Marsin kentiltä

 

Tyhmän jumalan orjat

 

Erich Maria Remarque, Länsirintamalta ei mitään uutta. WSOY 1958. Suomentanut Armas Hämäläinen. WSOY 1958, 222 s. (Alkuteos Im Westen nichts Neues, 1929)

 

Kuten tiedämme, Ares eli Mars on jumalista tyhmin. Hän villitsee suojattejaan raivoisaan vimmaan ja sohii ympärilleen kiihkon vallassa, mutta siitä huolimatta ja kai juuri siksi hänen joukkonsa häviävät aina niille, joita johtaa kylmän järkensä säilyttävä Pallas Athene.

Lomaillessani joskus Kreikassa ostin kokonaisen sarjan kreikkalaista jumalaistarustoa käsitteleviä kirjoja, joita oli mukava siellä Rodoksen vanhan linnoituksen varjossa lukea lapsille. Ares esitettiin niissä inhottavana ja järjettömänä jumaluutena, jonka kunnianhimokin oli sen mukainen: hän halusi rakennuttaa itselleen temppelin ihmisten kuolleista ruumiista.

Koko päämäärä oli tietenkin mahdoton, sellainen temppelihän alkaa haista ja mädäntyä jo ennen kuin se on saatu kunnolla alkuunkaan. Se ei voisi mitenkään kestää sortumatta. Se on kuitenkin ainoa, mitä Ares/Mars osaa kuvitella ja mitä hän saa aikaan.

Erich Maria Remarque (1898-1970, ks. m. Vihavainen: Haun remarque tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) sai tällä teoksellaan maailmanmaineen ja asiaankuuluvasti myös natsihallinnon vihat sitten kun se pääsi valtaan. Remarquen mielestä se rintamasukupolvi, mihin hän kuului, oli kadotettu, sota tuhosi sen myös siltä osin kuin se säästyi kranaateilta.

Joillekin muille ensimmäinen maailmansota kaikessa mielettömyydessään oli sen sijaan kokemus, jonka he käsittivät koko elämälleen keskeisenä. Kognitiivisen dissonanssin välttämiseksi siitä tehtiin kuin tehtiinkin sankaritarina, joka moraalisesti oli jo ansainnut voiton laakerit, mutta jonka kotirintama juutalaisineen petti, kuten Hitler asian esitti.

Myös Ernst Jüngerille teräsmyrsky oli valtava kokemus, ilman tikarinpistolegendaakin. Ilmeistä on, että sodan aiheuttama valtava kansallinen turhautuminen oli ensi sijalla tuomassa kannatusta natsien vallanotolle ja politiikalle. Sota tuhosi myös niiden järjen, jotka eivät olleet rintamaa koskaan nähneetkään. Remarque halusi ainakin näyttää, millaista se oli.

Remarquella oli sattumoisin natsihallinnon vastustajia myös perhepiirissä ja hänen sisarensa Elfriede Scholtz teloitettiin vuonna 1943 osallisuudesta Hitlerin vastaiseen toimintaan. Vuonna 1938 kirjailijalta riistettiin Saksan kansalaisuus ja hän oli jo aiemmin muuttanut ulkomaille, Sveitsiin ja sitten Yhdysvaltoihin.

Kirjan yleisilme on pasifistinen osoittaessaan rintamaelämän tarkoituksettoman raadollisuuden. Jo heti alussa sen päähenkilöiden komppania saa aihetta iloon, kun sille jaetaan kaksinkertaiset ruoka-annokset. Asia johtuu siitä, että juuri äsken tehdyn hyökkäyksen jälkeen puolet komppanian miehistä -tai pojista- on poistunut muonavahvuudesta, monet ainiaaksi.

Länsirintaman juoksuhautasota on pään hakkaamista seinään puolin ja toisin. Miehiä kuolee ja vammautuu kaikin mahdollisin tavoin haavoittuneina, keuhkonsa myrkkykaasulla polttaneina, tarkka-ampujien ja lentokoneiden napsimina ja hulluiksi tulleina pakokauhuisina pakenijoina.

