se minusta, että tuomitsisin oikeita asenteita ja niiden spontaania leviämistä koko maailmaan, hamasta päiväntasaajan Afrikasta aina Tšuktšien niemimaalle saakka. Hienoa myös on, että tunteet vyöryvät valtoiminaan aina oikeaan suuntaan sen sijaan, että ne saattaisivat olla vaikkapa taantumuksellisia.

Mutta kun ajattelen Irania, minulla on kyllä suuri kiusaus uskoa, että tytöillä useassa tapauksessa oli kuin olikin mielessä tärkeimpänä tavoitteenaan löytää mies, jonka kanssa voisi perustaa perheen.

Pietarissa muistan erään laitoksen johtajan valitelleen, että ne akateemiset tutkinnot, joita laitos tuotti, menivät parhaasta päästä ulkomaille, kun tytöt avioituivat ulkomaisten miesten kanssa ja ryhtyivät kotirouviksi. Ehkäpä he tekivät väärin? Olisiko asia pitänyt estää?

Tuskinpa näin, mutta en lainkaan ihmettele sitä, että johtaja piti asiaa ongelmana. Se saattoi olla hänen mielestään jopa turhauttava, mutta tuskinpa se sitä oli tyttöjen mielestä.

Iranilainen rääväsuu, jota toimittaja kauhistui, kertoi hekotellen, että hänen maassaan oli iso yhteiskunnallinen ongelma, kun naiset menivät myöhään naimisiin ja synnyttivät myöhään.

Mikseipä asiaa voisi hyväksyä ongelmaksi Iranissakin? Meillähän se on suorastaan kansakunnan kohtalonkysymys, joka olisi jollakin tavoin ratkaistava ennen kuin primitiivisen obskurantismin kyllästämä etnotsunami pyyhkäisee sen maan pinnalta ja poliittinen korrektius häviää saman tien.

Kolmannen maailman hillitsemätön väestönkasvu on aikamme suurin ongelma, joka on tuottamassa katastrofin kaikille osapuolille. Iran tai Turkki tuskin enää ovat tässä suhteessa ongelma, toisin kuin näiden maiden vanhoillinen johto väittää. Niinpä tyttöjen pitäisi siellä kaikin mokomin antaa lykätä avioitumistaan.

Mutta mitäpä se meille kuuluu? Ehkä voisimme joka tapauksessa suhtautua vakavasti siihen, miten asioita sieltä käsin arvioidaan sen sijaan, että menisimme sinne mestaroimaan asioita oman poliittisen korrektiutemme näkökulmasta.

 Se näkökulma nimittäin tuskin tulee olemaan ikuinen tai edes pitkäikäinen. Se saattaa kyllä tarjota mahdollisuuden palkitseville elämyksille, mutta historiallisesti arvioiden se näyttää kuuluvan lähinnä ylikypsän sivilisaation iltahämärään.

Älyllisen elämän lyhyt kukoistus

 

Etsikkoaika ja hiipuminen

 

On kiinnostavaa, jos masentavaakin seurata ihmisten elämänkaarta nuoruuden älyllisestä uteliaisuudesta ja herkkyydestä keski-iän tylsyyteen ja vanhuuden höperyyteen.

Kun nuoruus puhkeaa nupustaan, se tarjoaa tuoreen kauneutensa ihmeen ohella myös älyn heräämisen ihmeen. Nuori ihminen ei lakkaa kysymästä ja ihmettelemästä ennen kuin niin sanotusti kypsyy aikuisuuteen.

Tytöt muuttuvat enemmän tai vähemmän kanamaisiksi ja pojat taas kukkomaisiksi käyttääkseni hieman rohkeaa vertausta, jollaiset kuulemma zoologisuudessaan saattavat hipoa myös laillisuuden rajoja. Itse kuitenkin koen sen asianmukaiseksi. Näinhän siinä tapahtuu.

