Marsin kentiltä

 

Tyhmän jumalan orjat

 

Erich Maria Remarque, Länsirintamalta ei mitään uutta. WSOY 1958. Suomentanut Armas Hämäläinen. WSOY 1958, 222 s. (Alkuteos Im Westen nichts Neues, 1929)

 

Kuten tiedämme, Ares eli Mars on jumalista tyhmin. Hän villitsee suojattejaan raivoisaan vimmaan ja sohii ympärilleen kiihkon vallassa, mutta siitä huolimatta ja kai juuri siksi hänen joukkonsa häviävät aina niille, joita johtaa kylmän järkensä säilyttävä Pallas Athene.

Lomaillessani joskus Kreikassa ostin kokonaisen sarjan kreikkalaista jumalaistarustoa käsitteleviä kirjoja, joita oli mukava siellä Rodoksen vanhan linnoituksen varjossa lukea lapsille. Ares esitettiin niissä inhottavana ja järjettömänä jumaluutena, jonka kunnianhimokin oli sen mukainen: hän halusi rakennuttaa itselleen temppelin ihmisten kuolleista ruumiista.

Koko päämäärä oli tietenkin mahdoton, sellainen temppelihän alkaa haista ja mädäntyä jo ennen kuin se on saatu kunnolla alkuunkaan. Se ei voisi mitenkään kestää sortumatta. Se on kuitenkin ainoa, mitä Ares/Mars osaa kuvitella ja mitä hän saa aikaan.

Erich Maria Remarque (1898-1970, ks. m. Vihavainen: Haun remarque tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) sai tällä teoksellaan maailmanmaineen ja asiaankuuluvasti myös natsihallinnon vihat sitten kun se pääsi valtaan. Remarquen mielestä se rintamasukupolvi, mihin hän kuului, oli kadotettu, sota tuhosi sen myös siltä osin kuin se säästyi kranaateilta.

Joillekin muille ensimmäinen maailmansota kaikessa mielettömyydessään oli sen sijaan kokemus, jonka he käsittivät koko elämälleen keskeisenä. Kognitiivisen dissonanssin välttämiseksi siitä tehtiin kuin tehtiinkin sankaritarina, joka moraalisesti oli jo ansainnut voiton laakerit, mutta jonka kotirintama juutalaisineen petti, kuten Hitler asian esitti.

Myös Ernst Jüngerille teräsmyrsky oli valtava kokemus, ilman tikarinpistolegendaakin. Ilmeistä on, että sodan aiheuttama valtava kansallinen turhautuminen oli ensi sijalla tuomassa kannatusta natsien vallanotolle ja politiikalle. Sota tuhosi myös niiden järjen, jotka eivät olleet rintamaa koskaan nähneetkään. Remarque halusi ainakin näyttää, millaista se oli.

Remarquella oli sattumoisin natsihallinnon vastustajia myös perhepiirissä ja hänen sisarensa Elfriede Scholtz teloitettiin vuonna 1943 osallisuudesta Hitlerin vastaiseen toimintaan. Vuonna 1938 kirjailijalta riistettiin Saksan kansalaisuus ja hän oli jo aiemmin muuttanut ulkomaille, Sveitsiin ja sitten Yhdysvaltoihin.

Kirjan yleisilme on pasifistinen osoittaessaan rintamaelämän tarkoituksettoman raadollisuuden. Jo heti alussa sen päähenkilöiden komppania saa aihetta iloon, kun sille jaetaan kaksinkertaiset ruoka-annokset. Asia johtuu siitä, että juuri äsken tehdyn hyökkäyksen jälkeen puolet komppanian miehistä -tai pojista- on poistunut muonavahvuudesta, monet ainiaaksi.

Länsirintaman juoksuhautasota on pään hakkaamista seinään puolin ja toisin. Miehiä kuolee ja vammautuu kaikin mahdollisin tavoin haavoittuneina, keuhkonsa myrkkykaasulla polttaneina, tarkka-ampujien ja lentokoneiden napsimina ja hulluiksi tulleina pakokauhuisina pakenijoina.

