Sata pätkää muistelmia

 

Kirjallista arkipäivän muistelua

 

Günter Grass, Minun vuosisatani. Tammi 2000, 395 s.

 

Nobelisti (1999) Günter Grass muistetaan jo 1950-luvulta sodanjälkeisen Saksan kuvaajana. Vielä ennen kuolemaansa (2015) hän sai aikaan kohun kertomalla kuuluneensa sodan aikana SS-panssaridivisioonaan. Hänen kirjastaan Sipulia kuoriessa tuli käsite, jolla viitattiin niin kirjoittajan omaan kuin ihmisen monimutkaisuuteen yleensäkin.

Grassille voinee siis antaa rehellisyyspisteitä, vaikkakin vain suhteellisia. Pitihän hän kovin kauan erinäisiä asioita omana tietonaan. Asia lienee ymmärrettävä sitä taustaa vasten, että hän ymmärsi hyvin aikakautemme edustavan sellaista primitiivistä ajattelua, jossa syyllisyys assosiaation kautta olisi estänyt esimerkiksi Nobel-palkinnon, mikäli Ruotsin akatemia olisi aikoinaan asiasta tiennyt.

Tämä kirja koostuu enimmäkseen muistelmista, jotka näyttävät enimmäkseen olevan fiktiivisiä. Niiden kertoja on milloin kirjailija itse, milloin joku hänen sukulaisistaan tai tuttavistaan tai sitten suorastaan itse keisari tai joku muu potentaatti.

Ideana näyttää olevan kertoa suurista tapahtumista lähinnä arkipäivän banaliteettien kautta. Kiinaan, boksarikapinaa kukistamaan lähetetty sotamies muistaa, että keisari piti lähtijöille puheen, jossa nosti esikuviksi hunnit. Keisarin auringossa kimallellut kypärä oli ollut poikkeuksellisen vaikuttava.

Keisari oli muutenkin aika merkittävä mies. Yksikätisenä eläkeläisenä hän kaatoi toistakymmentä tuhatta puuta, mikä näyttää kertojan näkökulmasta olleen hirveä ympäristörikos, mutta uudet puut ovat tainneet nousta jo tilalle.

Kirjassa on jokaiselle 1900-luvun vuodelle omistettu oma pieni lukunsa, joka koostuu jonkun muistoista. Siten ensimmäistä maailmansotaa muistelevat yhdessä Ernst Jünger ja Erich Maria Remarque. Heitä haastattelee fiktiivinen sveitsiläistyttö ja vaikka herrat ovat hyvin korrekteja, on ilmeistä, ettei todellista kontaktia heidän välilleen synny. Molemmilla on ollut oma sotansa, jonka voi löytää heidän kirjoistaan.

Itse asiassa tapahtumien kuvaaminen muistettuina on ratkaisu, joka jo rajoittaa pahoin kirjan mahdollisuuksia.

Muistaminenkin on eräänlaista tekemistä ja kuten Nietzsche sanoi: Tuon minä tein, sanoo minun muistini. Tuota minä en voinut tehdä, sanoo minun ylpeyteni. -Ja viimein muisti myöntyy.

En tiedä, muistiko Grass koko ajan olleensa SS-joukoissa sodan aikana. Luulenpa, ettei hän sitä voinut unohtaa. Luulen myös, että hän silloin aikoinaan myös iloitsi saavutetuista menestyksistä ja suri tappioita. Vihollisiin hän todennäköisesti suhtautui tavalla, jota myöhemmin jätti mieluummin ainakin julkisesti muistelematta.

En ole lukenut hänen kirjaansa ”Mitä täytyy sanoa” (Was gesagt werden muss), joka tuntuisi kyllä kovin kiinnostavalta. Sikäli kuin olen ymmärtänyt, sekin on kuitenkin muistelmakirja.

Päiväkirjat poikkeavat perspektiivinsä takia oleellisesti muistelmista. Jälkimmäisissä lopputulos on jo tiedossa ja muisti on enemmän tai vähemmän pakotettu ottamaan tämän asian huomioon. Autenttisissa päiväkirjoissa sen sijaan katsotaan asioita tapahtumahetken horisontista, jolloin koko tulevaisuus on yhä avoin.

