Tärkeät ja suurenmoiset kirjamme

Tärkeät ja suurenmoiset kirjamme

The Guardian on julkaissut listan sadasta tärkeimmästä tai ”suurenmoisimmasta” (greatest) kirjasta. Oikeastaan useammankin listan, yhdessä kaunokirjallisuus ja toisessa muut, kolmannessa vielä kirjat, ”joita ilman ei voi elää”.

Kyseessä on ilmeisesti merkittävä todiste tämän edistyksellisen lehden lukijoiden intellektuaalisesta maailmasta. Listat ovat lyhyesti sanoen tyrmääviä. Anglosaksisen aineksen yliedustus on niin murskaava, että mieleen tulee Neuvostoliitossa 1960-luvun alussa tehty kyselytutkimus, jossa tiedusteltiin nuorison mielipiteitä historian suurimmista hahmoista. Näitä kertyi useita kymmeniä ja miltei kaikki olivat venäläisiä. Totalitaarisen valtion sanoma oli mennyt hyvin perille.

Mutta hyvin on mennyt perille Guardianin lukijoihin myös jokin hiukan epämääräinen atlanttikeskeinen ja presentistinen maailmankatsomus, jossa nykyaika nousee niin valtavana menneiden aikakausien ylle, että jälkimmäiset todella vaikuttavat vain puutteelliselta ja erehtyväiseltä valmistautumiselta siihen maailmanhistorian päämäärään, joka on meidän päivinämme vihdoin toteutunut.

Muutamat kummallisuudet pistävät heti silmään. Länsimaisen filosofian on usein sanottu olevan vain alaviitteitä Platonin teoksiin. Näistä on mukaan kelpuutettu vain Pidot. Aristoteles, Augustinus ja Tuomas Akvinolainen on arvioitu niin mitättömiksi, etteivät he ole mukana lainkaan. Uskonnossa pärjäillään ilman raamattua tai sen kirjoja eikä tarvita myöskään koraania tai muita vastaavia opuksia, joiden ”suurenmoisuus” lienee arvioitu köykäiseksi muulla kuin vaikuttavuuden perusteella. Luther ja muut uskonpuhdistajat, joilla sentään oli myös roolinsa modernin hengen luomisessa puuttuvat myös. Politiikassa ei tarvita enempää Leniniä, Mao Zedongia, Stalinia kuin Hitleriäkään, mikä saattaa johtua poliittisesta korrektisuudesta. ”Suurenmoisuus” sisältää kai arvoarvostelman näiden sanoman laadusta ja mukanaolo voisi aiheuttaa ikäviä ajatuksia. Mutta miksi mukana ei ole edes Rousseaun Yhteiskuntasopimusta? En itse pidä sitä erityisen oikeana ja miellyttävänä, mutta ainakin se on tärkeä. Sen sijaan mukana on läjäpäin muodikasta roskaa, jonka asettamista klassikoiden rinnalle voi pitää majesteettirikoksena. Kun jälkipolvet parin sadan vuoden kuluttua tutkivat millainen oli se länsimainen kulttuuri, jonka vaikutus maailman kehitykselle oli keskeinen parin sadan vuoden ajan, heitä saattavat kyllä kiinnostaa Germaine Greer, Lorna Sage, Edward Said tai Truman Capote oman aikakautensa oireina, joskaan ei erityisesti sen loistokauden saavutuksina. Mutta mikäli he yrittävät ymmärtää mitä tuossa kulttuurissa oli ”suurenmoista”, he voivat kaikin mokomin jättää nuo opukset väliin.

Kaunokirjallisuuden osalta Guardianin valikoima on, jos mahdollista, vielä pöyristyttävämpi, mutta asian ymmärtämistä auttaa se, että valikoiman tekijät ovat aivan ilmeisesti olleet englanninkieleen sidottuja. Englanninkielisten teosten rivistöä täplittää vain muutama harva poikkeus, lähinnä ranskalaisesta kirjallisuudesta. Lukijan on pakko hieraista silmiään ja tarkistaa, että kyseessä todella oli ”sata kaikkien aikojen suurenmoisinta romaania”. Noin suuri etnosentrisyys voi vain mykistää.

No, kyllähän maailmaan listoja mahtuu. The Telegraph-lehden lista sadasta kirjasta, jotka pitäisi lukea, on jo hiukan kirjavampi, mutta unohtaa Venäjän klassisen kirjallisuuden eikä näe mitään syytä kaivella 1800-lukua vanhempia opuksia, antiikista puhumattakaan. No, kirjastoistahan jo meilläkin poistetaan kiireen vilkkaa pariakymmentä vuotta vanhemmat kirjat.

Die Zeitin lista sadasta tärkeimmästä kirjasta on onnistunut välttämään pahimman presentismin ja tietenkin myös anglosaksisen sisäänlämpiävyyden. Yli puolet kirjoista on kirjoitettu ennen 1900-lukua. Saksalaisuus on vankasti esillä, mutta tilanne ei ole verrattavissa anglosaksien uskomattomaan likinäköisyyteen. Kuten voi arvata, Le Monden lista sadasta vuosisadan tärkeimmästä kirjasta on aivan erilainen, toki myös kriteerit ovat toiset, kun kyseessä on vain 1900-luku. Kotimaisuus korostuu vahvasti myös venäläisillä, joilla listoja löytyy useitakin. Omat saavutukset nousevat jokaisessa tapauksessa tärkeämmiksi kuin ulkomaalaisilla. Asia on sikäli ymmärrettävä, että ne lukijoiden kannalta todella ovat tärkeämpiä. Norjalaiset näyttävät laatineen oman listansa, kaikkien aikojen kirjoista ja verraton wikipedia antaa myös mestariteosten hajonnan maittain. Se on paljon kirjavampi kuin muut. Useimmin on siinä mainittu Dostojevski (4 kertaa) ja kolmasti Kafka, Shakespeare ja Tolstoi. Brittein saaret esiintyvät 15 kertaa, Ranska 12 kertaa, USA ja Venäjä 10 kertaa, Italia 7 kertaa ja Saksa ja Kreikka 4 kertaa. Tämä kieltämättä jo vaikuttaa tasapainoisemmalta valikoimalta kuin entisten ja nykyisten suurvaltojen itsekeskeisyys. Me pienvaltojen asukkaat taidamme ymmärtää maailmaa monipuolisemmin kuin entisten suurvaltojen kansalaiset, joiden egoa vanha pöyhkeys yhä turvottaa.

Katsotaanpa vaikka Ilta-Sanomien vastaavaa listaa kaunokirjallisuudesta. Sepä vasta hätkädyttää. Se on taatusti sisäänlämpiävä ja presentistinen. Kotimaisten kykyjen rinnalla vain muutama ulkomainen klassikko ja muutama muotipelle ovat saaneet armon, mutta missäpä ovat Runeberg ja Topelius, Sillanpää ja Paavolainen? Aho, Lehtonen ja Waltari ovat sentään päässeet mukaan, mutta kukin vain yhdellä teoksella. Entä venäläiset klassikot?  Tai yleensä vanhempi eurooppalainen kirjallisuus, saksalainen, ranskalainen, italialainen, ruotsalainen, virolainen?  Siis mitä välii? EVVK.

Shokkiterapian viisastuttamana teen sen johtopäätöksen, että meillä ei taida sittenkään olla varaa syyttää anglosakseja enempää kuin muitakaan kansoja omaan napaan tuijottamisesta ja kulttuurin ja historian tajun puutteesta, jos tämä todella on sitä, mitä meillä saadaan aikaan. Toki tämä lienee vain nettiroikkujien lista, mutta silti.