Sankareita on vaikea löytää, tarkka-ampuja ei herätä sympatiaa ja kranaatit löytävät yhtä lailla kenet tahansa. Kaikki tietenkin pelkäävät viikatemiestä ja rypevät mudassa ja vedessä pelastuakseen. Toki löytyy uhrautuvaa toveruutta ja myös usein mieletöntä yritystä auttaa haavoittuneita ihmisiä ja eläimiä.

Alussa oli itse asiassa koululuokka, jonka opettaja sai ontoilla puheillaan innostettua sen in corpore ilmoittautumaan rintamalle vapaaehtoisiksi. Ennen pitkää luokka harvenemistaan harveni ja lopuksi taisi kokonaan hävitä tästä maailmasta.

 Poikien vähäisiin ilonaiheisiin kuului sitten heitä innostaneen opettajan joutuminen samoihin porukoihin nostomiehenä. Nyt hänen sopi nähdä, mitä rautainen sukupolvi ja sankaruus olivat todellisuudessa. Katoavasta lihastahan se ihminen oikeasti on tehty.

Sotilaiden ilonaiheita ovat kautta aikojen olleet kunnon ruoka ja pehmeä lepopaikka ja niitä löytyy aina joskus, kun rintama liikahtaa uusille alueille. Ylimääräisen muonan hankkiminen tapahtuu besorkkaamalla (besorgen), joka ei oikeastaan tarkoita varastamista, vaan määräystä hoitaa asia tavalla tai toisella, spartalaisen kasvatuksen tapaan. Tuo jääkärien mukana Suomeen tullut sana on tässäkin kirjassa käytössä.

Kiinnostava on muuan repliikki, joka itse asiassa esiintyy myös Linnan Tuntemattomassa sotilaassa alikersantti Rokan sanomana. Tässä muuan ilmeisesti puolalaistaustainen sotilas pohdiskelee: ”Sano minun sanoneen! Me häviämme sodan, sillä osaamme tervehtiä liian hyvin!”

Kotirintamalla kukkoilevat sitten korkeamman sotilasarvon omaavat herrat kuin rauhan aikana ikään ja vaativat samaa kuria ja käytöstä kuin kasarmissa. Rintamamiestä tämä turhauttaa, kuten koko kotirintama, jolla ei ole mitään käsitystä sodan todellisuudesta. Mahdotonta siitä on heille puhuakaan, sillä he ajattelevat asioita aivan toisilla käsitteillä.

Rintamamiehet puhuvat sen sijaan joskus keskenään vapaasti ja ihmettelevät, mikä kumman voima on oikein saanut saksalaiset ja ranskalaiset mielettömästi tuhoamaan toisiaan Moni mies ei ollut edes eläessään nähnyt ranskalaista ja vastaavahan oli tilanne toisellakin puolella rintamaa.

Teräsmyrsky ei Remarquen kokemana jalostanut ketään ja oli pikemmin makaaberia tarkoituksettomuutta, joka ainoastaan vääjäämättä vain söi kitaansa sen nuorison, joka kerran oli innosta palaen ilmoittautunut sankaritöihin.

Remarquen pientä kirjaa, joka sinänsä ei ole mikään mestariteos, myytiin maailmalla miljoonittain ja tietenkin myös Saksassa, ennen kuin natsit sen makuloivat.

Se oli yksi narratiivi sodasta muiden joukossa ja, kuten osoittautui, ei se kyennyt tulemaan uudelle sukupolvelle opetukseksi ja ojennukseksi. Päinvastoin, edellisen sukupolvien uhraukset voitiin kokea myös velvoittavina. Ne eivät olleet saavuttaneet ansaitsemaansa tulosta ja uuden polven velvollisuus oli huolehtia siitä, etteivät ne menneet hukkaan.

Käytännössä miljoonat ja taas miljoonat uuden sukupolven miehet joutuivat taas vuorollaan palvelemaan sitä jumalista tyhmintä, jonka temppeli jää iäksi rakentamatta.