Mikäli olisi kirjoitettu vaikkapa vain fiktiivinen saksalainen päiväkirja 1900-luvusta, olisivat siinä varmasti vaihdelleet niin epätoivon kuin riemunkin hetket aivan toisella tavalla kuin muistelmaluontoisessa fiktiossa. Jälkimmäinen alistuu pakostakin tapahtumia seuranneelle todellisuudelle ja niin katteettomat toiveet kuin myöhemmän kehityksen valossa noloiksi osoittautuneet riemun hetket pyyhkiytyvät pois tarpeettomina ja vahingollisina.

Ajatelkaamme Saksan lopullista yhdistymistä vuonna 1938 ja sen kansainvälisen nöyryytyksen loppumista. luulen, että se aika tuotti senlaatuista johtajan ylistystä, ettei sitä myöhemmin kehtaa edes tunnustaa.

Niinpä nämä muistelmat jäävät vähän värittömiksi. Mukana on kaikenlaista ns. matalan katseen mukaista rekvisiittaa muun muassa nälän ja puutteen vuosista, joita saksalaisilla 1900-luvulla riitti. Hyperinflaation epätodelliset ilmiötkin noteerataan.

Sen sijaan ei puhuta niistä, aikoinaan erittäin raskaina koetuista nöyryytyksistä, joita Reininmaan miehitys aiheutti ja varsin vähällä päästetään liittoutuneet myös kuvattaessa sitä nälkää, jonka heidän rankaisupolitiikkansa vielä toisen maailmansodan jälkeen aiheutti. Mutta tässä kirjassahan ei aiheena olekaan politiikka, vaan yksittäisten henkilöiden kokemukset, tarkemmin sanoen niiden kuvaaminen muistettuina.

Saksalainen päiväkirja, joka todella kertoisi, mitä kansa aikoinaan ajatteli, olisi varmaankin liikaa tälle aikakaudelle. Ainakin se olisi liikaa nobelistille, jollaisten tehtävänä ja ansiona on hengeltään ihanteellisten kirjojen kirjoittaminen, kuten palkinnon säännöissä sanotaan.

Kirjassa kuvataan kyllä, mutta ohuesti, erilaisia roistontöitä, joita natsit suorittivat, mutta siinä suhteessa kirja tuskin antaa mitään uutta. Esimerkiksi Varsovan ghetosta kannattaa mieluummin lukea vaikkapa Jürgen Stroopin muistelmat kaikessa apologisuudessaan.

Grassin kirjassa raakuudet asiat yleensä sivuutetaan ulkopuolisen muistelijan tietyllä välinpitämättömyydellä: enhän minä siellä ollut. Varsovan gheton tuhoaminen tai kolmenkymmenentuhannen nuoren miehen hukkuminen sukellusveneissä jäävät lopultakin vain numeroiksi muisteleville saksalaisillekin.

Mutta eipä nyt kohtuuttomasti arvostella kirjailijaa siitä, ettei hän kirjoittanut sellaista kirjaa, kuin minä olisin toivonut. Onhan tässä kaikenlaista kiinnostavaakin, vaikka sen totuusarvosta ei osaa olla varma.

Saattaa hyvinkin olla, että Itä-Saksan Kansanarmeijan kypärä oli jo Wehrmachtille aikoinaan kehitetty malli, jonka sarjatuotanto sitten jäi aloittamatta, vaikka se olikin selvästi tuota käyttöön otettua peltihattua parempi.

Onhan kirjassa paikallisväriä. Reininmaalaiset näyttivät ainakin silloin tällöin toivottaneen itäalueen evakot takaisin sinne, mistä olivat tulleetkin eikä empatia muutenkaan riittänyt kovin pitkälle, kun kyseessä olivat kaukaisempien seutujen asukkaat.

Oma lukunsa ovat suuren kulttuurivallankumouksen radikaalit, joille natsisukupolven vanhemmat ovat yhä hyvin lähellä. Tragikoomisiksi tulevat Theodor Adornon kaltaiset radikaalit hahmot, jotka jäävät moukkamaisen laumaradikalismin jyräämiksi.

Kyllä Saksan paljon ylistetty menneisyydenhallinta taitaa olla paljon konstikkaampi tehtävä, kuin yleisesti ymmärretäänkään.