Jotakin yhteistä taitaa olla näissä nyky-Euroopan tuottamissa listoissa. Kaikissa tapauksissa pistää silmään antiikin kulttuuriperinnön verrattain vähäinen tai olematon arvostus. Tämä on merkittävää siksi, että klassikoiden ajateltiin pitkään olevan kaiken nykyisen puuhailun yläpuolella, saavuttamattomina esikuvina. Amerikkalaista kirjallisuutta sen sijaan oli Euroopassa tapana vähätellä vielä melko hiljattain. Vielä vajaat sata vuotta sitten saattoi joku tosissaan sanoa, että maailmankirjallisuus ei kärsisi lainkaan, vaikka Amerikka puuttuisi siitä kokonaan. Sen sijaan Islannin puuttuminen toisi siihen pahan aukon. Tämä oli varmaankin kohtuuton arvostelu. Jo 1800-luvulla Yhdysvallat oli merkittävä osa länsimaista kulttuuria ja synnytti Poen, Melvillen ja Whitmanin mittaisia kirjallisia keskisarjan klassikoita. Mutta huomiota kyllä herättää, että nykyajan listoissa kaikkien aikojen merkittävimpien saavutusten seassa vilahtelee Pyövelin laulua, Kellopeliappelsiinia ja kylmäverisen murhan tai kaksi kertaa soittavan postimiehen kuvausta. Varmaan lukija saa niistä jotakin. Ehkä se kuitenkin on jotakin muuta kuin mitä vielä puoli vuosisataa sitten pidettiin saamisen arvoisena.

Jokaisella aikakaudella lienee käsityksensä siitä, mitä pitäisi lukea. Pitäisikö lukea nimenomaan klassikkoja vai bestsellereitä? Pitäisikö lukemisen sivistää? Ja mitä sivistys on ja miksi sitä kannattaisi hankkia? Ehkäpä ihmisen ei pitäisikään lukea vaikutusvaltaisimpia kirjoja, vaan korrekteimpia? Ehkä muuta ei oikeastaan saakaan lukea? Länsimaisen kulttuurin piirissä näyttää olevan havaittavissa kaamea aavistus siitä, että kaikki on mennyt ja menossa yhä pahemmin pieleen ja niinpä lienee viisainta suositella hallintoalamaisille vain tervehenkisiä teoksia, joiden poliittinen korrektisuus on epäilyksen yläpuolella.

Itse olen toista mieltä. Harva asia on yhtä opettavainen kuin tutustuminen poliittisesti epäkorrektiin kirjaan. Lukija näkee siitä, millä tavoin on myös mahdollista argumentoida ja päästä aivan toisenlaisiin johtopäätöksiin kuin meidän hyvässä demokratiassamme tällä vuosisadalla on tapana. Nimenomaan alkuteoksen omakohtainen lukeminen on tärkeää, koska vain silloin joutuu tekemään sen intellektuaalisen työn, joka osoittaa kirjan laadun.

Poliittisesti epäkorrekteja näyttävät nykyään olevan kaikki kirjat, jotka ovat vanhempia kuin tuon korrektisuuden rajaama ideologia nykymuodossaan. Vanhimmat klassikot, kuten raamattu tai antiikin tarusto ovat täynnä mitä kammottavinta ksenofobiaa, syyllistämistä, vihapuhetta, väkivaltaa ja vääryyttä. Silti ne olisi syytä tuntea, vaikkapa Tolkienin ja Harry Potterin kustannuksella. Niiden tunteminen nimittäin auttaisi ymmärtämään länsimaisen ajattelun traditioita ja klassisen kirjallisuuden viittauksia, jotka muutoin saattavat jäädä käsittämättömäksi ahkerasta Wikipedian käytöstäkin huolimatta. Marxin tunteminen on sivistyneelle ihmiselle välttämätöntä ja sama koskee jopa Leniniä ja Stalinia. Itse olen yrittänyt antaa opiskelijoille luettavaksi Stalinin terrorin huippuaikana syntyneen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen historia(Lyhyt oppikurssi). Se on kaamea näyte aikansa poliittisesta korrektisuudesta, ja täynnä verenhimoista paatosta. Menestys ei ole ollut kovin hyvä. Monet taitavat jo nykyään ajatella, että akateemisessakin opiskelussa tärkeintä olisi antaa ihmiselle vain ”oikeat ” tiedot ja sitä mukaa kaiketi myös näkemykset. Postmodernina aikanamme itse ajatus oikeista arvoista on periaatteessa kovin pulmallinen, mutta seurailemalla etujoukon käytäntöjä on itse kunkin helppo löytää tabut ja normit, jotka itse asiassa ovat hyvinkin tiukkoja. Tämä on palaamista lapsellisuuteen, jota akateemisessa maailmassa ja koko yhteiskunnassa muutenkin tapahtuu. Vanha ajatus akateemisesta opiskelusta perustui käsitykseen opiskelijan henkisestä aikuisuudesta tai ainakin aikuistumisesta opiskeluprosessin kuluessa. Se saattoi kyllä olla ylioptimistinen.

Mikäli opettaisin Saksan historiaa, pitäisin Hitlerin Taisteluni-kirjaa pakollisena lukemisena. Ellei ihminen ymmärrä, millaiseen argumentaatioon tietyt menneisyyden ja nykyisyyden ilmiöt perustuivat, ei hän ymmärrä niitä ollenkaan. Neuvostoliitossa oli aikoinaan merkittävä kirjallisuudenlaji porvarillisen ideologian paljastaminen, mikä oli ja toisaalta ei ollut erityisen vaikeaa, kun tuon ideologian perusteoksia ei saanut lukeakseen. Olkiukkoja osasi jokainen lapsikin teilata ja hänen myös oletettiin niin tekevän. Tuon toiminnan älyllistä tasoa ei voi juuri ylistää, se tuo mieleen aikamme nettikeskustelut.

. Jos yrittäisin luoda omaa listaani siitä, mitä ihmisen olisi syytä lukea, kuuluisivat siihen ainakin raamatun ja koraanin ohella antiikin klassikoita vaikkapa Plutarkhoksen ja Herodotoksen edustamina. Luther, Erasmus, Montaigne  ja Pascal, Voltaire ja Goethe on syytä tuntea siinä kuin Marx, Lenin ja Stalin. Ilman John Stuart Milliä postmodernille nomadille jäänee mysteeriksi se, miksi länsimaissa joskus niin kovasti kohkattiin ajatuksenvapaudesta, kun muutenkin tulee hyvin toimeen. Mill saattaa kuitenkin olla jo tämän kulttuurimme kehitysasteen kannalta vanhentunut, sillä hänen jälkeensä ”vapautta” on alettu tulkita uudella tavalla. Mill uskoi yksilöön ja hänen vastuuseensa, kun taas nykyään ihailluimmat ajatuksen mestarit usein kannattavat valtion kaikenkattavaa säätelyä, vastuun ulkoistamista ja kollektiiviajattelua kiintiöineen. Toinen variantti on yksilöanarkismista kumpuava kaiken ”vallan” hysteerinen vastustaminen.

On merkillepantavaa, että Millin nimeä näyttää hokeneen myös eräs norjalaislurjus, jonka nimeä en edes halua mainita. Totean kuitenkin, ettei kyseessä ole Ibsen, vaikka en häntäkään ihaile. Tuon nilviäisen halveksuttava rikos nosti heti esiin reaktion, joka kertoo paljon ajastamme. Poliittisen korrektisuuden toteutumista haluttiin heti kaikkialla tehostaa kiristämällä sanan valvontaa. Valtion virkaholhoojien haluttiin keräävän pois puoliautomaattiaseet. Sanomisesta on siis tullut vaarallista ja ilmeisesti ajattelusta myös. Ei tämä ole ensimmäinen kerta historiassa.

Martti Luther kuuluu maailmanhistorian merkittävimpiin ajatuksenvapauden sankareihin. Hän uskoi siihen, että jokaisella on oikeus ja jopa velvollisuuskin lukea itse raamattuaan. Se oli vallankumouksellinen asenne ja täysin verrattavissa valistusfilosofien myöhemmin itsevaltiudelle ja feodalismille esittämään haasteeseen. Sensuuria vaativat aina ne, jotka eivät luota edustamansa asian omaan vakuuttavuuteen. Historiassa tämä tie on aina ennemmin tai myöhemmin johtanut umpikujaan.

Mutta onko tilanne nyt uusi? Kun on noussut ja nousemassa sukupolvi, joka ei ole ihan itse lukenut yhtään mitään, länsimaisen ajattelun klassikoista puhumatta, on syntynyt suuri henkisesti alaikäinen ja labiili massa, joka on helposti mobilisoitavissa. Koska se luulee, että jokainen mielipide on yhtä arvokas ja että henkilökohtaisen ajattelun vaiva on liian suuri ja joka tapauksessa hukkaan heitetty, se mieluummin seurailee tarjolla olevia ajattelijoita puhtaan tunteen varassa. ”Kivoja” asioita on hienoa kannattaa ja huonoiksi leimattuja taas vastustaa. Molemmat on myös helppo tunnistaa ilman omaa ajattelua. Kuvaavaa on, että viime vaaleissa muuan vihreiden ehdokas, joka edusti pohdiskelevaa sorttia eikä suostunut vastaamaan vaikeisiin kysymyksiin yksinkertaisilla latteuksilla, sijoittui äänestyskoneen ”analyysissä” äärioikeistoon. Keskiverto äänestäjä osaa takuuvarmasti välttää tällaisen virheen.