Pariisin elämää

 

Pakolaiselämää sodan aattona

 

Erich Maria Remarque, Riemukaari. Gummerus 1985, 445 s. (Alkuteos Arc de Triomphe 1945)

 

Saksalainen Erich Maria Remarque (1898-1970) nousi maailmanmaineeseen bestsellerillään Länsirintamalta ei mitään uutta (Im Westen nichts Neues). Omaelämäkerrallisen romaanin eetos oli sodanvastainen ja Hitlerin noustua valtaan kirjailijan tuotanto hävitettiin ja häntä itseään uhkasi Saksassa likvidointi käyttääkseni edistyksellisten tahojen aikoinaan kehittämää sanontaa.

Niinpä tie vei pakolaiseksi ja vuonna 1938 sitten USA:n kansalaiseksi. Pakolaiselämä oli siis kirjoittajalle tuttua. Tämä teos sijoittuu vuoden 1939 Pariisiin ja sen monet henkilöt ovat pakolaisia, mukaan lukien päähenkilö, joka on etevä kirurgi, mutta paperittomana joutuu työskentelemään laittomasti ranskalaisten kollegojen renkinä.

Kirjassa kuvataan Pariisin kokemia pakolaisaaltoja: Espanjasta tulee milloin vasemmistolaisia, milloin monarkisteja ja sitten taas vasemmistolaisia, aina poliittisen tilanteen kehityksen mukaisesti. Saksasta tulee demokraatteja, katolisia ja juutalaisia, mutta parinkymmenen vuoden takaisen sodan muistaville ranskalaisille jokainen saksalainen on kuitenkin sale boche, saatanan saksalainen. Pariisissahan on jo vanhastaan paljon pakolaisia, muun muassa venäläisiä.

Tässä romaanissa piirretään aika kiinnostavaa ajankuvaa, johon kuuluvat muun muassa laillinen prostituutio ja runsas alkoholin käyttö. Prostituoidut ja heidän emäntänsä kuvataan sangen sympaattiseksi väeksi, joka eroaa edukseen ranskalaisesta poroporvarista. Tämä edistyksellinen klisee nousee ehkä hieman turhankin osoittelevasti esille.

Muuten kirja on kyllä sujuvaa rakkauskertomusta, joka monen lukijan mielestä saattaa olla turhankin pitkä. Harvinaisen paljon kirjassa ryypätään ja enimmäkseen väkeviä juomia, sana calvados mainitaan karkean arvioni mukaan noin kaksisataa kertaa. Lisäksi maistuu välillä myös konjakki ja vodka. Viiniä litkitään paljon harvemmin.

Tupakointiakaan ei unohdeta ja etenkin tummia ja väkeviä ranskalaisia laatuja palaa jatkuvasti. Päähenkilö vaikuttaa olevan usein iloisessa hiprakassa tai muuten ryyppyjen elähdyttämä, mutta tuskin koskaan humalassa tai krapulassa. Leikkaukset joka tapauksessa sujuvat moitteettomasti aamullakin, pitkän yön jälkeen.

Kirja sijoittuu siis vuoteen 1939. Sen alussa tuhotaan Tšekkoslovakia ja lopussa jo käydään Puolan kimppuun. Ihmisten käyttäytyminen muuttuu vähitellen kaikkialla. Helppojen voittojen elähdyttäminä normaalit säädylliset kansalaiset alkavat tuntea vetoa militäärisiin tunnuksiin ja kannattaa voimapolitiikkaa, uskoen voittamattomuuteensa. Näin käy niin Saksassa, Itävallassa kuin Italiassa.

Saksassa täystyöllisyys saadaan aikaan varustelulla ja velaksi, se on vekseli, jonka lankeaminen merkitsee sotaa. Myös Ranskassa ymmärretään Euroopan -tai ”maailman” tekevän itsemurhaa, mutta moni luulee olevansa turvassa ylistetyn Maginot-linjan takana.

