Suurta egoa leikkelemässä

 

Mikä mies Matti Klinge oli?

 

Muuan 1800-luvun venäläinen aikalaiskirjoitus, jonka tekijää en enää muista, kertoi, etteivät suomalaiset pidä professoreita naurettavina, vaan kunnioittavat heitä suuresti.

Minusta tämä todistaa kansastamme hyvää, eihän asia ole ihan kaikkialla näin. Venäjän vanhassa rankitaulukossa (tabel o rangah) professori rinnastetaan majuriin ja majuri taas ei siinä maassa ole yhtään mitään (vrt. Vihavainen: Haun rankitaulukko tulokset).

Toki merkittävimmät oppineet saattoivat venäjälläkin saada esimerkiksi hoviarvoja ja olivat rivikenraaleja paljon suuremmassa arvossa. Mutta poikkeuksiahan he olivat.

Poikkeus oli myös Matti Klinge, joka varmaan mieluusti olisi kantanut titteleitään sukunsa vanhassa kotimaassa eli Venäjällä. Russofiilihan hän oli kuten kyllä minäkin (tämä sitten ei koske Bobrikobia tai Putinia eikä Ukrainan sotaa). Sen lisäksi hänestä tuli elämänsä lopulla jopa putinisti, mikä todella monia järkytti.

Mutta eihän tämä ole ole se asia, jolla hän eläessään kunnostautui.

Suomessa on aikamoinen määrä suurmiehiä, kuten jokaisessa itseään kunnioittavassa maassa. Ensimmäinen niistä oli Porthan, jonka korottamista tähän asemaan Klinge on tutkinut. Sen jälkeen ovat tulleet monet kansakunnan laulajat ja rakentajat, kuten Runeberg, Snellman, Topelius, Lönnrot ja Topelius.

Myöhempien aikojen suurmiehet ovat olleet poliitikkoja moniosaisine elämäkertoineen, joita on myös tehty useita rinnakkaisia: Kekkonen, Tanner, Mannerheim. Viimemainittu toki symbolisoi myös kansakunnan kärsimyksiä ja kohtalonhetkiä. Kolmikymmenvuotinen palvelu Venäjällä on opittu ymmärtämään teleologisesti valmistumisena sen jälkeiseen aikaan.

Klinge on tässä joukossa todellinen self-made man käyttääkseni kieltä, jota hän tuskin olisi itse käyttänyt. Hän sekä rakensi itse pyramidinsa että kirjoitti sen selitykset (ks . Vihavainen: Haun exegi monumentum tulokset). Vaatimattomuus ei häntä kaunistanut, mutta sitähän tässä maassa oli jo muutenkin liikaa.

En itse ollut koskaan Klingen oppilas, mutta kyllä sen sijaan hänen mentorinsa Eino E. Suolahden. Minun professorini oli Jaakko Suolahti, Einon (”Nenno”) serkku, joka briljeerasi leikkisällä vaatimattomuudellaan.

Jaakko Suolahti ei edes esiintynyt yliopiston luettelossa tohtorin tittelillä, vaan kirjoitti ”FL (Väit.)”. Se tarkoitti sitä, että hän kyllä oli väitellyt tohtoriksi, mutta ei ollut osallistunut promootioon enempää läsnä- kuin poissaolevana, minkä takia hänellä ei ollut oikeutta käyttää tohtorin titteliä, professorin kyllä.

Muistanpa senkin, miten Lammin biologisella asemalla, jossa Jaakon esseeseminaari kokoontui, hän rohkaisi opiskelijoita puhumaan vapaasti ja kuvia kumartelematta: ”Ajatelkaa, että mikä se nyt tuokin Suolahti on, tai mikä tuo… no jospa puhunkin vain omasta puolestani…”.

Mainitsen tämän siksi, että tuo tapa kantaa rooliaan oli niin kaukana Klingestä kuin mahdollista. Paradoksaalisesti Klinge oli itsekin ensimmäisen polven akateeminen kansalainen,  mutta suhtautui asiaan tavattoman juhlallisesti ja piti promootion tapaisia riittejä aivan keskeisen tärkeinä.