Siinä vaiheessa, kun biologinen kypsyys on saavutettu ja sosiaalinen rooli muuttunut lapsesta aikuiseksi omien lasten myötä, siis nykyään noin 30-40 vuotiaana, on varsinainen vapaa henkinen aktiivisuus ja älyllinen uteliaisuus yleensä laskenut välttämättömään minimiin, mikä ei ole paljon.

Aikuistunut ihminen on oppinut noitumaan itselleen ymmärryksen tai oikeastaan ymmärrystä korvaavan elämyksen (kiitos tästä, Seppo Oikkonen) kaikista asioista käyttäen tiettyjä yleiskäsitteitä. Tosiasiassa ne eivät näytä enempää kuin parodian maailmasta, joka niiden avulla redusoidaan suorastaan matemaattisten kaavojen mukaan pelkiksi loogisiksi tautologioiksi.

Suurimman viisauden voi siten kokea löytävänsä mahdollisimman yleiselle tasolle viedystä yhtälöstä, joka itse asiassa kertoo vain, että kaikki on yhtä ja samaa. Maailmasta tulee paikka, jossa tarvitaan vain välineellistä ymmärrystä. Elämäntehtävä on yhtä selvä kuin tylsäkin, mutta, kuten sanotaan, elämä on.

Voihan niitä todellista intellektuaalisia ja moraalisia tarpeitaan, jos ne ovat säilyneet, yrittää korvata myös pakottamalla valtion toimesta koko kansan kumartamaan komeita tunnuksia ja pitämällä niiden edessä polvistumistilaisuuksia. Näinhän Venäjällä on nyt tehty.

Konstantin Leontjevin mielestä siinä sitä onkin evankeliumia massoille. Ne kykenevät nousemaan poroporvarillisen tylsyyden yläpuolelle vain sinänsä primitiivisen, uhrautuvan patriotismin ja militarismin kautta. Mutta jokaiselle omansa, kuten preussilaiset sanoivat.

Huolimatta siitä, että venäläisen pošlostin (ks. Vihavainen: Haun pošlost tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) eli matalahenkisyyden nykyiset mestarit ovat nykyään vallassa ja uhkaavat koko maailmaa vähämielisellä politiikallaan, rohkenen viitata Aleksandr Puškiniin, jonka teoksista olen luullut löytäväni juuri tähän tyhmistymisen ongelmaan liittyviä nerokkaita säkeitä.  Ne ovat painuneet mieleeni niin, että osaan ne jopa ulkoa.

Isänmaallisten ja muiden oikein ajattelevien ihmisten oikeutetusta harmista huolimatta siis pistän tähän pari pätkää Puškinin tekstiä ja sitten oman käännökseni. Teksti on Jevgeni Oneginista, joka kuuluu venäläisen kirjallisuuden ehdottomaan kärkeen, ainakin Dostojevskin mukaan. Lauri Kemiläinen on se suomentanutkin vaikuttavan taitavasti, mutta sitä tekstiä ei nyt ole käytettävissäni.

Kas näin se kohta menee:

Блажен, кто смолоду был молод,
Блажен, кто вовремя созрел,
Кто постепенно жизни холод
С летами вытерпеть умел;
Кто странным снам не предавался,
Кто черни светской не чуждался,
Кто в двадцать лет был франт иль хват,
А в тридцать выгодно женат;
Кто в пятьдесят освободился
От частных и других долгов,
Кто славы, денег и чинов
Спокойно в очередь добился,
О ком твердили целый век:
N. N. прекрасный человек.

Ja käännös, so frei wie nötig:

 

Se miekkonen, ken aikanaan,

ol’ nuori, sitten vanha vaan,

ken elon kylmän henkäyksen

hyvin sieti vanheten.

Ken uniaan ei pohtinut,

pohattain seuraa karttanut,

ken nuorna kerskui, korskui niin,

pääs’ rahakkaisiin naimisiin,

ol’ sitten vapaa veloistaan.