Muuan kirjan sivujuoni on murha, jonka päähenkilö suorittaa. Uhrina on hänen entinen kiduttajansa, Gestapon agentti, joka on myös tappanut ja kiduttanut hänen morsiamensa ja ystävänsä. Kun agentti saapuu Pariisiin irstailemaan, hän pääsee hengestään. Murha kuvataan poikkeuksellisen vapauttavana ja myönteisenä kokemuksena.

Pakolaisena päähenkilö jää parikin kertaa kiinni laittomasta oleskelustaan ja joutuu lopuksi ranskalaiselle keskitysleirille. Lukija arvaakin, mitä kaiketi tapahtuu saksalaisten valloittaessa seuraavana vuonna Ranskan.

Mutta fiktiivisen päähenkilön vaiheet ovat tuskin kirjan varsinainen pihvi. Kirjailijan tarkoituksena lienee ollut ennen muuta kuvata Euroopan psyykkistä tilaa ennen sotaa Pariisin vilkkaan pakolaiselämän kautta. Kyseessä on siis eräänlainen lähihistorian kirjoittaminen. Tulkintaahan sekin on, ei kirja ihan autenttinen todiste kuvaamastaan ajasta ole, vaikka kohde ei olekaan ollut kaukana.

Sata pätkää muistelmia

 

Kirjallista arkipäivän muistelua

 

Günter Grass, Minun vuosisatani. Tammi 2000, 395 s.

 

Nobelisti (1999) Günter Grass muistetaan jo 1950-luvulta sodanjälkeisen Saksan kuvaajana. Vielä ennen kuolemaansa (2015) hän sai aikaan kohun kertomalla kuuluneensa sodan aikana SS-panssaridivisioonaan. Hänen kirjastaan Sipulia kuoriessa tuli käsite, jolla viitattiin niin kirjoittajan omaan kuin ihmisen monimutkaisuuteen yleensäkin.

Grassille voinee siis antaa rehellisyyspisteitä, vaikkakin vain suhteellisia. Pitihän hän kovin kauan erinäisiä asioita omana tietonaan. Asia lienee ymmärrettävä sitä taustaa vasten, että hän ymmärsi hyvin aikakautemme edustavan sellaista primitiivistä ajattelua, jossa syyllisyys assosiaation kautta olisi estänyt esimerkiksi Nobel-palkinnon, mikäli Ruotsin akatemia olisi aikoinaan asiasta tiennyt.

Tämä kirja koostuu enimmäkseen muistelmista, jotka näyttävät enimmäkseen olevan fiktiivisiä. Niiden kertoja on milloin kirjailija itse, milloin joku hänen sukulaisistaan tai tuttavistaan tai sitten suorastaan itse keisari tai joku muu potentaatti.

Ideana näyttää olevan kertoa suurista tapahtumista lähinnä arkipäivän banaliteettien kautta. Kiinaan, boksarikapinaa kukistamaan lähetetty sotamies muistaa, että keisari piti lähtijöille puheen, jossa nosti esikuviksi hunnit. Keisarin auringossa kimallellut kypärä oli ollut poikkeuksellisen vaikuttava.

Keisari oli muutenkin aika merkittävä mies. Yksikätisenä eläkeläisenä hän kaatoi toistakymmentä tuhatta puuta, mikä näyttää kertojan näkökulmasta olleen hirveä ympäristörikos, mutta uudet puut ovat tainneet nousta jo tilalle.

Kirjassa on jokaiselle 1900-luvun vuodelle omistettu oma pieni lukunsa, joka koostuu jonkun muistoista. Siten ensimmäistä maailmansotaa muistelevat yhdessä Ernst Jünger ja Erich Maria Remarque. Heitä haastattelee fiktiivinen sveitsiläistyttö ja vaikka herrat ovat hyvin korrekteja, on ilmeistä, ettei todellista kontaktia heidän välilleen synny. Molemmilla on ollut oma sotansa, jonka voi löytää heidän kirjoistaan.