Klassikoita ei siis arvosteta eivätkä ne ole enää ”suurenmoisia”, vaan suorastaan kartettavia ja pelottavia. Lapsille niitä onkin jo hyvän aikaa kirjoitettu aivan uuteen muotoon ja sama lienee pian tehtävä myös aikuisille tarjottavissa versioissa. Pelkään pahoin, että tässä ei ole mitään huvittavaa. Se on ”uljaan” uuden maailman todellisuutta. Yhä merkittävämpi osa yhteiskuntaa ei halua olla missään kosketuksissa kulttuurimme perustan kanssa. Sen sijaan se haluaa pysyä henkisessä alaikäisyydessään ja vaatii samaa myös muille. Mutta demokratiassa kansa tekee, mitä enemmistö haluaa.

Mikä kulttuurissa on suurta?

 

Ennen wokea

 

Muutaman vuoden ikäinen woke-kulttuuri oli kuin moukkamaisuuden oikea suora intellektuellin palleaan.

Se yksinkertaisesti löi ällikällä koko sillä sivistyksen puutteellaan, mitä ei vielä hiukan aiemmin olisi osannut pitää mahdollisena.

Mistä tämä barbaarien lauma oli oikein tänne saapunut? Oliko lukutaidon unohtaminen voinut tuottaa näin järisyttäviä tuloksia jo muutamassa vuodessa? Eikö länsimaidenkin älyllinen taso ollut sentään huomattavan korkealla vielä 2010-luvulla? Koskaan ei niiden väestö ainakaan ollut korkeammin koulutettua.

Oma blogiarkistoni ulottuu vain vuoteen 2011, mutta tekeehän sekin mahdolliseksi tutkia uusimpia muutoksia ainakin siinä muodossa, kuin ne olen itse havainnoinut.

Kaivelin vanhoja tekosiani hieman arkeologin tapaan ja löysin oheisen blogin, joka suoraan sanoen yllätti minut. Siltä varalta, että asialla on yleisempää mielenkiintoa, panen sen tähän sellaisenaan:

 

maanantai 15. elokuuta 2011

Tärkeät ja suurenmoiset kirjamme

 

Tärkeät ja suurenmoiset kirjamme

 

The Guardian on julkaissut listan sadasta tärkeimmästä tai ”suurenmoisimmasta” (greatest) kirjasta. Oikeastaan useammankin listan, yhdessä kaunokirjallisuus ja toisessa muut, kolmannessa vielä kirjat, ”joita ilman ei voi elää”.

Kyseessä on ilmeisesti merkittävä todiste tämän edistyksellisen lehden lukijoiden intellektuaalisesta maailmasta. Listat ovat lyhyesti sanoen tyrmääviä. Anglosaksisen aineksen yliedustus on niin murskaava, että mieleen tulee Neuvostoliitossa 1960-luvun alussa tehty kyselytutkimus, jossa tiedusteltiin nuorison mielipiteitä historian suurimmista hahmoista. Näitä kertyi useita kymmeniä ja miltei kaikki olivat venäläisiä. Totalitaarisen valtion sanoma oli mennyt hyvin perille.

Mutta hyvin on mennyt perille Guardianin lukijoihin myös jokin hiukan epämääräinen atlanttikeskeinen ja presentistinen maailmankatsomus, jossa nykyaika nousee niin valtavana menneiden aikakausien ylle, että jälkimmäiset todella vaikuttavat vain puutteelliselta ja erehtyväiseltä valmistautumiselta siihen maailmanhistorian päämäärään, joka on meidän päivinämme vihdoin toteutunut.

Muutamat kummallisuudet pistävät heti silmään. Länsimaisen filosofian on usein sanottu olevan vain alaviitteitä Platonin teoksiin. Näistä on mukaan kelpuutettu vain Pidot. Aristoteles, Augustinus ja Tuomas Akvinolainen on arvioitu niin mitättömiksi, etteivät he ole mukana lainkaan. Uskonnossa pärjäillään ilman raamattua tai sen kirjoja eikä tarvita myöskään koraania tai muita vastaavia opuksia, joiden ”suurenmoisuus” lienee arvioitu köykäiseksi muulla kuin vaikuttavuuden perusteella. Luther ja muut uskonpuhdistajat, joilla sentään oli myös roolinsa modernin hengen luomisessa puuttuvat myös. Politiikassa ei tarvita enempää Leniniä, Mao Zedongia, Stalinia kuin Hitleriäkään, mikä saattaa johtua poliittisesta korrektisuudesta. ”Suurenmoisuus” sisältää kai arvoarvostelman näiden sanoman laadusta ja mukanaolo voisi aiheuttaa ikäviä ajatuksia. Mutta miksi mukana ei ole edes Rousseaun Yhteiskuntasopimusta? En itse pidä sitä erityisen oikeana ja miellyttävänä, mutta ainakin se on tärkeä. Sen sijaan mukana on läjäpäin muodikasta roskaa, jonka asettamista klassikoiden rinnalle voi pitää majesteettirikoksena. Kun jälkipolvet parin sadan vuoden kuluttua tutkivat millainen oli se länsimainen kulttuuri, jonka vaikutus maailman kehitykselle oli keskeinen parin sadan vuoden ajan, heitä saattavat kyllä kiinnostaa Germaine Greer, Lorna Sage, Edward Said tai Truman Capote oman aikakautensa oireina, joskaan ei erityisesti sen loistokauden saavutuksina. Mutta mikäli he yrittävät ymmärtää mitä tuossa kulttuurissa oli ”suurenmoista”, he voivat kaikin mokomin jättää nuo opukset väliin.

Kaunokirjallisuuden osalta Guardianin valikoima on, jos mahdollista, vielä pöyristyttävämpi, mutta asian ymmärtämistä auttaa se, että valikoiman tekijät ovat aivan ilmeisesti olleet englanninkieleen sidottuja. Englanninkielisten teosten rivistöä täplittää vain muutama harva poikkeus, lähinnä ranskalaisesta kirjallisuudesta. Lukijan on pakko hieraista silmiään ja tarkistaa, että kyseessä todella oli ”sata kaikkien aikojen suurenmoisinta romaania”. Noin suuri etnosentrisyys voi vain mykistää.

No, kyllähän maailmaan listoja mahtuu. The Telegraph-lehden lista sadasta kirjasta, jotka pitäisi lukea, on jo hiukan kirjavampi, mutta unohtaa Venäjän klassisen kirjallisuuden eikä näe mitään syytä kaivella 1800-lukua vanhempia opuksia, antiikista puhumattakaan. No, kirjastoistahan jo meilläkin poistetaan kiireen vilkkaa pariakymmentä vuotta vanhemmat kirjat.

Die Zeitin lista sadasta tärkeimmästä kirjasta on onnistunut välttämään pahimman presentismin ja tietenkin myös anglosaksisen sisäänlämpiävyyden. Yli puolet kirjoista on kirjoitettu ennen 1900-lukua. Saksalaisuus on vankasti esillä, mutta tilanne ei ole verrattavissa anglosaksien uskomattomaan likinäköisyyteen. Kuten voi arvata, Le Monden lista sadasta vuosisadan tärkeimmästä kirjasta on aivan erilainen, toki myös kriteerit ovat toiset, kun kyseessä on vain 1900-luku. Kotimaisuus korostuu vahvasti myös venäläisillä, joilla listoja löytyy useitakin. Omat saavutukset nousevat jokaisessa tapauksessa tärkeämmiksi kuin ulkomaalaisilla. Asia on sikäli ymmärrettävä, että ne lukijoiden kannalta todella ovat tärkeämpiä. Norjalaiset näyttävät laatineen oman listansa, kaikkien aikojen kirjoista ja verraton wikipedia antaa myös mestariteosten hajonnan maittain. Se on paljon kirjavampi kuin muut. Useimmin on siinä mainittu Dostojevski (4 kertaa) ja kolmasti Kafka, Shakespeare ja Tolstoi. Brittein saaret esiintyvät 15 kertaa, Ranska 12 kertaa, USA ja Venäjä 10 kertaa, Italia 7 kertaa ja Saksa ja Kreikka 4 kertaa. Tämä kieltämättä jo vaikuttaa tasapainoisemmalta valikoimalta kuin entisten ja nykyisten suurvaltojen itsekeskeisyys. Me pienvaltojen asukkaat taidamme ymmärtää maailmaa monipuolisemmin kuin entisten suurvaltojen kansalaiset, joiden egoa vanha pöyhkeys yhä turvottaa.

