Lukijat Venäjällä

Lukijoiden Venäjä

Venäjä on aina ollut kirjallisuuden maa. Saksasta sanottiin aikoinaan, että kun siellä, tuossa hajanaisessa maantieteen tilkkutäkissä ei löytynyt voimaa kilpailla enempää Ranskan kanssa maa-alueiden hallinnasta kuin Englannin kanssa merestä, niin se keskitti voimansa hallitakseen ilmojen valtakuntaa eli filosofiaa ja kirjallisuutta, das Land der Dichter und Denker, jollaisena se kerran tunnettiin.

Venäjä oli ja on myös ja ehkä vieläkin suuremmassa määrin kirjallisuuden maa. Kun Venäjän kansalaisyhteiskunta oli heikko eikä sen lukutaidottomilla massoilla ollut edellytyksiä osallistua kansalaistoimintaan, kasvoi intelligentsijan, yhteiskunnallisesti aktiivisen älymystön rooli sitäkin suuremmaksi.

Älymystön kanava oli kirjallisuus. Filosofia on Venäjällä aina ollut melko toissijainen harrastus, ellei huomioon oteta sitä filosofiaan nojaavaa tyranniaa, joka vallitsi neuvostoaikana. Mutta paradoksaalisesti se merkitsi itse asiassa filosofian kuolemaa, koska ajattelun tehtävät ja jopa tulokset oli poliitikkojen toimesta jo tarkoin määritelty. Kirjallisuutta ei sen sijaan pystynyt kahlitsemaan kukaan, vaikka sitäkin kyllä yritettiin.

Filosofian yliopisto-opetusta ahdisteltiin myös jo aikoinaan 1800-luvulla kun opiskelijaradikaalien pää ei näyttänyt kestävän liian vapaata aatteiden tarjontaa. Mutta ehkäpä juuri kirjallisuus voitti silloin siinä, missä muualla hävittiin. Sen yhteiskunnallisesta asemasta tuli legendaarinen.

Stalinin aikana sanottiin, että runous oli Venäjällä niin suuressa arvossa, että sen takia jopa tapettiin ihmisiä. Näinhän tapahtui esimerkiksi Osip Mandelstamin kohdalla ja kirjailijoitakin suuri terrori korjasi huomattavan paljon, vaikka Stalin suojeli suosikkejaan. Myös hän oli sentään entinen runoilija ja jopa melko menestynyt.

Nykyisempänä aikana muistan jonkin merkittävän kirjailijan, kaiketi Josif Brodskin lausahtaneen ettei hänen kotinsa ole Venäjä vaan venäläinen kirjallisuus. Sellaisesta kodista voi ylpeillä ja siitä myös ylpeillään. Sieltä ei voi ketään karkottaa ainakaan poliittisilla perusteilla. Se on aina ollut avointen ja verhottujen dissidenttien turvapaikka, prijut. Otin tähän myös tuon venäläisen sanan, koska nykyään on totuttu ajattelemaan englanniksi ja sillä kielellä turvapaikka olisi asylum, joka viittaa hullujenhuoneeseen.

Andrei Voznesenski, joka kuului suojasään suuriin runoilijoihin, on kirjoittanut mainion runon lukijoista, joita kirjailija itselleen haluaisi. Huomasin sen olemassaolon Kirsti Ekosen ja Sanna Turoman toimittamasta mainiosta Venäläisen kirjallisuuden historiasta. Siinä Voznesenski muun muassa sanoo:

Подписываюсь на Избранного
читателя.
Подписываюсь на исповедь
мыслителя из Чертанова.

Tilaan valikoituja lukijoita. Tilaan Tshertanovon (Pirunkylän) ajattelijan tunnustuksia…  

Tshertanovo-niminen paikka sijaitsee oikeasti Moskovan esikaupungissa ja nimi saattaa itse asiassa viitata rajaviivaan tsherta eikä piruun tshort. Olihan Venäjällä kauan voimassa sellainenkin asia kuin tsherta osedlosti eli juutalaisille rajattu asuinalue, jolta poistumista rajoitettiin. Mutta tämä ei tähän tietenkään kuulu.

Neuvostoaikana oli mahdollista tilata kaikenlaisia teossarjoja, erityisesti marxismi-leninismin klassikoita painettiin valtavia määriä ja niitä riitti kaikille. Sen sijaan kunnon kirjallisuus oli ylikysyttyä ja sitä saattoi ostaa vain esittämällä todistuksen siitä, että oli luovuttanut jätepaperia eli makulatuuraa kirjantuotannon mahdollistamiseksi. Niinpä moni tilasikin marxismi-leninismiä, luovutti sen makulatuurina keräykseen ja hankki himoittuja klassikoita.

Mutta sitten koko Venäjä muutti muotoaan ja maassa alettiin myydä valtavina painoksina kaiken maailman sepustuksia, jotka olisivat olleet parhaimmillaan juuri makulatuurina.