Itse asiassa tapahtumien kuvaaminen muistettuina on ratkaisu, joka jo rajoittaa pahoin kirjan mahdollisuuksia.

Muistaminenkin on eräänlaista tekemistä ja kuten Nietzsche sanoi: Tuon minä tein, sanoo minun muistini. Tuota minä en voinut tehdä, sanoo minun ylpeyteni. -Ja viimein muisti myöntyy.

En tiedä, muistiko Grass koko ajan olleensa SS-joukoissa sodan aikana. Luulenpa, ettei hän sitä voinut unohtaa. Luulen myös, että hän silloin aikoinaan myös iloitsi saavutetuista menestyksistä ja suri tappioita. Vihollisiin hän todennäköisesti suhtautui tavalla, jota myöhemmin jätti mieluummin ainakin julkisesti muistelematta.

En ole lukenut hänen kirjaansa ”Mitä täytyy sanoa” (Was gesagt werden muss), joka tuntuisi kyllä kovin kiinnostavalta. Sikäli kuin olen ymmärtänyt, sekin on kuitenkin muistelmakirja.

Päiväkirjat poikkeavat perspektiivinsä takia oleellisesti muistelmista. Jälkimmäisissä lopputulos on jo tiedossa ja muisti on enemmän tai vähemmän pakotettu ottamaan tämän asian huomioon. Autenttisissa päiväkirjoissa sen sijaan katsotaan asioita tapahtumahetken horisontista, jolloin koko tulevaisuus on yhä avoin.

Mikäli olisi kirjoitettu vaikkapa vain fiktiivinen saksalainen päiväkirja 1900-luvusta, olisivat siinä varmasti vaihdelleet niin epätoivon kuin riemunkin hetket aivan toisella tavalla kuin muistelmaluontoisessa fiktiossa. Jälkimmäinen alistuu pakostakin tapahtumia seuranneelle todellisuudelle ja niin katteettomat toiveet kuin myöhemmän kehityksen valossa noloiksi osoittautuneet riemun hetket pyyhkiytyvät pois tarpeettomina ja vahingollisina.

Ajatelkaamme Saksan lopullista yhdistymistä vuonna 1938 ja sen kansainvälisen nöyryytyksen loppumista. luulen, että se aika tuotti senlaatuista johtajan ylistystä, ettei sitä myöhemmin kehtaa edes tunnustaa.

Niinpä nämä muistelmat jäävät vähän värittömiksi. Mukana on kaikenlaista ns. matalan katseen mukaista rekvisiittaa muun muassa nälän ja puutteen vuosista, joita saksalaisilla 1900-luvulla riitti. Hyperinflaation epätodelliset ilmiötkin noteerataan.

Sen sijaan ei puhuta niistä, aikoinaan erittäin raskaina koetuista nöyryytyksistä, joita Reininmaan miehitys aiheutti ja varsin vähällä päästetään liittoutuneet myös kuvattaessa sitä nälkää, jonka heidän rankaisupolitiikkansa vielä toisen maailmansodan jälkeen aiheutti. Mutta tässä kirjassahan ei aiheena olekaan politiikka, vaan yksittäisten henkilöiden kokemukset, tarkemmin sanoen niiden kuvaaminen muistettuina.

Saksalainen päiväkirja, joka todella kertoisi, mitä kansa aikoinaan ajatteli, olisi varmaankin liikaa tälle aikakaudelle. Ainakin se olisi liikaa nobelistille, jollaisten tehtävänä ja ansiona on hengeltään ihanteellisten kirjojen kirjoittaminen, kuten palkinnon säännöissä sanotaan.

Kirjassa kuvataan kyllä, mutta ohuesti, erilaisia roistontöitä, joita natsit suorittivat, mutta siinä suhteessa kirja tuskin antaa mitään uutta. Esimerkiksi Varsovan ghetosta kannattaa mieluummin lukea vaikkapa Jürgen Stroopin muistelmat kaikessa apologisuudessaan.