Ken kultaa, virkaa kunniaa,

sai aina kyllin ajallaan

kenestä aina sanotaan,

mies mainio on kerrassaan!

 

Mutta tarina jatkuu. Jevgeni on itse asiassa ollut pelkkä keikari ja hänen komeutensa pelkkä tyhjä kuori. Hänen lukematta jääneitä kirjojaan katsellessaan Tatjana (tuo aitouden ja sisäisen kauneuden ihme!) kysyy jo itseltään, onko koko mies pelkkä parodia?

Mutta Jevgeni ei ole sammunut, ainakaan ihan kokonaan, sillä häntä vaivaa selittämätön ikävä:

Но грустно думать, что напрасно

Была нам молодость дана,

Что изменяли ей всечасно,

Что обманула нас она;

Что наши лучшие желанья,

Что наши свежие мечтанья

Истлели быстрой чередой,

Как листья осенью гнилой.

Несносно видеть пред собою

Одних обедов длинный ряд,

Глядеть на жизнь, как на обряд,

И вслед за чинною толпою

Идти, не разделяя с ней

Ни общих мнений, ни страстей."

 

Vaan murheellistahan se ois,

jos suotta nuoruus häipyi pois,

jos petimme sen ihanteet,

ja suotta oomme uskoneet

Jos puhtahimmat aatokset

ja suloisimmat ihanteet,

on meistä kauas häipyneet,

kuin syksyn lehdet kuivaneet.

Ei sydän kestä aatella,

ett’ kaikki ois vain juhlia,

prenikkaherrain touhuja

ja joutavia juoruja,

vaikk’ yhtään ei se kiinnosta,

ei moinen puuha innosta.

 

No, Tatjanan kanssa elämästä olisi todella voinut tulla ties mitä, sanotaanko että jopa syvähenkistä, mutta nyt on mennyttä niin nuoruus, kuin sen avoinna olleet älylliset ja moraaliset mahdollisuudet. Jäljellä ovat vain loputtomien päivällisten seremoniat ja tärkeilevien typerysten itsetehostuksen palveleminen.

Puškinia on joskus sanottu ensimmäiseksi venäläiseksi intelligentiksi (tosiaankin muodossa интеллигент, mikä on läntisen intellektuellin vastine, mutta venäläisten mielestä sittenkin hieman eri asia) ja tämä runo on yksi todiste siitä. Kuvatessaan yläluokkaisen roskaväen (светская чернь) tyhjyyttä ja asettaessaan sen nuoruuden ihanteellisuuden vastakohdaksi, runoilija tekee jotakin hyvin venäläistä.

Tarkoitan sitä, että venäläisessä älymystössä on aina ollut luontainen kammo tyhjyyttään kumisevaa tekotärkeyttä ja, sanoisinko, tekoälyllisyyttä kohtaan (ei viittaa AI:hin). Intelligentsijan ihanteen vastakohtana on ollut se virallinen pošlost, matalahenkisyys, helppohintaisuus, jonka lännessä teki tunnetuksi Vladimir Nabokov kuuluisassa Gogol-esseessään (ks. Vihavainen: Haun ylpeä typeryys tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Kun me nyt kauhistelemme noiden putinien ja medinskien kaameaa ”arvojohtamista”, muistakaamme, ettei se kaikkea kerro venäläisyydestä. Juuri venäläisen älymystön kyky erottaa jalot aatteet niiden varjolla tarjotusta saastasta on aina ollut poikkeuksellisen hyvä. Uskon, että se on sitä nytkin.

Olisi enemmän kuin toivottavaa, että venäläisen älymystön parhaimmistolla olisi mahdollisimman pian vaikutusta myös siihen, mitä nuo vallanpitäjät tekevät. Valitettavasti koko älymystön käsitteeseen kuuluu ikuinen oppositio, mikä tarkoittaa, että vallan kahva on sen ulottumattomissa.

Sääli. Koko maailma on nyt vaarassa.