Osasi Klinge toki ihan rento ja hauskakin olla ja keskustelin hänen kanssaan usein, itse asiassa aina tavatessamme. Hän osasi jopa antaa aivan tyrmääviä kohteliaisuuksia, jotka olivat nuorelle saajalleen hyvin arvokkaita.

Mutta Klingestä on siis taas kirjoitettu yksi kirja. Ottaen huomioon sen, että hän on itse kirjoittanut laajimman suomalaisen omaelämäkerran ja lisäksi julkaissut toistakymmentä päiväkirjaa, asia tuntuu yllättävältä. Sitä paitsi Hannu T. Riikonen on juuri julkaissut oman Klinge-kirjansa (ks. Vihavainen: Haun polku monumentille tulokset).

Siis miksi taas tällainen tiiliskivi? Mikäs kirja tämä Ekholmin opus oikein on ja miksi se on tehty?

Tekijä itse kutsuu teosta tutkivaksi henkilökuvaksi. Elämäkertaahan se ei lainkaan edes muistuta eikä myöskään niitä Lutherista ja Hitleristä jälkeenpäin tehtyjä psykologisia analyysejä, jotka hyvin tunnetaan. Toki Klinge painikin eri sarjassa.

Tämä kirja on todellakin henkilökuva, jonka kunniainhimo, sikäli kuin sitä on, keskittyy selvittämään perusteellisesti yhden ihmisen psykologiaa ja reseptiota ympäristössään, ei juuri yhteiskunnassa. Se on olennaisesti juorukirja, olkoonkin, että moni kertoja toistelee myös kohteen hyvä puolia ja saavutuksia.

Ensi kertaa myös näen kirjan, jossa samat asiat sanotaan usein kolmasti: ensin kirjoittajan tekstissä, sitten muistelijoiden suulla ja vielä kerran lyhyinä lainauksina. Onpahan asialla uutuusarvoa.

On sanottu, että great souls discuss ideas, mediocre souls discuss events and little souls discuss people.

Uskon, että tässä sanonnassa on paljon totta, mutta voidaanhan se käsittää täysin väärinkin. On aivan legitiimiä keskittyä myös henkilöihin, joiden kautta voidaan valaista koko aikakautta laajemminkin. Sitä paitsi erityisesti naisilla on jo biologisen roolinsa takia voittamaton tarve arvioida kaikkia ihmisiä oman minänsä kautta, yleensä intuitiivisesti ja emotionaalisesti.

Mieleeni tulee, että kohdetta tässä kirjassa käsitellään kuin vivisektiossa, olkoonkin, että hän on kuollut. Joka tapauksessa analyysi on armotonta ja perusteellista ja vain jatkuu jatkumistaan. Assosiaatio siihen, että intiaanit kiduttivat usein uhrejaan päiväkausia, on ilmeinen. Joidenkin tutkijoiden mukaan kyseessä oli ihmisen ihmiselle osoittama huomaavaisuus.

Mikä mies Klinge sitten olikin, käy selväksi, ettei häntä tekijän mielestä sovi niin sanoakseni tappaa kerralla, ei yhdellä tai kahdellakaan epiteetillä, edes murhaavalla.

Kaikki on käytävä läpi kunnolla, ehkäpä myös oman sielun tyydytykseksi, kuten ne kartanonherroja silponeet kansankostajat Isaac Babelin Punaisessa ratsuväessä. Heidän mielestään pelkkä ampuminen oli aivan kohtuuttoman helppoa puolin ja toisin.

Klinge, kuten Jörn Donner ja Matti Nykänen -Ekholmin tähänastiset kohteet-  ovat kaikki kansallisia julkkiksia, vaikka itse asiassa kaukana keskeisiltä paikoilta ja sitä paitsi keskenään kovin erilaisia.