Grassin kirjassa raakuudet asiat yleensä sivuutetaan ulkopuolisen muistelijan tietyllä välinpitämättömyydellä: enhän minä siellä ollut. Varsovan gheton tuhoaminen tai kolmenkymmenentuhannen nuoren miehen hukkuminen sukellusveneissä jäävät lopultakin vain numeroiksi muisteleville saksalaisillekin.

Mutta eipä nyt kohtuuttomasti arvostella kirjailijaa siitä, ettei hän kirjoittanut sellaista kirjaa, kuin minä olisin toivonut. Onhan tässä kaikenlaista kiinnostavaakin, vaikka sen totuusarvosta ei osaa olla varma.

Saattaa hyvinkin olla, että Itä-Saksan Kansanarmeijan kypärä oli jo Wehrmachtille aikoinaan kehitetty malli, jonka sarjatuotanto sitten jäi aloittamatta, vaikka se olikin selvästi tuota käyttöön otettua peltihattua parempi.

Onhan kirjassa paikallisväriä. Reininmaalaiset näyttivät ainakin silloin tällöin toivottaneen itäalueen evakot takaisin sinne, mistä olivat tulleetkin eikä empatia muutenkaan riittänyt kovin pitkälle, kun kyseessä olivat kaukaisempien seutujen asukkaat.

Oma lukunsa ovat suuren kulttuurivallankumouksen radikaalit, joille natsisukupolven vanhemmat ovat yhä hyvin lähellä. Tragikoomisiksi tulevat Theodor Adornon kaltaiset radikaalit hahmot, jotka jäävät moukkamaisen laumaradikalismin jyräämiksi.

Kyllä Saksan paljon ylistetty menneisyydenhallinta taitaa olla paljon konstikkaampi tehtävä, kuin yleisesti ymmärretäänkään.

 

Lukijat Venäjällä

Lukijoiden Venäjä

Venäjä on aina ollut kirjallisuuden maa. Saksasta sanottiin aikoinaan, että kun siellä, tuossa hajanaisessa maantieteen tilkkutäkissä ei löytynyt voimaa kilpailla enempää Ranskan kanssa maa-alueiden hallinnasta kuin Englannin kanssa merestä, niin se keskitti voimansa hallitakseen ilmojen valtakuntaa eli filosofiaa ja kirjallisuutta, das Land der Dichter und Denker, jollaisena se kerran tunnettiin.

Venäjä oli ja on myös ja ehkä vieläkin suuremmassa määrin kirjallisuuden maa. Kun Venäjän kansalaisyhteiskunta oli heikko eikä sen lukutaidottomilla massoilla ollut edellytyksiä osallistua kansalaistoimintaan, kasvoi intelligentsijan, yhteiskunnallisesti aktiivisen älymystön rooli sitäkin suuremmaksi.

Älymystön kanava oli kirjallisuus. Filosofia on Venäjällä aina ollut melko toissijainen harrastus, ellei huomioon oteta sitä filosofiaan nojaavaa tyranniaa, joka vallitsi neuvostoaikana. Mutta paradoksaalisesti se merkitsi itse asiassa filosofian kuolemaa, koska ajattelun tehtävät ja jopa tulokset oli poliitikkojen toimesta jo tarkoin määritelty. Kirjallisuutta ei sen sijaan pystynyt kahlitsemaan kukaan, vaikka sitäkin kyllä yritettiin.

Filosofian yliopisto-opetusta ahdisteltiin myös jo aikoinaan 1800-luvulla kun opiskelijaradikaalien pää ei näyttänyt kestävän liian vapaata aatteiden tarjontaa. Mutta ehkäpä juuri kirjallisuus voitti silloin siinä, missä muualla hävittiin. Sen yhteiskunnallisesta asemasta tuli legendaarinen.