Katsotaanpa vaikka Ilta-Sanomien vastaavaa listaa kaunokirjallisuudesta. Sepä vasta hätkädyttää. Se on taatusti sisäänlämpiävä ja presentistinen. Kotimaisten kykyjen rinnalla vain muutama ulkomainen klassikko ja muutama muotipelle ovat saaneet armon, mutta missäpä ovat Runeberg ja Topelius, Sillanpää ja Paavolainen? Aho, Lehtonen ja Waltari ovat sentään päässeet mukaan, mutta kukin vain yhdellä teoksella. Entä venäläiset klassikot?  Tai yleensä vanhempi eurooppalainen kirjallisuus, saksalainen, ranskalainen, italialainen, ruotsalainen, virolainen?  Siis mitä välii? EVVK.

Shokkiterapian viisastuttamana teen sen johtopäätöksen, että meillä ei taida sittenkään olla varaa syyttää anglosakseja enempää kuin muitakaan kansoja omaan napaan tuijottamisesta ja kulttuurin ja historian tajun puutteesta, jos tämä todella on sitä, mitä meillä saadaan aikaan. Toki tämä lienee vain nettiroikkujien lista, mutta silti.

Jotakin yhteistä taitaa olla näissä nyky-Euroopan tuottamissa listoissa. Kaikissa tapauksissa pistää silmään antiikin kulttuuriperinnön verrattain vähäinen tai olematon arvostus. Tämä on merkittävää siksi, että klassikoiden ajateltiin pitkään olevan kaiken nykyisen puuhailun yläpuolella, saavuttamattomina esikuvina. Amerikkalaista kirjallisuutta sen sijaan oli Euroopassa tapana vähätellä vielä melko hiljattain. Vielä vajaat sata vuotta sitten saattoi joku tosissaan sanoa, että maailmankirjallisuus ei kärsisi lainkaan, vaikka Amerikka puuttuisi siitä kokonaan. Sen sijaan Islannin puuttuminen toisi siihen pahan aukon. Tämä oli varmaankin kohtuuton arvostelu. Jo 1800-luvulla Yhdysvallat oli merkittävä osa länsimaista kulttuuria ja synnytti Poen, Melvillen ja Whitmanin mittaisia kirjallisia keskisarjan klassikoita. Mutta huomiota kyllä herättää, että nykyajan listoissa kaikkien aikojen merkittävimpien saavutusten seassa vilahtelee Pyövelin laulua, Kellopeliappelsiinia ja kylmäverisen murhan tai kaksi kertaa soittavan postimiehen kuvausta. Varmaan lukija saa niistä jotakin. Ehkä se kuitenkin on jotakin muuta kuin mitä vielä puoli vuosisataa sitten pidettiin saamisen arvoisena.

Jokaisella aikakaudella lienee käsityksensä siitä, mitä pitäisi lukea. Pitäisikö lukea nimenomaan klassikkoja vai bestsellereitä? Pitäisikö lukemisen sivistää? Ja mitä sivistys on ja miksi sitä kannattaisi hankkia? Ehkäpä ihmisen ei pitäisikään lukea vaikutusvaltaisimpia kirjoja, vaan korrekteimpia? Ehkä muuta ei oikeastaan saakaan lukea? Länsimaisen kulttuurin piirissä näyttää olevan havaittavissa kaamea aavistus siitä, että kaikki on mennyt ja menossa yhä pahemmin pieleen ja niinpä lienee viisainta suositella hallintoalamaisille vain tervehenkisiä teoksia, joiden poliittinen korrektisuus on epäilyksen yläpuolella.

Itse olen toista mieltä. Harva asia on yhtä opettavainen kuin tutustuminen poliittisesti epäkorrektiin kirjaan. Lukija näkee siitä, millä tavoin on myös mahdollista argumentoida ja päästä aivan toisenlaisiin johtopäätöksiin kuin meidän hyvässä demokratiassamme tällä vuosisadalla on tapana. Nimenomaan alkuteoksen omakohtainen lukeminen on tärkeää, koska vain silloin joutuu tekemään sen intellektuaalisen työn, joka osoittaa kirjan laadun.

Poliittisesti epäkorrekteja näyttävät nykyään olevan kaikki kirjat, jotka ovat vanhempia kuin tuon korrektisuuden rajaama ideologia nykymuodossaan. Vanhimmat klassikot, kuten raamattu tai antiikin tarusto ovat täynnä mitä kammottavinta ksenofobiaa, syyllistämistä, vihapuhetta, väkivaltaa ja vääryyttä. Silti ne olisi syytä tuntea, vaikkapa Tolkienin ja Harry Potterin kustannuksella. Niiden tunteminen nimittäin auttaisi ymmärtämään länsimaisen ajattelun traditioita ja klassisen kirjallisuuden viittauksia, jotka muutoin saattavat jäädä käsittämättömäksi ahkerasta Wikipedian käytöstäkin huolimatta. Marxin tunteminen on sivistyneelle ihmiselle välttämätöntä ja sama koskee jopa Leniniä ja Stalinia. Itse olen yrittänyt antaa opiskelijoille luettavaksi Stalinin terrorin huippuaikana syntyneen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen historia(Lyhyt oppikurssi). Se on kaamea näyte aikansa poliittisesta korrektisuudesta, ja täynnä verenhimoista paatosta. Menestys ei ole ollut kovin hyvä. Monet taitavat jo nykyään ajatella, että akateemisessakin opiskelussa tärkeintä olisi antaa ihmiselle vain ”oikeat ” tiedot ja sitä mukaa kaiketi myös näkemykset. Postmodernina aikanamme itse ajatus oikeista arvoista on periaatteessa kovin pulmallinen, mutta seurailemalla etujoukon käytäntöjä on itse kunkin helppo löytää tabut ja normit, jotka itse asiassa ovat hyvinkin tiukkoja. Tämä on palaamista lapsellisuuteen, jota akateemisessa maailmassa ja koko yhteiskunnassa muutenkin tapahtuu. Vanha ajatus akateemisesta opiskelusta perustui käsitykseen opiskelijan henkisestä aikuisuudesta tai ainakin aikuistumisesta opiskeluprosessin kuluessa. Se saattoi kyllä olla ylioptimistinen.

Mikäli opettaisin Saksan historiaa, pitäisin Hitlerin Taisteluni-kirjaa pakollisena lukemisena. Ellei ihminen ymmärrä, millaiseen argumentaatioon tietyt menneisyyden ja nykyisyyden ilmiöt perustuivat, ei hän ymmärrä niitä ollenkaan. Neuvostoliitossa oli aikoinaan merkittävä kirjallisuudenlaji porvarillisen ideologian paljastaminen, mikä oli ja toisaalta ei ollut erityisen vaikeaa, kun tuon ideologian perusteoksia ei saanut lukeakseen. Olkiukkoja osasi jokainen lapsikin teilata ja hänen myös oletettiin niin tekevän. Tuon toiminnan älyllistä tasoa ei voi juuri ylistää, se tuo mieleen aikamme nettikeskustelut.

