Kun tunteet vyöryvät

Kun tunteet vyöryvät

Odi et amo, quare id faciam,

fortasse requiris

nescio, sed fieri

sentio et excrucior

Catullus

Tietää tahtonet miks’, viha rakkaus mieltäni raastaa…? Näinhän ajelivat tunteet Catullusta, hänen tulista nuorukaismieltään, kun lemmitty Lesbia osoittautui huikentelevaksi,  mutta pysyi vain alati, ah, niin houkuttelevana.

Catulluksen purkauksessa lienee aimo annos ajatonta sukupuolten suhdetta, joka pysyy yhtä kauan kuin itse sukupuoletkin –käytän nyt huonoa ilmausta- seisovat tämän maapallon päällä. Itse puolestani uskon, että näin on asia hamaan maailmanloppuun saakka. Ja niitä sukupuolia on kaikessa olennaisessa kaksi, lopuista voivat kantaa huolta erilaiset ammattiauttajat.

Viisaasti sanoi se sulkavalainen taloustirehtööri, joka kehotti olemaan maailmanlopusta huolehtimatta: ”Ei sitä tule niin kauan kuin myllyt jauhaa ja miehillä kalu kovenoo”.

Vähemmän autenttisia, konstruoituja ja ehdollistettuja tunteita maailmaan toki myöskin mahtuu. Voimme esimerkiksi oppia myös niin sanoakseni toisen kertaluvun tunteita: ihastelemme lasten leikkiä ja ajattelemme, että onpas tämä nyt somaa. Samalla huomaamme, että onpas sekin aivan hirveän somaa, että me näin viattomasti ihastelemme lasten leikkiä!

Tällaiset, pitkälle jalostetut tunteet ovat nähtävästi erityisen ominaisia juuri pitkälle kehittyneille kulttuureille. Niitä pohdiskeli muun muassa Vladimir Nabokov, joka käytti asiasta venäläistä sanaa pošlost, kun ei parempaakaan löytänyt.

Mitäpähän se sitten oikein on? Monet patrioottiset venäläiset katsovat, etteivät vieraat kansat siitä mitään ymmärräkään, eivät siis osaa sitä halveksia, koska ovat itse sen vallassa, etenkin amerikkalaiset ja saksalaiset.

Nabokovin tulkinnassa joka tapauksessa pošlost tarkoittaa teennäistä latteutta, joka vaatii itselleen kunnioitusta syvähenkisenä tai jalona asiana. Kyse on siis eräänlaisesta kitschistä tai juuri tuollaisesta toisen kertaluvun henkisestä ylentymisestä, jollaista esiintyy muun muassa suvaitsemistapahtumien yhteydessä.

Tämä tuli mieleeni, kun luin Helsingin Sanomien toimittajan kuvauksen eräästä kohtauksesta Iranissa. Siellä vastavalmistuneet opiskelijat viettivät juhlaa asian kunniaksi ja muuan sivullinen huudahti heille: ”Hyvä tytöt, nyt sitten aviomiestä etsimään!”

Mitä todennäköisimmin asia oli myös useimpien tyttöjen mielessä, kuten se on heidän ikätovereillaan kaikkialla maailmassa niin kauan kuin se ylipäätään seisoo.

Miten tytöt asiaan suhtautuivat, ei ole tiedossa. Joka tapauksessa paikalta löytyi henkilö, joka ilmeisesti piti repliikkiä poliittisesti epäkorrektina ja reagoi siihen kuten pitääkin.

Laatulehden toimittaja suorastaan pöyristyi tuosta ensin mainitusta kauhistuksesta ja hänen ylitseen, mahtavana vyörynä kulkivat tunteet kiukusta häpeään. Tunteita ei näköjään silti tuotu julki, ainakaan itkupotkutasolla, mikäli artikkelista voi päätellä. Lukija joka tapauksessa sai ymmärtää, että tunnekuohu oli syvä ja voimallinen ja että tämä on kiistattomasti hyvä asia samoin kuin sen iranilaisen peräänhuutajan teko ja tunne.

Tuo viimemainittu henkilö oli ilmeisesti myös hyvin rohkea ja mahdollisesti uhmasi suorastaan kidutusta. Näinhän ainakin voimme kuvitella romanttisessa mielessämme. Hän mitä ilmeisimmin oli Iranin toivo, mikäli se vastaa meidän toiveitamme. Mutta siitähän Amerikassakin lähdetään, että poliittisen korrektiuden edessä on tämänkin suuren maan, kuten myös kaikkien muiden kerran nöyrryttävä.

Pois se minusta, että tuomitsisin oikeita asenteita ja niiden spontaania leviämistä koko maailmaan, hamasta päiväntasaajan Afrikasta aina Tšuktšien niemimaalle saakka. Hienoa myös on, että tunteet vyöryvät valtoiminaan aina oikeaan suuntaan sen sijaan, että ne saattaisivat olla vaikkapa taantumuksellisia.

Mutta kun ajattelen Irania, minulla on kyllä suuri kiusaus uskoa, että tytöillä useassa tapauksessa oli kuin olikin mielessä tärkeimpänä tavoitteenaan löytää mies, jonka kanssa voisi perustaa perheen.

Pietarissa muistan erään laitoksen johtajan valitelleen, että ne akateemiset tutkinnot, joita laitos tuotti, menivät parhaasta päästä ulkomaille, kun tytöt avioituivat ulkomaisten miesten kanssa ja ryhtyivät kotirouviksi. Ehkäpä he tekivät väärin? Olisiko asia pitänyt estää?

Tuskinpa näin, mutta en lainkaan ihmettele sitä, että johtaja piti asiaa ongelmana. Se saattoi olla hänen mielestään jopa turhauttava, mutta tuskinpa se sitä oli tyttöjen mielestä.

Iranilainen rääväsuu, jota toimittaja kauhistui, kertoi hekotellen, että hänen maassaan oli iso yhteiskunnallinen ongelma, kun naiset menivät myöhään naimisiin ja synnyttivät myöhään.

Mikseipä asiaa voisi hyväksyä ongelmaksi Iranissakin? Meillähän se on suorastaan kansakunnan kohtalonkysymys, joka olisi jollakin tavoin ratkaistava ennen kuin primitiivisen obskurantismin kyllästämä etnotsunami pyyhkäisee sen maan pinnalta ja poliittinen korrektius häviää saman tien.

Kolmannen maailman hillitsemätön väestönkasvu on aikamme suurin ongelma, joka on tuottamassa katastrofin kaikille osapuolille. Iran tai Turkki tuskin enää ovat tässä suhteessa ongelma, toisin kuin näiden maiden vanhoillinen johto väittää. Niinpä tyttöjen pitäisi siellä kaikin mokomin antaa lykätä avioitumistaan.

Mutta mitäpä se meille kuuluu? Ehkä voisimme joka tapauksessa suhtautua vakavasti siihen, miten asioita sieltä käsin arvioidaan sen sijaan, että menisimme sinne mestaroimaan asioita oman poliittisen korrektiutemme näkökulmasta.

 Se näkökulma nimittäin tuskin tulee olemaan ikuinen tai edes pitkäikäinen. Se saattaa kyllä tarjota mahdollisuuden palkitseville elämyksille, mutta historiallisesti arvioiden se näyttää kuuluvan lähinnä ylikypsän sivilisaation iltahämärään.