Stalinin aikana sanottiin, että runous oli Venäjällä niin suuressa arvossa, että sen takia jopa tapettiin ihmisiä. Näinhän tapahtui esimerkiksi Osip Mandelstamin kohdalla ja kirjailijoitakin suuri terrori korjasi huomattavan paljon, vaikka Stalin suojeli suosikkejaan. Myös hän oli sentään entinen runoilija ja jopa melko menestynyt.

Nykyisempänä aikana muistan jonkin merkittävän kirjailijan, kaiketi Josif Brodskin lausahtaneen ettei hänen kotinsa ole Venäjä vaan venäläinen kirjallisuus. Sellaisesta kodista voi ylpeillä ja siitä myös ylpeillään. Sieltä ei voi ketään karkottaa ainakaan poliittisilla perusteilla. Se on aina ollut avointen ja verhottujen dissidenttien turvapaikka, prijut. Otin tähän myös tuon venäläisen sanan, koska nykyään on totuttu ajattelemaan englanniksi ja sillä kielellä turvapaikka olisi asylum, joka viittaa hullujenhuoneeseen.

Andrei Voznesenski, joka kuului suojasään suuriin runoilijoihin, on kirjoittanut mainion runon lukijoista, joita kirjailija itselleen haluaisi. Huomasin sen olemassaolon Kirsti Ekosen ja Sanna Turoman toimittamasta mainiosta Venäläisen kirjallisuuden historiasta. Siinä Voznesenski muun muassa sanoo:

Подписываюсь на Избранного
читателя.
Подписываюсь на исповедь
мыслителя из Чертанова.

Tilaan valikoituja lukijoita. Tilaan Tshertanovon (Pirunkylän) ajattelijan tunnustuksia…  

Tshertanovo-niminen paikka sijaitsee oikeasti Moskovan esikaupungissa ja nimi saattaa itse asiassa viitata rajaviivaan tsherta eikä piruun tshort. Olihan Venäjällä kauan voimassa sellainenkin asia kuin tsherta osedlosti eli juutalaisille rajattu asuinalue, jolta poistumista rajoitettiin. Mutta tämä ei tähän tietenkään kuulu.

Neuvostoaikana oli mahdollista tilata kaikenlaisia teossarjoja, erityisesti marxismi-leninismin klassikoita painettiin valtavia määriä ja niitä riitti kaikille. Sen sijaan kunnon kirjallisuus oli ylikysyttyä ja sitä saattoi ostaa vain esittämällä todistuksen siitä, että oli luovuttanut jätepaperia eli makulatuuraa kirjantuotannon mahdollistamiseksi. Niinpä moni tilasikin marxismi-leninismiä, luovutti sen makulatuurina keräykseen ja hankki himoittuja klassikoita.

Mutta sitten koko Venäjä muutti muotoaan ja maassa alettiin myydä valtavina painoksina kaiken maailman sepustuksia, jotka olisivat olleet parhaimmillaan juuri makulatuurina.

Myös lukijoita on erilaatuisia, neuvostoajan logiikan mukaan niitäkin ehkä saattoi tilata. Kunnon lukijat joka tapauksessa kävivät nyt myös Venäjällä vähiin, kun yleisö alkoi kiinnostua kaiken maailman bestsellereistä ja kaseteista kirjojen asemesta. Niukaksi luonnonvaraksi kävi hyvän kirjallisuuden sijasta kelvollinen lukija.

Niitäkin myös Voznesenski assosiaatiolla runossaan pilkkaa, ainakin niin kuvittelen. Mutta hänellä on myös vakavaa sanottavaa ja mikä sitä paitsi onkaan vakavampaa kuin huumori, joka kumpuaa elävästä elämästä:

Германия сильна Лютером.
Двадцатые годы – Татлиным.
Штаты сильны компьютером.
Россия – читателем.

Saksassa on Luther vahvuutena, koko 1920-lukuun lyö leimansa Tatlin, Yhdysvallat ovat tietokoneiden maa, mutta Venäjä lukijoiden!

Он разум и совесть будит.
Кассеты наладили.
В будущем книг не будет.
но будут читатели.