. Jos yrittäisin luoda omaa listaani siitä, mitä ihmisen olisi syytä lukea, kuuluisivat siihen ainakin raamatun ja koraanin ohella antiikin klassikoita vaikkapa Plutarkhoksen ja Herodotoksen edustamina. Luther, Erasmus, Montaigne  ja Pascal, Voltaire ja Goethe on syytä tuntea siinä kuin Marx, Lenin ja Stalin. Ilman John Stuart Milliä postmodernille nomadille jäänee mysteeriksi se, miksi länsimaissa joskus niin kovasti kohkattiin ajatuksenvapaudesta, kun muutenkin tulee hyvin toimeen. Mill saattaa kuitenkin olla jo tämän kulttuurimme kehitysasteen kannalta vanhentunut, sillä hänen jälkeensä ”vapautta” on alettu tulkita uudella tavalla. Mill uskoi yksilöön ja hänen vastuuseensa, kun taas nykyään ihailluimmat ajatuksen mestarit usein kannattavat valtion kaikenkattavaa säätelyä, vastuun ulkoistamista ja kollektiiviajattelua kiintiöineen. Toinen variantti on yksilöanarkismista kumpuava kaiken ”vallan” hysteerinen vastustaminen.

On merkillepantavaa, että Millin nimeä näyttää hokeneen myös eräs norjalaislurjus, jonka nimeä en edes halua mainita. Totean kuitenkin, ettei kyseessä ole Ibsen, vaikka en häntäkään ihaile. Tuon nilviäisen halveksuttava rikos nosti heti esiin reaktion, joka kertoo paljon ajastamme. Poliittisen korrektisuuden toteutumista haluttiin heti kaikkialla tehostaa kiristämällä sanan valvontaa. Valtion virkaholhoojien haluttiin keräävän pois puoliautomaattiaseet. Sanomisesta on siis tullut vaarallista ja ilmeisesti ajattelusta myös. Ei tämä ole ensimmäinen kerta historiassa.

Martti Luther kuuluu maailmanhistorian merkittävimpiin ajatuksenvapauden sankareihin. Hän uskoi siihen, että jokaisella on oikeus ja jopa velvollisuuskin lukea itse raamattuaan. Se oli vallankumouksellinen asenne ja täysin verrattavissa valistusfilosofien myöhemmin itsevaltiudelle ja feodalismille esittämään haasteeseen. Sensuuria vaativat aina ne, jotka eivät luota edustamansa asian omaan vakuuttavuuteen. Historiassa tämä tie on aina ennemmin tai myöhemmin johtanut umpikujaan.

Mutta onko tilanne nyt uusi? Kun on noussut ja nousemassa sukupolvi, joka ei ole ihan itse lukenut yhtään mitään, länsimaisen ajattelun klassikoista puhumatta, on syntynyt suuri henkisesti alaikäinen ja labiili massa, joka on helposti mobilisoitavissa. Koska se luulee, että jokainen mielipide on yhtä arvokas ja että henkilökohtaisen ajattelun vaiva on liian suuri ja joka tapauksessa hukkaan heitetty, se mieluummin seurailee tarjolla olevia ajattelijoita puhtaan tunteen varassa. ”Kivoja” asioita on hienoa kannattaa ja huonoiksi leimattuja taas vastustaa. Molemmat on myös helppo tunnistaa ilman omaa ajattelua. Kuvaavaa on, että viime vaaleissa muuan vihreiden ehdokas, joka edusti pohdiskelevaa sorttia eikä suostunut vastaamaan vaikeisiin kysymyksiin yksinkertaisilla latteuksilla, sijoittui äänestyskoneen ”analyysissä” äärioikeistoon. Keskiverto äänestäjä osaa takuuvarmasti välttää tällaisen virheen.

Klassikoita ei siis arvosteta eivätkä ne ole enää ”suurenmoisia”, vaan suorastaan kartettavia ja pelottavia. Lapsille niitä onkin jo hyvän aikaa kirjoitettu aivan uuteen muotoon ja sama lienee pian tehtävä myös aikuisille tarjottavissa versioissa. Pelkään pahoin, että tässä ei ole mitään huvittavaa. Se on ”uljaan” uuden maailman todellisuutta. Yhä merkittävämpi osa yhteiskuntaa ei halua olla missään kosketuksissa kulttuurimme perustan kanssa. Sen sijaan se haluaa pysyä henkisessä alaikäisyydessään ja vaatii samaa myös muille. Mutta demokratiassa kansa tekee, mitä enemmistö haluaa.

 

 

 

Suurenmoisia kirjoja

 

Klassikoita ja muuta vaarallista

 

Huomasin kirjoittaneeni länsimaisen kirjallisuuden klassikoista joskus ammoisina aikoina, puolitoista vuosikymmentä sitten.

Silloin poliittinen korrektius oli jo muotia, mutta sen koominen äärimuoto woke taisi tulla vasta hieman myöhemmin, BLM-”liikkeessä” vuonna 2014.

Olen lisännyt tekstiin kappalejakoa. Muuten mitään ei ole muutettu, vaikka syytä ehkä olisikin. Tämä nyt on vain lähimenneisyyden dokumentti.

maanantai 15. elokuuta 2011

Tärkeät ja suurenmoiset kirjamme

 

Tärkeät ja suurenmoiset kirjamme

 

The Guardian on julkaissut listan sadasta tärkeimmästä tai ”suurenmoisimmasta” (greatest) kirjasta. Oikeastaan useammankin listan, yhdessä kaunokirjallisuus ja toisessa muut, kolmannessa vielä kirjat, ”joita ilman ei voi elää”.

Kyseessä on ilmeisesti merkittävä todiste tämän edistyksellisen lehden lukijoiden intellektuaalisesta maailmasta. Listat ovat lyhyesti sanoen tyrmääviä.

Anglosaksisen aineksen yliedustus on niin murskaava, että mieleen tulee Neuvostoliitossa 1960-luvun alussa tehty kyselytutkimus, jossa tiedusteltiin nuorison mielipiteitä historian suurimmista hahmoista. Näitä kertyi useita kymmeniä ja miltei kaikki olivat venäläisiä. Totalitaarisen valtion sanoma oli mennyt hyvin perille.

Mutta hyvin on mennyt perille Guardianin lukijoihin myös jokin hiukan epämääräinen atlanttikeskeinen ja presentistinen maailmankatsomus, jossa nykyaika nousee niin valtavana menneiden aikakausien ylle, että jälkimmäiset todella vaikuttavat vain puutteelliselta ja erehtyväiseltä valmistautumiselta siihen maailmanhistorian päämäärään, joka on meidän päivinämme vihdoin toteutunut.

Muutamat kummallisuudet pistävät heti silmään. Länsimaisen filosofian on usein sanottu olevan vain alaviitteitä Platonin teoksiin. Näistä on mukaan kelpuutettu vain Pidot. Aristoteles, Augustinus ja Tuomas Akvinolainen on arvioitu niin mitättömiksi, etteivät he ole mukana lainkaan. Uskonnossa pärjäillään ilman raamattua tai sen kirjoja eikä tarvita myöskään koraania tai muita vastaavia opuksia, joiden ”suurenmoisuus” lienee arvioitu köykäiseksi muulla kuin vaikuttavuuden perusteella.

Luther ja muut uskonpuhdistajat, joilla sentään oli myös roolinsa modernin hengen luomisessa puuttuvat myös. Politiikassa ei tarvita enempää Leniniä, Mao Zedongia, Stalinia kuin Hitleriäkään, mikä saattaa johtua poliittisesta korrektisuudesta. ”Suurenmoisuus” sisältää kai arvoarvostelman näiden sanoman laadusta ja mukanaolo voisi aiheuttaa ikäviä ajatuksia.

Mutta miksi mukana ei ole edes Rousseaun Yhteiskuntasopimusta? En itse pidä sitä erityisen oikeana ja miellyttävänä, mutta ainakin se on tärkeä. Sen sijaan mukana on läjäpäin muodikasta roskaa, jonka asettamista klassikoiden rinnalle voi pitää majesteettirikoksena.

 Kun jälkipolvet parin sadan vuoden kuluttua tutkivat millainen oli se länsimainen kulttuuri, jonka vaikutus maailman kehitykselle oli keskeinen parin sadan vuoden ajan, heitä saattavat kyllä kiinnostaa Germaine Greer, Lorna Sage, Edward Said tai Truman Capote oman aikakautensa oireina, joskaan ei erityisesti sen loistokauden saavutuksina. Mutta mikäli he yrittävät ymmärtää mitä tuossa kulttuurissa oli ”suurenmoista”, he voivat kaikin mokomin jättää nuo opukset väliin.

Kaunokirjallisuuden osalta Guardianin valikoima on, jos mahdollista, vielä pöyristyttävämpi, mutta asian ymmärtämistä auttaa se, että valikoiman tekijät ovat aivan ilmeisesti olleet englanninkieleen sidottuja.