Sankareita on vaikea löytää, tarkka-ampuja ei herätä sympatiaa ja kranaatit löytävät yhtä lailla kenet tahansa. Kaikki tietenkin pelkäävät viikatemiestä ja rypevät mudassa ja vedessä pelastuakseen. Toki löytyy uhrautuvaa toveruutta ja myös usein mieletöntä yritystä auttaa haavoittuneita ihmisiä ja eläimiä.

Alussa oli itse asiassa koululuokka, jonka opettaja sai ontoilla puheillaan innostettua sen in corpore ilmoittautumaan rintamalle vapaaehtoisiksi. Ennen pitkää luokka harvenemistaan harveni ja lopuksi taisi kokonaan hävitä tästä maailmasta.

 Poikien vähäisiin ilonaiheisiin kuului sitten heitä innostaneen opettajan joutuminen samoihin porukoihin nostomiehenä. Nyt hänen sopi nähdä, mitä rautainen sukupolvi ja sankaruus olivat todellisuudessa. Katoavasta lihastahan se ihminen oikeasti on tehty.

Sotilaiden ilonaiheita ovat kautta aikojen olleet kunnon ruoka ja pehmeä lepopaikka ja niitä löytyy aina joskus, kun rintama liikahtaa uusille alueille. Ylimääräisen muonan hankkiminen tapahtuu besorkkaamalla (besorgen), joka ei oikeastaan tarkoita varastamista, vaan määräystä hoitaa asia tavalla tai toisella, spartalaisen kasvatuksen tapaan. Tuo jääkärien mukana Suomeen tullut sana on tässäkin kirjassa käytössä.

Kiinnostava on muuan repliikki, joka itse asiassa esiintyy myös Linnan Tuntemattomassa sotilaassa alikersantti Rokan sanomana. Tässä muuan ilmeisesti puolalaistaustainen sotilas pohdiskelee: ”Sano minun sanoneen! Me häviämme sodan, sillä osaamme tervehtiä liian hyvin!”

Kotirintamalla kukkoilevat sitten korkeamman sotilasarvon omaavat herrat kuin rauhan aikana ikään ja vaativat samaa kuria ja käytöstä kuin kasarmissa. Rintamamiestä tämä turhauttaa, kuten koko kotirintama, jolla ei ole mitään käsitystä sodan todellisuudesta. Mahdotonta siitä on heille puhuakaan, sillä he ajattelevat asioita aivan toisilla käsitteillä.

Rintamamiehet puhuvat sen sijaan joskus keskenään vapaasti ja ihmettelevät, mikä kumman voima on oikein saanut saksalaiset ja ranskalaiset mielettömästi tuhoamaan toisiaan Moni mies ei ollut edes eläessään nähnyt ranskalaista ja vastaavahan oli tilanne toisellakin puolella rintamaa.

Teräsmyrsky ei Remarquen kokemana jalostanut ketään ja oli pikemmin makaaberia tarkoituksettomuutta, joka ainoastaan vääjäämättä vain söi kitaansa sen nuorison, joka kerran oli innosta palaen ilmoittautunut sankaritöihin.

Remarquen pientä kirjaa, joka sinänsä ei ole mikään mestariteos, myytiin maailmalla miljoonittain ja tietenkin myös Saksassa, ennen kuin natsit sen makuloivat.

Se oli yksi narratiivi sodasta muiden joukossa ja, kuten osoittautui, ei se kyennyt tulemaan uudelle sukupolvelle opetukseksi ja ojennukseksi. Päinvastoin, edellisen sukupolvien uhraukset voitiin kokea myös velvoittavina. Ne eivät olleet saavuttaneet ansaitsemaansa tulosta ja uuden polven velvollisuus oli huolehtia siitä, etteivät ne menneet hukkaan.

Käytännössä miljoonat ja taas miljoonat uuden sukupolven miehet joutuivat taas vuorollaan palvelemaan sitä jumalista tyhmintä, jonka temppeli jää iäksi rakentamatta.