Hyvä lukija herättää järjen ja omantunnon. Kasetit hänet nyt ehkä ovat tyydyttäneet eikä kirjoja tulevaisuudessa enää ole, mutta lukijoita tulee olemaan!

Venäläisten tärkeimmät kirjat ovat vuosikymmenien ja vuosisatojen mittaan vaihdelleet. 1880-luvulla ei kouluissa suinkaan päntätty Pushkinia tai Gogolia, vaan Tredjakovskia, Sumarokovia ja Lomonosovia ja nykyisempänä esimerkkinä Karamzinia.

Nykyinen kulttuurinen koodi, jossa ovat Pushkin, Gogol, Dostojevski, Tolstoi, Tshehov ja muut, periytyy itse asiassa neuvostoajalta väittää Ekspert-lehden työryhmä, joka on hahmotellut tuon koodin muutoksia kautta 1900-luvun ja nykypäivään saakka.

Tuohon koodiin kuului aina myös ulkomaisia klassikoita, joiden merkitys joskus kasvoi sangen keskeiseksi. Sellaisia olivat esimerkiksi Hemingway, Garcia Marquez, Remarque, Wilde ja muutama muu. Kullekin sukupolvelle tuli yleensä jostakin tietystä kirjailijasta symbolinen hahmo, aikansa sankari tai ehkä jopa kumir, idoli.

Sellaiseksi saattoi tulla myös jälkikäteen, kuten kävi Jeseninille ja Bulgakoville . Suosituimmat ja himoituimmat kirjat eivät toki välttämättä olleet millään tavalla poliittisia tai sitten ne olivat sitä vain edustamalla vapautta siitä kulttuurisesta koodista, johon Puolue yritti kansaa ja siinä joukossa myös intelligentsijaa pakottaa.

Se oli turhaa työtä ainakin jälkimmäisen osalta. Puškin oli aina palvottu nero ja se merkitsi, että myös vapautta ja tyrannien halveksuntaa pidettiin arvossa. Puolueen skolastikot saivat kaikin mokomin selittää, että Puškinin asenteet olivat sopivia hänen omana aikanaan ja hänen omassa tilanteessaan ja täysin sopimattomia silloin, kun maassa vallitsi Neuvostojen Valta ja ennennäkemättömän suuri vapaus ja onni koko työtätekevälle kansalle.

Miltä kuulostaakaan oodi Vapaudelle (volnost).

Самовластительный Злодей!
Тебя, твой трон я ненавижу,
Твою погибель, смерть детей
С жестокой радостию вижу.

Hurja vuodatus, joka ulottaa vihansa jopa itsevaltiaan lapsiin, saattoi oikeastaan olla osoitettu Turkin sulttaanille eikä missään tapauksessa tarkoittanut kommunistisen puolueen pääsihteeriä, mutta olipa, miten tahansa, Puškin oli joko sallittava tai kiellettävä. Kieltää häntä ei voinut, joten siinäpä kansa sai nauttia vapauden ylistyslaulusta, hallitsijoiden pilkkaamisesta ja kaiken maailman rienaavista sukkeluuksista, joita olisi ollut mukavampi olla ajattelematta, mikäli vallanpitäjillä oli jotakin omallatunnollaan.

Niinpä lukijat ja nimenomaan hyvät lukijat tulivat Venäjän rikkaudeksi ja pysyivät sellaisina aivan meidän päiviimme saakka.

Tilanne on saattanut muuttua, kun yleinen tyhmistyminen on vallannut myös Venäjän. Ekspert-lehden mukaan nykyisen sukupolven suuri, aikakauden symbolinen kirjailija Venäjällä ei ole enää mikään Puškin tai joku Bulgakov, tai edes Nabokov… vaan Joan Rowling…

Ellei joku tiennyt, niin hänen neroutensa on todistettu miljoonapainoksilla koko maailmassa. Niissä seikkailee nuori velho nimeltä Harry Potter…

Tervetuloa eurooppalaiseen arvoyhteisöön!