Englanninkielisten teosten rivistöä täplittää vain muutama harva poikkeus, lähinnä ranskalaisesta kirjallisuudesta. Lukijan on pakko hieraista silmiään ja tarkistaa, että kyseessä todella oli ”sata kaikkien aikojen suurenmoisinta romaania”. Noin suuri etnosentrisyys voi vain mykistää.

No, kyllähän maailmaan listoja mahtuu. The Telegraph-lehden lista sadasta kirjasta, jotka pitäisi lukea, on jo hiukan kirjavampi, mutta unohtaa Venäjän klassisen kirjallisuuden eikä näe mitään syytä kaivella 1800-lukua vanhempia opuksia, antiikista puhumattakaan. No, kirjastoistahan jo meilläkin poistetaan kiireen vilkkaa pariakymmentä vuotta vanhemmat kirjat.

Die Zeitin lista sadasta tärkeimmästä kirjasta on onnistunut välttämään pahimman presentismin ja tietenkin myös anglosaksisen sisäänlämpiävyyden. Yli puolet kirjoista on kirjoitettu ennen 1900-lukua. Saksalaisuus on vankasti esillä, mutta tilanne ei ole verrattavissa anglosaksien uskomattomaan likinäköisyyteen.

Kuten voi arvata, Le Monden lista sadasta vuosisadan tärkeimmästä kirjasta on aivan erilainen, toki myös kriteerit ovat toiset, kun kyseessä on vain 1900-luku. Kotimaisuus korostuu vahvasti myös venäläisillä, joilla listoja löytyy useitakin. Omat saavutukset nousevat jokaisessa tapauksessa tärkeämmiksi kuin ulkomaalaisilla. Asia on sikäli ymmärrettävä, että ne lukijoiden kannalta todella ovat tärkeämpiä.

Norjalaiset näyttävät laatineen oman listansa, kaikkien aikojen kirjoista ja verraton wikipedia antaa myös mestariteosten hajonnan maittain. Se on paljon kirjavampi kuin muut. Useimmin on siinä mainittu Dostojevski (4 kertaa) ja kolmasti Kafka, Shakespeare ja Tolstoi. Brittein saaret esiintyvät 15 kertaa, Ranska 12 kertaa, USA ja Venäjä 10 kertaa, Italia 7 kertaa ja Saksa ja Kreikka 4 kertaa. Tämä kieltämättä jo vaikuttaa tasapainoisemmalta valikoimalta kuin entisten ja nykyisten suurvaltojen itsekeskeisyys.

 Me pienvaltojen asukkaat taidamme ymmärtää maailmaa monipuolisemmin kuin entisten suurvaltojen kansalaiset, joiden egoa vanha pöyhkeys yhä turvottaa.

Katsotaanpa vaikka Ilta-Sanomien vastaavaa listaa kaunokirjallisuudesta. Sepä vasta hätkädyttää. Se on taatusti sisäänlämpiävä ja presentistinen.

 Kotimaisten kykyjen rinnalla vain muutama ulkomainen klassikko ja muutama muotipelle ovat saaneet armon, mutta missäpä ovat Runeberg ja Topelius, Sillanpää ja Paavolainen? Aho, Lehtonen ja Waltari ovat sentään päässeet mukaan, mutta kukin vain yhdellä teoksella.

 Entä venäläiset klassikot?  Tai yleensä vanhempi eurooppalainen kirjallisuus, saksalainen, ranskalainen, italialainen, ruotsalainen, virolainen?  Siis mitä välii? EVVK.

Shokkiterapian viisastuttamana teen sen johtopäätöksen, että meillä ei taida sittenkään olla varaa syyttää anglosakseja enempää kuin muitakaan kansoja omaan napaan tuijottamisesta ja kulttuurin ja historian tajun puutteesta, jos tämä todella on sitä, mitä meillä saadaan aikaan. Toki tämä lienee vain nettiroikkujien lista, mutta silti.

Jotakin yhteistä taitaa olla näissä nyky-Euroopan tuottamissa listoissa. Kaikissa tapauksissa pistää silmään antiikin kulttuuriperinnön verrattain vähäinen tai olematon arvostus.

Tämä on merkittävää siksi, että klassikoiden ajateltiin pitkään olevan kaiken nykyisen puuhailun yläpuolella, saavuttamattomina esikuvina. Amerikkalaista kirjallisuutta sen sijaan oli Euroopassa tapana vähätellä vielä melko hiljattain.

Vielä vajaat sata vuotta sitten saattoi joku tosissaan sanoa, että maailmankirjallisuus ei kärsisi lainkaan, vaikka Amerikka puuttuisi siitä kokonaan. Sen sijaan Islannin puuttuminen toisi siihen pahan aukon.

Tämä oli varmaankin kohtuuton arvostelu. Jo 1800-luvulla Yhdysvallat oli merkittävä osa länsimaista kulttuuria ja synnytti Poen, Melvillen ja Whitmanin mittaisia kirjallisia keskisarjan klassikoita. Mutta huomiota kyllä herättää, että nykyajan listoissa kaikkien aikojen merkittävimpien saavutusten seassa vilahtelee Pyövelin laulua, Kellopeliappelsiinia ja kylmäverisen murhan tai kaksi kertaa soittavan postimiehen kuvausta. Varmaan lukija saa niistä jotakin. Ehkä se kuitenkin on jotakin muuta kuin mitä vielä puoli vuosisataa sitten pidettiin saamisen arvoisena.

Jokaisella aikakaudella lienee käsityksensä siitä, mitä pitäisi lukea. Pitäisikö lukea nimenomaan klassikkoja vai bestsellereitä? Pitäisikö lukemisen sivistää? Ja mitä sivistys on ja miksi sitä kannattaisi hankkia?

Ehkäpä ihmisen ei pitäisikään lukea vaikutusvaltaisimpia kirjoja, vaan korrekteimpia? Ehkä muuta ei oikeastaan saakaan lukea? Länsimaisen kulttuurin piirissä näyttää olevan havaittavissa kaamea aavistus siitä, että kaikki on mennyt ja menossa yhä pahemmin pieleen ja niinpä lienee viisainta suositella hallintoalamaisille vain tervehenkisiä teoksia, joiden poliittinen korrektisuus on epäilyksen yläpuolella.

Itse olen toista mieltä. Harva asia on yhtä opettavainen kuin tutustuminen poliittisesti epäkorrektiin kirjaan. Lukija näkee siitä, millä tavoin on myös mahdollista argumentoida ja päästä aivan toisenlaisiin johtopäätöksiin kuin meidän hyvässä demokratiassamme tällä vuosisadalla on tapana. Nimenomaan alkuteoksen omakohtainen lukeminen on tärkeää, koska vain silloin joutuu tekemään sen intellektuaalisen työn, joka osoittaa kirjan laadun.

Poliittisesti epäkorrekteja näyttävät nykyään olevan kaikki kirjat, jotka ovat vanhempia kuin tuon korrektisuuden rajaama ideologia nykymuodossaan.

Vanhimmat klassikot, kuten raamattu tai antiikin tarusto ovat täynnä mitä kammottavinta ksenofobiaa, syyllistämistä, vihapuhetta, väkivaltaa ja vääryyttä. Silti ne olisi syytä tuntea, vaikkapa Tolkienin ja Harry Potterin kustannuksella. Niiden tunteminen nimittäin auttaisi ymmärtämään länsimaisen ajattelun traditioita ja klassisen kirjallisuuden viittauksia, jotka muutoin saattavat jäädä käsittämättömäksi ahkerasta Wikipedian käytöstäkin huolimatta.

 Marxin tunteminen on sivistyneelle ihmiselle välttämätöntä ja sama koskee jopa Leniniä ja Stalinia. Itse olen yrittänyt antaa opiskelijoille luettavaksi Stalinin terrorin huippuaikana syntyneen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen historia(Lyhyt oppikurssi). Se on kaamea näyte aikansa poliittisesta korrektisuudesta, ja täynnä verenhimoista paatosta.