Myös lukijoita on erilaatuisia, neuvostoajan logiikan mukaan niitäkin ehkä saattoi tilata. Kunnon lukijat joka tapauksessa kävivät nyt myös Venäjällä vähiin, kun yleisö alkoi kiinnostua kaiken maailman bestsellereistä ja kaseteista kirjojen asemesta. Niukaksi luonnonvaraksi kävi hyvän kirjallisuuden sijasta kelvollinen lukija.

Niitäkin myös Voznesenski assosiaatiolla runossaan pilkkaa, ainakin niin kuvittelen. Mutta hänellä on myös vakavaa sanottavaa ja mikä sitä paitsi onkaan vakavampaa kuin huumori, joka kumpuaa elävästä elämästä:

Германия сильна Лютером.
Двадцатые годы – Татлиным.
Штаты сильны компьютером.
Россия – читателем.

Saksassa on Luther vahvuutena, koko 1920-lukuun lyö leimansa Tatlin, Yhdysvallat ovat tietokoneiden maa, mutta Venäjä lukijoiden!

Он разум и совесть будит.
Кассеты наладили.
В будущем книг не будет.
но будут читатели.

Hyvä lukija herättää järjen ja omantunnon. Kasetit hänet nyt ehkä ovat tyydyttäneet eikä kirjoja tulevaisuudessa enää ole, mutta lukijoita tulee olemaan!

Venäläisten tärkeimmät kirjat ovat vuosikymmenien ja vuosisatojen mittaan vaihdelleet. 1880-luvulla ei kouluissa suinkaan päntätty Pushkinia tai Gogolia, vaan Tredjakovskia, Sumarokovia ja Lomonosovia ja nykyisempänä esimerkkinä Karamzinia.

Nykyinen kulttuurinen koodi, jossa ovat Pushkin, Gogol, Dostojevski, Tolstoi, Tshehov ja muut, periytyy itse asiassa neuvostoajalta väittää Ekspert-lehden työryhmä, joka on hahmotellut tuon koodin muutoksia kautta 1900-luvun ja nykypäivään saakka.

Tuohon koodiin kuului aina myös ulkomaisia klassikoita, joiden merkitys joskus kasvoi sangen keskeiseksi. Sellaisia olivat esimerkiksi Hemingway, Garcia Marquez, Remarque, Wilde ja muutama muu. Kullekin sukupolvelle tuli yleensä jostakin tietystä kirjailijasta symbolinen hahmo, aikansa sankari tai ehkä jopa kumir, idoli.

Sellaiseksi saattoi tulla myös jälkikäteen, kuten kävi Jeseninille ja Bulgakoville . Suosituimmat ja himoituimmat kirjat eivät toki välttämättä olleet millään tavalla poliittisia tai sitten ne olivat sitä vain edustamalla vapautta siitä kulttuurisesta koodista, johon Puolue yritti kansaa ja siinä joukossa myös intelligentsijaa pakottaa.

Se oli turhaa työtä ainakin jälkimmäisen osalta. Puškin oli aina palvottu nero ja se merkitsi, että myös vapautta ja tyrannien halveksuntaa pidettiin arvossa. Puolueen skolastikot saivat kaikin mokomin selittää, että Puškinin asenteet olivat sopivia hänen omana aikanaan ja hänen omassa tilanteessaan ja täysin sopimattomia silloin, kun maassa vallitsi Neuvostojen Valta ja ennennäkemättömän suuri vapaus ja onni koko työtätekevälle kansalle.

Miltä kuulostaakaan oodi Vapaudelle (volnost).

Самовластительный Злодей!
Тебя, твой трон я ненавижу,
Твою погибель, смерть детей
С жестокой радостию вижу.

Hurja vuodatus, joka ulottaa vihansa jopa itsevaltiaan lapsiin, saattoi oikeastaan olla osoitettu Turkin sulttaanille eikä missään tapauksessa tarkoittanut kommunistisen puolueen pääsihteeriä, mutta olipa, miten tahansa, Puškin oli joko sallittava tai kiellettävä. Kieltää häntä ei voinut, joten siinäpä kansa sai nauttia vapauden ylistyslaulusta, hallitsijoiden pilkkaamisesta ja kaiken maailman rienaavista sukkeluuksista, joita olisi ollut mukavampi olla ajattelematta, mikäli vallanpitäjillä oli jotakin omallatunnollaan.

Niinpä lukijat ja nimenomaan hyvät lukijat tulivat Venäjän rikkaudeksi ja pysyivät sellaisina aivan meidän päiviimme saakka.

Tilanne on saattanut muuttua, kun yleinen tyhmistyminen on vallannut myös Venäjän. Ekspert-lehden mukaan nykyisen sukupolven suuri, aikakauden symbolinen kirjailija Venäjällä ei ole enää mikään Puškin tai joku Bulgakov, tai edes Nabokov… vaan Joan Rowling…

Ellei joku tiennyt, niin hänen neroutensa on todistettu miljoonapainoksilla koko maailmassa. Niissä seikkailee nuori velho nimeltä Harry Potter…

Tervetuloa eurooppalaiseen arvoyhteisöön!