Klingellä sentään oli merkitystä: parissa tärkeässä kohdin hän muutti kansakunnan historiallista ajattelua ja palautti sen muistiin paljon jo unohtunutta, mutta tärkeää. Itae käännätin hänen teoksensa Keisarin Suomi ja Kaukana ja kotona venäjäksi. Mielestäni ne täyttivät ja täyttävät sikäläisessä kirjallisuudessa merkittävän aukon.

Odottelin kyllä vähän asiantuntevaa kritiikkiäkin, jota Suomesta ei ollut kuulunut. Ei sitä ole sieltäkään ole tullut, mutta historia jatkuu.

Myös Klinge eli ajassaan ja hieman kunnianhimoisempi  häntä käsittelevä kirja olisi yrittänyt pureutua siihen, miten  muuttuva aikakausi ja muuttuva Klinge kohtasivat. Mutta tämän kirjan tavoitteet ovat toki olleet toiset.

Klingen tieteellisiä ansioita pitää moni tässäkin kirjassa heppoisina ja usein syystäkin. Toisaalta Ylioppilaskunnan historian perusteellinen tutkiminen iski sellaiseen kansalliseen aarreaittaan, että sieltä lähtien ja sen jälkeen saattoi jo 1800-luvun osalta tyytyä vähempäänkin detaljityöhön.

Spesialistit ovat historiassa korvaamattomia, mutta myös generalisteja tarvitaan. Kuten Spengler sanoi, on historiaa ja sitten on muurahaistyötä. Friedell, jota Klinge usein näyttää seurailevan, totesi puolestaan pyrkineensä mahdollisimman suureen epätäydellisyyteen.

Ei historiankirjoituksessa olekaan olemassa mitään täydellisyyttä ellei tavoite ole triviaali. Uudet näkökulmat, myös todistamattomat ja kiistanalaiset, ovat historiassa korvaamattomia. Pelkkä niin sanottujen faktojen lateleminen ex post facto ei vielä kiinosta ketään.

Sen sijaan Topelius ja Runeberg herättivät kokonaisen kansakunnan kirjoillaan, jotka olennaisesti olivat fiktiota. On ilmeistä, että Klinge halusi olla uusi Topelius, mikä toki oli liian suuri rooli.

Klinge oli paljossa huvittava, mutta monet tosikot eivät osanneet suhtautua häneen niin kevyesti, vaan näköjään pelkäsivät kuollakseen tuota arbiter elegantiarumia, joka halutessaan pystyisi heidätkin koska tahansa murskaamaan kuin torakan.

Tässä tuntuisi olevan jotakin perisuomalaista ja hullunkurista puolin ja toisin. Itse uskoin välillä jo Klingen vetävän tuota ranskalaisen kukkoilijan rooliaan itsekin siitä huvittuneena, näin luulen hieman vieläkin.

Joka tapauksessa hänen tapansa koketeerata oli läpeensä ranskalainen, eikä se aina ollut suinkaan sivistynyt. Ilkeyskin -être un peu coquin-  on parhaimmillaan taidetta.

Totinen huomauttelu esimerkiksi naisten vaatetuksesta on sen sijaan moukkamaista, mitä pikkuporvariston poika ei näköjään ymmärtänyt.

Monessa maalaistohtorissa, joita klinge aidosti halveksi tai ainakin yritti asettua heidän yläpuolelleen, keikarointi herätti aggressioita. Paras tuntemani parodiahahmo on Arto Luukkasen romaaneista löytyvä professori Jean-Baptiste Hulkkonen, joka kuitenkin on vain briljeeraavan ja raljeeraavan professorin karikatyyri eikä potretti.

Mutta en halua tässä liittyä vivisektiorinkiin, vaan toistan sen, mitä joskus kirjoitin hänen muistelmistaan. Se on muuten ote Runebergin runosta Lotta Svärd. Tuossa marketantin hahmossahan ei ollut mitään ylevää eikä romanttista, karua ja ansaittua arvostusta annettiin kyllä:

 

Mutta helmihän oli se eukkone ja helmipä kalliskin,

Jos sietikin naurua hiukkasen,

toki arvoa runsaammin.