 Menestys ei ole ollut kovin hyvä. Monet taitavat jo nykyään ajatella, että akateemisessakin opiskelussa tärkeintä olisi antaa ihmiselle vain ”oikeat ” tiedot ja sitä mukaa kaiketi myös näkemykset. Postmodernina aikanamme itse ajatus oikeista arvoista on periaatteessa kovin pulmallinen, mutta seurailemalla etujoukon käytäntöjä on itse kunkin helppo löytää tabut ja normit, jotka itse asiassa ovat hyvinkin tiukkoja. Tämä on palaamista lapsellisuuteen, jota akateemisessa maailmassa ja koko yhteiskunnassa muutenkin tapahtuu.

Vanha ajatus akateemisesta opiskelusta perustui käsitykseen opiskelijan henkisestä aikuisuudesta tai ainakin aikuistumisesta opiskeluprosessin kuluessa. Se saattoi kyllä olla ylioptimistinen.

Mikäli opettaisin Saksan historiaa, pitäisin Hitlerin Taisteluni-kirjaa pakollisena lukemisena. Ellei ihminen ymmärrä, millaiseen argumentaatioon tietyt menneisyyden ja nykyisyyden ilmiöt perustuivat, ei hän ymmärrä niitä ollenkaan.

Neuvostoliitossa oli aikoinaan merkittävä kirjallisuudenlaji porvarillisen ideologian paljastaminen, mikä oli ja toisaalta ei ollut erityisen vaikeaa, kun tuon ideologian perusteoksia ei saanut lukeakseen. Olkiukkoja osasi jokainen lapsikin teilata ja hänen myös oletettiin niin tekevän. Tuon toiminnan älyllistä tasoa ei voi juuri ylistää, se tuo mieleen aikamme nettikeskustelut.

. Jos yrittäisin luoda omaa listaani siitä, mitä ihmisen olisi syytä lukea, kuuluisivat siihen ainakin raamatun ja koraanin ohella antiikin klassikoita vaikkapa Plutarkhoksen ja Herodotoksen edustamina. Luther, Erasmus, Montaigne  ja Pascal, Voltaire ja Goethe on syytä tuntea siinä kuin Marx, Lenin ja Stalin.

Ilman John Stuart Milliä postmodernille nomadille jäänee mysteeriksi se, miksi länsimaissa joskus niin kovasti kohkattiin ajatuksenvapaudesta, kun muutenkin tulee hyvin toimeen. Mill saattaa kuitenkin olla jo tämän kulttuurimme kehitysasteen kannalta vanhentunut, sillä hänen jälkeensä ”vapautta” on alettu tulkita uudella tavalla.

 Mill uskoi yksilöön ja hänen vastuuseensa, kun taas nykyään ihailluimmat ajatuksen mestarit usein kannattavat valtion kaikenkattavaa säätelyä, vastuun ulkoistamista ja kollektiiviajattelua kiintiöineen. Toinen variantti on yksilöanarkismista kumpuava kaiken ”vallan” hysteerinen vastustaminen.

On merkillepantavaa, että Millin nimeä näyttää hokeneen myös eräs norjalaislurjus, jonka nimeä en edes halua mainita. Totean kuitenkin, ettei kyseessä ole Ibsen, vaikka en häntäkään ihaile.

Tuon nilviäisen halveksuttava rikos nosti heti esiin reaktion, joka kertoo paljon ajastamme. Poliittisen korrektisuuden toteutumista haluttiin heti kaikkialla tehostaa kiristämällä sanan valvontaa. Valtion virkaholhoojien haluttiin keräävän pois puoliautomaattiaseet. Sanomisesta on siis tullut vaarallista ja ilmeisesti ajattelusta myös. Ei tämä ole ensimmäinen kerta historiassa.

Martti Luther kuuluu maailmanhistorian merkittävimpiin ajatuksenvapauden sankareihin. Hän uskoi siihen, että jokaisella on oikeus ja jopa velvollisuuskin lukea itse raamattuaan. Se oli vallankumouksellinen asenne ja täysin verrattavissa valistusfilosofien myöhemmin itsevaltiudelle ja feodalismille esittämään haasteeseen. Sensuuria vaativat aina ne, jotka eivät luota edustamansa asian omaan vakuuttavuuteen. Historiassa tämä tie on aina ennemmin tai myöhemmin johtanut umpikujaan.

Mutta onko tilanne nyt uusi? Kun on noussut ja nousemassa sukupolvi, joka ei ole ihan itse lukenut yhtään mitään, länsimaisen ajattelun klassikoista puhumatta, on syntynyt suuri henkisesti alaikäinen ja labiili massa, joka on helposti mobilisoitavissa.

 Koska se luulee, että jokainen mielipide on yhtä arvokas ja että henkilökohtaisen ajattelun vaiva on liian suuri ja joka tapauksessa hukkaan heitetty, se mieluummin seurailee tarjolla olevia ajattelijoita puhtaan tunteen varassa.

”Kivoja” asioita on hienoa kannattaa ja huonoiksi leimattuja taas vastustaa. Molemmat on myös helppo tunnistaa ilman omaa ajattelua. Kuvaavaa on, että viime vaaleissa muuan vihreiden ehdokas, joka edusti pohdiskelevaa sorttia eikä suostunut vastaamaan vaikeisiin kysymyksiin yksinkertaisilla latteuksilla, sijoittui äänestyskoneen ”analyysissä” äärioikeistoon. Keskiverto äänestäjä osaa takuuvarmasti välttää tällaisen virheen.

Klassikoita ei siis arvosteta eivätkä ne ole enää ”suurenmoisia”, vaan suorastaan kartettavia ja pelottavia. Lapsille niitä onkin jo hyvän aikaa kirjoitettu aivan uuteen muotoon ja sama lienee pian tehtävä myös aikuisille tarjottavissa versioissa.

 Pelkään pahoin, että tässä ei ole mitään huvittavaa. Se on ”uljaan” uuden maailman todellisuutta. Yhä merkittävämpi osa yhteiskuntaa ei halua olla missään kosketuksissa kulttuurimme perustan kanssa. Sen sijaan se haluaa pysyä henkisessä alaikäisyydessään ja vaatii samaa myös muille. Mutta demokratiassa kansa tekee, mitä enemmistö haluaa.

 

 

 

Mitkä kirjat ovat tärkeitä?

 

 

Kirjat tähtäimessä

 

Venäjällä tehtiin takavuosina ihan virallisiakin listoja kirjoista, joita jokaisen pitäisi tuntea tai lukea tai jotka muuten vain kuuluivat venäläisen kulttuurin koodeksiin. (vrt. Vihavainen: Haun venäjän kirjalliset sankarit tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Sellaisille kirjoille on ominaista merkittävä kulttuurinen omaleimaisuus, vaikutusvalta tai yksinkertaisesti tekijän nerokkuus, joka ilmenee vaikkapa uudenlaisen sisällön tai käsittelytavan löytämisessä.

Myös lännessä tällaisia listoja on tehty ja niiden sisältö näyttää kertovan erittäin paljon siitä henkisestä miljööstä, jota vaikkapa joku muodikkaan vasemmiston lehti The Guardian edustaa (vrt. Vihavainen: Haun tärkeät ja suurenmoiset tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Toki listoissa on vielä monenlaisia, osa edustaa vielä länsimaisen kulttuurin henkeä.

Kirja voi olla tärkeä monella tavalla. Jotkut ovat poikkeuksellisen hyviä jossakin mielessä, ensimmäisiä lajissaan tai vain poikkeuksellisen suosittuja aikanaan. Mutta tärkeä voi kirja olla myös yksinkertaisesti vain olemalla ennenkuulumattoman törkeä.

 Itse asiassa näyttää siltä, että nykyään jopa suurin osa kirjallisen suuruuden tavoittelijoista on jo kauan pyrkinyt pätemään juuri tämän kautta. Jopa Nobel-komitea, jonka tehtävänä on valita palkinnonsaaja ihanteellista suuntausta edustavien kirjailijoiden joukosta, on joutunut nöyrtymään tämän tosiasian edessä.

Törkeys on tietenkin aikaan ja kulttuuriin sidottu asia ja sen kriteerit muuttuvat nopeasti ja koko ajan. Vielä 1900-luvun alussa kuka tahansa tolvana pääsi loistamaan kirjoittamalla muutaman suorasukaisen lauseen normaalista ja jokapäiväisestä seksistä tai vaikkapa huussissa käynnistä. Ei siihen mitään erityisiä lahjoja vaadittu.

Nehän olivat aivan luonnollisia asioita, mutta eivät olleet kuuluneet kirjallisuuden piirissä käsiteltäviin. Miksi näin oli, on kiinnostava kysymys, josta ei tässä enempää.

Toki todellisen, aikakirjoihin jäävän mestarin tunsi 1900-luvulla vasta siitä, että hän enemmän tai vähemmän tarkoin kuvasi jotakin perversiota. Jo 1920-luvulla Aldous Huxleyn romaanihenkilö huokaili teennäisen kyllästyneenä, ettei Pariisista enää löydy kunnon heteroita noiden kaiken maailman Proustien ja Gide’ien jälkeen.

Mutta se nyt oli vasta alkua. Nykyinen kulttuurinen tilamme on tässä suhteessa kehittynyt edelleen samaan suuntaan ja luultavasti jo lähelle äärimmäisyyttä, kun ihmisiä voidaan vetää oikeuteen siitä, että he ovat julkisesti toistaneet valtauskontomme mukaisen, suoraan Raamatusta otetun arvostelman homoudesta.

Tämähän tarkoittaa yritystä kieltää Raamatun julkinen siteeraaminen ja sisältää erittäin mielenkiintoisen kulttuurisen viestin. Kyseessä ei ole mikään satunnaisen älykääpiön vahinko, vaan vakain tuumin tehty valtiollisen tason operaatio, johon osallistuu koko joukko korkeita virkamiehiä.

Dystopioissa kirjojen kieltäminen on keskeisellä sijalla, kun kulttuuria halutaan ohjata tiettyyn suuntaan. Itse asiassa tunnemme jo koko joukon näitä yrityksiä ihmisen tietoisuuden muuttamiseksi ja uljaan uuden ihmisen rakentamiseksi.

Pohjois-Koreassa tämä jatkuu juuri tälläkin hetkellä voimaperäisenä valtiollisena toimintana. Meillä ollaan vasta prosessin alussa, mutta valtio on jo täälläkin värvätty toimintaan mukaan, vaikka varsinainen, laajamittainen työ toki tehdään vähälahjaisten kulttuuritoimittajien ja typerien mediapersoonien toimesta ja tietenkin hyvässä uskossa, bona fide.

Suuntaus on selvä ja sen päämääräksi voidaan ajatella sellaista täysin oloutettua (vrt. Huxley, Uljas uusi maailma) ihmistä, joka on oppinut luopumaan niin sanottujen arvoarvostelmien (50-lukulainen käsiteuutuus) tekemisestä ja haluaa jättää tämän tehtävän luottamiinsa pätevämpiin ammattilaiskäsiin.

Tiedämme, että tällaisen ihmisen on oltava uskonnoton (poikkeuksena islam, koska suvaitsevaisuus), kosmopoliitti ja antinationalisti (poikkeuksena urheilu, koska jotain elämää suurempaa tarvitaan), seksuaalisesti kaikkiruokainen ja mikäli mahdollista pervo (queer) ja täydellisen suvaitsevainen (non-judgmental) sikäli kuin asia koskee kaikkea poikkeavuutta fetisismistä himomurhaamiseen.

Toisaalta hänen on oltava altis pöyristymään asioista, jotka on julistettu kauheiksi ja ennen muuta ankaran tuomitseva traditionaalisiin arvoihin, vääriin ajatuksiin, sanoihin ja töihin nähden.

Näitä latteuksia nyt on sinänsä turha mainitakaan, eikä niillä älymystön piirissä ketään säikytellä, mutta koska prosessi on niin sanotun kulttuurin vitkan takia alatasolla vielä pahasti kesken, on liikkeellä yhä paljon menneisyyden jäänteitä, perežitki prošlogo, kuten Neuvostoliitossa oli tapana sanoa.

 Menneisyyden jäänteet voidaan ehdollisesti jakaa materiaalisiin ja henkisiin. Materiaalisella puolella voimme nähdä vanhentunutta rakennuskantaa, jossa ruumiillistuvat menneiden yhteiskuntien kehittymättömät arvot ja ihanteet, antiikin temppeleistä goottilaisiin kirkkoihin.

Nykyaikainen teräksen ja lasin Corbusier/ Bauhaus-särmiö on niistä yhtä kaukana kuin Richardsonin Pamela on Henry Millerin teoksista.

Mutta tärkeimpiä jäänteitä ovat kirjat ja niiden tuhoaminen tai eliminointi muulla tavoin on kulttuurimme edistyksen kannalta keskeinen tehtävä.

Kirjastoissamme oli sodan jälkeen vielä kauan ns. myrkkykaappeja, joissa säilytettiin vahingollisia ja vaarallisia kirjoja. Ne ovat taas tarpeen ja saattaa olla, että niiden käyttö on jo aloitettu, alan ihmiset tietävät paremmin.

Kun korkeimman oikeuden tuomio tuosta suuresta raamattuprosessista viimein saadaan, selvinnee, onko mahdollista ja laillista pitää Raamattua yleisesti saatavilla. Suuri ongelma ovat kotiraamatut, mutta luultavasti niiden kerääminen kierrätykseen ekologisiin syihin vetoamalla on helppo tehtävä. Eihän niitä käytännössä kukaan lue.

On kyllä osoittanut aikamoista pelisilmää käydä suoraan juuri Raamatun kimppuun maassa, jonka väestö oli lähes sataprosenttisesti luterilaista vielä sukupolvi sitten. Tässä ehkä näemme suuren strategisen ajatuksen: päälle vaan, kun ne eivät uskalla tätäkään puolustaa, niin ei sitten enää mitään muutakaan.

Mutta Raamattu on vain yksi kiellettävä kirja uuden totalitarismin ajatellussa luettelossa. Mitä siihen kannattaisi ensi sijassa lisätä, mikäli haluaa edistää tuota tuntemaamme asiaa mahdollisimman tehokkaasti?

Itse asiassa kaikki länsimaisen kulttuurin klassikot ovat enemmän tai vähemmän täynnä misogyniaa, homofobiaa, suvaitsemattomuutta, väkivaltaa, nationalismia, rasismia ja kaikkia mahdollisia muitakin vanhentuneita asenteita (mitkäpä asenteet eivät olisi vanhentuneet jo noin 50 vuodessa?). Itse asiassa kaikki 30 vuotta vanhempi kirjallisuus on syytä tuhota ja sitähän kirjastot jo tekevätkin.

Koska kaikkea ei sittenkään ainakaan heti voida tuhota, koska kohde on hajautettu miljooniin koteihin, voitaisiin ehkä ainakin valita tuhoamisessa noudatettavaksi malliksi muutama teos, jossa ideologiamme kannalta epäsuotavat asiat tulevat korostetusti esille, esitetään ihannoidussa tai houkuttelevassa valossa, luonnollisena asiana tai muuten virheellisesti.

Tässä pelkästään muutama suomalainen esimerkki:

Nationalismi: Vänrikki Stoolin tarinat, Tuntematon sotilas

Patriarkaalisuus: Täällä Pohjantähden alla; Kalevala; Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä (missä sisaret?)

Misogynia: Hannu Salama, koko tuotanto; Eino Leino, Helkavirsiä (nainen ylistämällä alistettuna objektina)

Misantropia: Joel Lehtonen, Henkien taistelu, Punainen mies, Sakris Kukkelman

Rasismi: Matti Pulkkinen, Romaanihenkilön kuolema; Tuntematon tekijä, Tiernapojat (m-sana mainittu)

Ageismi: Mika Waltari, koko tuotanto (nuoret sankarit)

Ableismi: Urho Karhumäki, Avoveteen, koko urheilukirjallisuus

No, näitähän on loputtomasti jo pelkästään suomalaisessa kirjallisuudessa. Koko läntisessä maailmassa on kuitenkin jo parin vuosikymmenen ajan tehty valtavaa työtä vahingollisten kirjojen lukemisen estämiseksi tai vähintään niiden sisällön muuttamiseksi.

Kukapa ei olisi kuullut, mitä tapahtuu Amerikassa Twainin, Mitchellin, Beecher-Stowen ja monen muun teoksille. Länsinaapurissa on jyrän alle joutunut ainakin Astrid Lindgren ja lienee muitakin. Meillä toistaiseksi vain maalaismaisesti olla möllötetään suu auki, mutta antaas olla, jahka toimeen, tota, tartutaan.